jaaha, mistähän sitä aloittaisi.
Olen tällä hetkellä asumuserossa. Minulla ja miehelläni on yksi lapsi, alle kouluikäinen.
Asumuseroon johti se, että mieheni ei ollut juurikaan koskaan kotona eikä osallistunut lapsen hoitoon. Ja toisinaan teki myös sitä, että vaikka oltiin sovittu, että on päivänä x lapsen kanssa kun minulla on menoa, saattoi hän vaan lähteä omille teilleen.
Mieheni harrastaa siis metsästystä, ja niillä reissuilla saattoi kestää. Muutenkin menot omien kavereiden kanssa tuntui olevan aina tärkeämpiä kuin me.
Ja niin minulle riitti. Hommasin, ehkä pienessä uhmassa, vuokra-asunnon ja muutimme lapsen kanssa. Mies oli taas jollain viikonloppu reissulla.
Nyt minusta tuntuu, että mitä järkeä tässä oli? joo, olin yksin hänen kanssaan, mutta ainakin minulla oli meidän kaunis talo ja lapsella oma koti. Lapsi itkeskelee vähän väliä, että miksi ei voida mennä omaan kotiin, enkä itsekään nauti tästä kerrostalo asumisesta.
Mies viesteissä sanoo muuttuvansa, mutta kasvotusten kun pitäisi puhua on tuppisuuna. Toisaalta itsekin syyllistyn tähän, en osaa puhua.
En edes itse tiedä, mitä tällä kirjoituksella haen, olen vain jotenkin todella ahdistunut 😭
Hei,
Kuulostaa tutunkuuloisilta ajatuksilta. Elämäni on ollut yhtä mylläkkää pari vuotta, monenlaista on sattunut. Mutta tuo ahdistuneisuuden ja tietynlaisen päättämättömyyden tunne on tuttu. Tuntuu hiukan siltä, että kaikki vaihtoehdot ovat jotenkin vääriä tai huonoja. Osaisinpa antaa kaavan, jolla elämän saa oikenemaan - jos sen tietäisin, en kai olisi täällä hakemassa vertaistukea.. Mutta toivon, että saat elämäsi järjestymään! Ainakin tiedät, että joku tuntematon mamma pitää täällä sulle peukkuja pystyssä ja on sun puolellasi. 🙂
Hei
Minusta on ihan hyvä asia että toimit ja ryhdyit asumuseroon. Nyt, kun olet huomannut että mieluiten haluaisit takaisin "kotiin" ja miehesikin toivoo tätä, olette ehkä vähän viisaampia molemmat. Joskus täytyy tehdä radikaaleja ratkaisuja ja minusta olet toiminut rohkeasti. Nyt olisi tietenkin tosi hyvä, jos saisitte puhumalla asiat parempaan päin, vielä kun sitten toiminta vastaisi yhdessä sovittuja asioita niin johan olisi auvoista. Mahdollista on tietysti sekin, että sovittuja asioita ei kyetäkkään ylläpitämään toiminnan tasolla. Minusta teidän ehkä kannattaisi hakea tukea pyrkimyksiinne perheneuvolapalvelujen kautta tai pariterapiasta. Joskus jonkun ulkopuolisen läsnäolo avaa uusia näkymiä itseen ja suhteeseen.
Rohkeutta vaan edelleenkin
🙂👍
Hanna