Elämä rinnakkaissuhteessa
Toista naista/miestä usein syyllistetään, vaikka syyllinen uskottomuuteen on pettäjä itse. Joskus voi olla myös niin, että rinnakkaissuhteen toinen osapuoli ei tiedä olevansa rinnakkaissuhteessa. Tällainen on minun tarinani.
Maailmani romahti reilu puoli vuotta sitten kun paljastui sattumalta että miehelläni on lapsi. Lapsi on saanut alkunsa ennen suhteemme alkua, mutta mieheni on salannut hänen olemassaolonsa minulta koko suhteemme ajan. Etäsuhde ja liikkuva työ mahdollisti miehelleni kaksoiselämän. Myöhemmin paljastui että mieheni salasi lapsen lisäksi minulta koko elämänsä avovaimoineen. Olen siis ollut tietämättäni toinen nainen koko suhteemme ajan.
Ajatus sotii omaa moraalikäsitystäni vastaan. Syy valehteluun on osaksi ollut se, että mieheni ei uskonut että suostuisin elämään toisena naisena. Näin hän sai itse kontrolloida kahta elämäänsä, ilman että kukaan osapuoli tiesi toisistaan. Suurin syy kaksoiselämään on kuulemma lapsi. Mieheni ei uskaltanut erota avovaimostaan, koska pelkäsi että menettää siteen lapseen.
Tunnen itseni hyväksikäytetyksi. Olen rakastanut ehdoitta miestäni usean vuoden uskoen että olen hänelle ainoa, aivan kuten hän on minulle ollut. Nyt koko suhteemme perustuu valheelle, aivan ensi askelista lähtien. Tilanne on nyt se, että mieheni on nyt jättänyt perheensä ja asumme yhdessä. Yhteenmuuttaessamme en tiennyt kaikkea. Mieheni uskotteli tuolloin minulle että on eronnut lapsen äidistä jo vuosia sitten. Minulle kerrottu totuus siis muuttui sitä mukaan kun sain palasia itse selville. Lopulta otin itse yhteyttä tähän kuviteltuun exään ja hän kertoi minulle kaiken, toki omasta näkökulmastaan.
Kuinka tällaisesta voi jatkaa? Kuinka saada luottamus takaisin? Olen päässyt shokkivaiheen ohi jo ja osaan käsitellä asioita järkevämin. Tunteet edelleen heittelevät laidasta laitaan ja riitelemme aiheesta yhä paljon. Haastavan asiasta tekee osaltaan myös se, että tuo ex-avovaimo tulee lapsen vuoksi olemaan tiiviisti osa elämäämme. Hän on päässyt paremmin asiasta yli kun minä, tai ainakin sanoo niin. Heidän suhteensa oli kuollut jo vuosia ja hän oli osannut aavistaa jotain tällaista. Minulle taas asia tuli täysin salamana kirkkaalta taivaalta, enkä tiedä vielä miten tästä voi päästä yli.
Kaipaisin kuulla kokemuksia pitkistä rinnakkaissuhteista ja kaksoiselämästä. Etenkin rinnakkaissuhteiden toisten osapuolien tarinat kiinnostavat. Tunnen olevani asiassa väliinputoaja. Pettämisestä ja uskottomuudesta puhutaan paljon, mutta toisen naisen/miehen näkökulmaa harvemmin kuullaan. Voiko tällaiselle pohjalle perustaa tavallista parisuhdetta?
Kaikesta huolimatta rakastan miestäni ja yhteisiä hetkiämme. Hän on valinnut haluavansa olla minun kanssani ja jättänyt perheensä. Haluaisin jatkaa elämäämme yhdessä, mutta kuinka pääsen tästä yli?
Onhan niistäkin tullut pysyviä ja pitkäaikaisia suhteita, jotka on alkaneet, toinen nainen/toinen mies jutuista.
Mutta sinulla itselläsi on nyt avaimet tuohon, haluatko sinä, jaksatko sinä, tahdotko sinä jne.
No, en nyt osaa sanoa, oletko sanan varsinaisessa merkityksessä toinen nainen. Itse ainakin miellän toisen naisen sellaiseksi, joka tietää myös ykkösnaisen olemassaolosta.
Sinähän ratkaisun teet, kukaan ei voi sinun puolestasi asiaa päättää. Melko paljon on kyllä petosta ja salailua suhteessanne, paljon enemmän kuin ns. normaalissa rinnakkaissuhteessa.
Kiitos kommenteista, sain niistä ajateltavaa. Olen tutustunut uskottomuuteen liittyvään kirjallisuuteen ja saanut siitä jonkin verran apua tunteiden käsittelyyn ja asioiden ymmärtämiseen. Luen tuon Matti Mäkelän teoksen heti kun saan sen käsiini, kiitos vinkistä.
Viimeiset viikot olen voinut huonosti. Olen rationalisti ja minua todella väsyttää olla tunteiden vallassa tällä tavalla. En ole tottunut tällaiseen. Lopullisen petoksen ilmitulosta on nyt aikaa noin puolivuotta. Toivoin, että tässä ajassa olisin jo päässyt asiassa eteenpäin, mutta en näe edistystä. Toki minulla on hyviäkin päiviä, mutta huonoja päiviä on yhä paljon. Epätoivoisimpina hetkinä en näe tulevaisuudessa mitään järkeä. En yksin, enkä yhdessä. Ajatukseni ovat lähes itsetuhoisia, ja sekin pelottaa minua. En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa tunnetta.
Mieheni sanoo tukevansa minua, mutta en ymmärrä miksi keskustelumme päätyvät lähes aina riitaan. Mieheni ajatukset ovat tyypillisiä pettäjän ajatuksia. Hän haluaisi jo siirtyä elämässä eteenpäin ja unohtaa menneet. Hän suostuu kyllä keskusteluihin, mutta yrittää aina viimeiseen saakka välttää niitä ja provosoituu keskusteluissa helposti. Myös minä haluaisin päästä eteenpäin, mutten pysty kääntämään ajatuksiani positiivisiksi väkisin. Jatkuva riitelymme uuvuttaa minua ja suhdettamme. Riitelemme nykyään myös pienemmistä arkisista asioista, aikaisemmin emme riidelleet koskaan mistään.
Itsetuntoni on aivan pohjamudissa ja näen kaikissa asioissa nykyään ensin negatiivisen puolen. En tunne itseäni enää. Olin ennen tämän kaiken ilmituloa itsenäinen ja vahva. Olin luottavainen siitä mitä elämä tuo tullessaan, enkä ikinä uskonut että minulle lähin ja rakkain ihminen ei olekaan sitä mitä hän on minulle aina uskotellut olevansa. Olen joutunut tutustumaan mieheeni tavallaan uudestaan. Olen myös joutunut hyväksymään, että sitä vanhaa suhdetta mikä meillä oli, ei tule enää koskaan olemaan. Tämä kaikki jättää ikuiden arven suhteeseemme. Se kuinka syväksi arpi jää, on meistä kiinni. En haluaisi erota, koska pystyn kaikesta tästä huolimatta yhä muistamaan kuinka hyvä minulla oli suhteessamme ennen kuin petos tuli ilmi. Viihdymme yhdessä ja rakastamme toisiamme.
siinäpä se on, kun arki iskee ja todellisuus, miten sen kanssa tulee toimeen.
Toinen osapuoli tuossa on omassa prosessissaan jo pidemmällä kuin sinä, sen takia hän haluaiisi sen jo jättää rauhaan ja mennä eteenpäoin - onhan hän sentään tehnyt valinnan omalla puolellaan siitä, että halusi sinut, eikä eksäänsä. Mutta kuvio ei ole ollut läpinäkyvä. Sehän siinä kiikastaakin, että teidän suhteenne tietyllä tavalla alkoi valheessa, tai salailussa, siis toinen ei ollut kokonaisena ihmisenä sinulle näkyvillä, ei uskaltanut tai ei halunnut olla. Tai ei kyennyt. Sinällään aika inhimillistä.
Sinulle tuo tilanne on tuonut kumppanistasi aivan uuden puolen esille. Oletko miettinyt, että entä jos hän pettää sinuakin jossain välissä, kun ongelmat ei aukeakaan helposti? Minä ainakin mietin heti sitä vaihtoehtoa yhtenä toimintatapana, joka on jo ilmeisesti kokeiltu ja hyväksi havaittu.
Onhan teillä tosiaan tuossa tilanteessa melkoinen pesänsiivoamisen paikka, syyllisyyttä, peittelyä, hämmennystä ja yllättäviä esiintulleita asioita ihan tarpeeksi.
Kyllä minä tulisin varovaiseksi, tai miettisin tarkkaan mihin uskaltaisin ryhtyä, jos keskusteleminenkin on vaikeaa ja päättyy riitelemiseen. Ehkä on opettelemalla opeteltava riitelemisen taito minä-viestien avulla, mutta senkin opettelmiseen ja tajuamiseen tarvitaan kaksi jotka haluaa yrittää ja opetella ja sitä ennen oivaltavat minä- viestimisen voiman ja viisauden.
Aikuista ihmistä voi olla melko haastavaaa opettaa puhumaan tunteistaan ilman syyttämis-mentaliteettia. Jos molemmilla on halua ja tahtoa ja saatavilla on perheterapeuttia tai muuta ammattiapua niin voi siinä onnistua.
🙂👍
Olen miettinyt todella paljon sitä, että tekeekö mies tämän tavalla tai toisella joskus minulle. Onko sivusuhde hänelle pakollinen henkireikä arjen keskellä? Pystyykö hän seurustelemaan yksiavioisesti? Hän on kokenut valehtelija, joten tietää kyllä miten pitää isojakin salaisuuksia, jos niin haluaa. Toisaalta myös minä näen jälkikäteen valheet ja ihmettelen miksen tajunut epäillä mitään aiemmin. Merkkejä oli kuitenkin ilmassa. Jälkiviisas voi aina olla. En tule enää koskaan olemaan niin sinisilmäinen ja luottavainen mitä olin.
Luottamus onkin asia jonka kanssa tulen painimaan vielä pitkään. Mies sanoo että on oppinut virheistään, eikä halua joutua enää koskaan vastaavaan tilanteeseen. Hän häpeää ja katuu tekoaan. Hän on myös tavallaan helpottunut, että on päässyt pois kahden suhteen "loukusta". Hän haluaisi nyt jatkaa elämäämme puhtaalta pöydältä ja unohtaa menneet. En tietenkään voi olla varma, onko katumus todellista vai sanooko hän vain niin miellyttääkseen minua. Pakko minun on kuitenkin johonkin uskoa.
On meillä ollut hyviäkin keskusteluja aiheesta. Viimeaikoina jostain syystä keskustelut ovat päätyneet syyttelyyn ja riitaan. Vikaa on myös minussa. Olen niin loukkaantunut että provosoin helposti miestäni tahallani. Haluaisin osata keskustella rakentavammin. Tunteet ohjaavat keskustelujamme liikaa. Olemme käyneet terapiassa pari kertaa. Mieheni ei halua enää mennä sinne, koska ei koe saaneensa siitä mitään apua. Minä taas koen toisin ja haluaisin jatkaa terapiaa.