Hei Jontsa!

Lasten kanssa oleminen on tosi vaativaa puuhaa. Itse olen yksinäni kolmen alle kouluikäisen kanssa (tosin mummu onneksi auttaa) ja kyllä siinä hermoja koetellaan! Vaikka kuinka haluasi olla hyvä äiti lapsilleen ja periaatteessa tietää miten se tapahtuu, niin käytäntö sitten taas osoittaa miten epätäydellinen sitä onkaan.
Lapset ovat ihania, mutta aikuinen tarvitsee myös aikuissuhteita ja riittävästi omaa aikaa. Ja silloin kun on itsellä paha olo, niin kyllähän se jollain tavalla purkautuu lapsiin, halusi tai ei.

Onpa ikävää että jäät aina ihan yksin lasten kanssa! Mitäs ystäviä ne sellaiset ovat? Etkö tunne ketään jolla olisi itsellä lapsia? Sinkkujen maailma on yleensä aika kaukana perheellisen maailmasta. Ymmärrän ihan hyvin halusi vapautua "konemaisesta vastuusta", mutta älä kuitenkaan luovuta, joohan! Lapsille olet tärkeä kaikesta huolimatta. Yritä miettiä uusia toimintamalleja/ ratkaisuja sen sijaan.

Ekaksi tulee mieleen tuo lasten nukkumaanmenoaika. Kyllä minullakin on vaikeuksia saada lapset ajoissa nukkumaan, varsinkin näin valoisina kesäiltoina. Tuntuu että se show vaan jatkuu ja jatkuu. Itselläni ei ole aina riittävästi itsekuria ruveta puuhaamaan sitä nukkumaan menoa ajoissa. Puuhaan aina kaikkea ylimääräistä siinä välissä, kun sitä aikaa kodinhoidolle ja omille jutuille on pakko repäistä jostain.
Mutta tiedän, että mitä säännönmukaisempi rytmi lapsilla on elämässään, sitä helpompaa se on aikuisenkin kannalta. Säännölliset rutiinit luovat lapsille turvallisuuden ja pysyvyyden tunnetta. Ne iltapuuhat pitää vaan aloittaa joka päivä riittävän ajoissa. Kyllä varmaan alle kouluikäisten olisi hyvä olla nukkumassa viimeistään klo 21 mennessä, ainakin jos seuraavana aamuna on herättävä hoitoon. Ja silloin sinullekin jäisi sitä omaa aikaa. Mutta millainen käytäntö lapsilla on äidin luona?

Sitten tulee mieleen se teidän yhdessä lasten kanssa viettämä aika, jaksatko kuunnella oikeasti lapsia ja mennä hetkittäin mukaan heidän maailmaansa ja tasolleen? Minä ainakin kamppailen tämän ongelman kanssa päivittäin. Oma mieli on levoton ja arkielämän tasapaino järkkyy niin helposti: jos tulee viikko-ohjelmaan jotain ylimääräistä niin se on sitten siitä itselle jäävästä ajasta pois, ja sitten on taas väsynyt ja kiukkuinen pitkän aikaa. Tiedän että lasten kanssa sujuu paljon helpommin kun vain jaksaa herkistyä heidän maailmaansa. Lapsilla on parempi olla kun he tulevat omine tarpeine ja ongelmineen kuulluiksi. Mutta itse olen valitettavan usein aika poissaoleva. Paljon tekee se että on niin vähän aikuissuhteita, ja palloilen viikkotolkulla pienissä piireissä kotosalla. Jotenkin myös se läsnäolo lasten kanssa vaatii omien tunteiden avaamista yleensäkin, ja sitä yrittää jotenkin välttää, kun sitten ne ikävät jututkin palaavat mieleen, eikä ole oikein kenen kanssa niitä jakaisi.

Minun on pakko omana mielipiteenäni sanoa, että lasten kannalta tuollainen 1 viikko siellä, toinen täällä –pallottelu kuulostaa aika hurjalta ratkaisulta. Miltä sinusta tuntuisi vaihtaa kotia joka toinen viikko? Voihan olla että lapset oireilevat sitäkin levottomuudella. Entä jos lapset saisivat asua yhdessä paikassa ja te vaihtaisitte paikkaa vuoroviikoin eksäsi kanssa? No, ymmärränhän minä että ei ole näitä asioita helppo järjestellä…Toivottavasti teillä on kuitenkin lasten äidin kanssa kunnon puheyhteys asioista. Pystyisittekö keskustelemaan myös ongelmallisena kokemastasi tilanteesta hänen kanssaan? Onko hänellä mahdollisesti samankaltaisia ongelmia lasten kanssa? Vedättekö samanlaista linjaa lasten kasvatuksessa yleensäkin, vai poikkeavatko toimintatapanne kovasti toisistaan?

Kirjoitit:
”En osaa olla kuin kone ja muuttua joka toinen viikko "heteroisäksi" joka viihtyy yksin kotona lasten kanssa kuunnellen kiukuttelua ja riitelyä ilta 23 asti joka ilta.”

En tiedä onko sillä että on hetero tai homo niin paljon merkitystä sille, kuinka lasten kanssa viihtyy. Enpä usko että kukaan heteroisäkään lasten kiukuttelua jaksaa illat pitkät kuunnella. Eikä kukaan muukaan, kuka sitä väsyneenä haluaa kiukutteluja vastaanottaa, mieluummin sulkee korvansa.

Ikävä että poikaystäväsi ei uskaltaudu tekemisiin lasten kanssa. Ehkäpä tilanne muuttuu ajan kanssa? Oletteko keskustelleet aiheesta? Ehkä hän ei ole tottunut olemaan lasten kanssa ja pelkää ettei osaa? Tai pelkääkö hän jotenkin leimautuvansa? Tai ehkä hän pelkää lasten kysymyksiä suhteestanne? Tai ympäristön mielipiteitä kahdesta miehestä ja lapsista? Joka tapauksessa sinä olet kahden lapsen isä etkä voi sitä muuksi muuttaa. Mutta mistä se kiire tulee? Oletko töissä liian tiukilla? Kannattaako ihmissuhteita uhrata työnteolle vai onko jotain asioita joiden käsittelyn sijaan mieluummin paiskit töitä? Itse olen ollut kotona viimeiset 5 vuotta, joten näkökulma on vähän erilainen…ei silti, ihan mielelläni töihin menisin jos se olisi mahdollista.

Yksi juttu tuli vielä mieleen: onko teillä mitään yhteisiä harrastuksia lasten kanssa? Löytyisikö paikkakunnalta joku perhekerho tai muuta toimintaa, jossa olisi lapsille leikkikavereita ja samalla saisit aikuiskontakteja ja vertaistukea. Seurakunnissa tehdään yleensä aika paljon erilaista perhetyötä (myös eronneille), ja vaikkei seurakunnan toiminnassa muuten olisikaan mukana, lasten juttuihin on yleensä aika matala kynnys liittyä mukaan. Entä jos kävisitte lasten kanssa jossain yhteisellä (päivä)leirillä? Tai jollain retkellä, niin että mukana on sekä lapsia että aikuisia? Tuolta nettuesta ehkä saisit tietoa paikkakuntasi tarjonnasta. Ehkä saisit paremmin kontaktin lapsiisi ja oppisit taas nauttimaan heidän seurastaan.

Mutta: pidä huolta omasta hyvinvoinnistasi, se on myös lasten etu. Puuttuuko elämästäsi vastapaino työlle? Onko sinulla omia harrastuksia? Muista että lapset ovat pieniä vain kerran! Isät usein jälkikäteen eniten katuvat sitä etteivät viettäneet lastensa kanssa enemmän aikaa kun nämä olivat pieniä.
Jaksamista!
t. Solina

Koistinen tässä päivää. Hain näitä oikeuksia tänne kirjoittamiseen mutta eipä minusta taida olla sittenkään kertomaan ihan näin julkisesti kovin paljon. Oletko, jontsa, hakenut teemaryhmään mikä olisi meille eronneille miehille, se voisi olla minulle riittävän suojattu paikka puhua?

Olen 28v, eronnut, rullatuolissa. Minulla on kaksi tyttöä, iät 7v ja 9v. En ole heitä tavannut viiteen vuoteen. Vaimoni syytti minua insestistä. Minut vapautettiin kaikista syytöksistä mutta en ole tavannut tyttöjäni oikeuden jälkeen kuin kaksi kertaa.

Otin tytöt vielä kaksi kertaa luokseni, en uskaltanut heitä halata, en ottaa syliin. En uskaltanut heidän kanssaan olla kolmistaan. Aina oli äitini tai isäni todistajana, että en vaan mitään sopimatonta tee tytöilleni. Kun tyttö kaatui, nostin hänet syliin ja halasin lujasti. Äitini huusi älä tee noin, ihmiset näkevät. Ja kaikki todella katsoivat minua.
Sen jälkeen en ole tyttöjäni tavannut. Nyt olen sairastellut ja ikävä on suunnaton, haluaisin olla mukana lasten koulunkäynnissä. Haluaisin olla heidän isänsä mutta en uskalla, olen aina syyllinen vaikka minut todettiin oikeudessa syyttömäksi.

Vallan väärään otsikkoon kirjoitin, en omaakaan halua avata. Elämäni on hukassa ilman lapsia. Mutta ehkä ymmärrät, jontsa, että on ihmisiä jotka kadehtivat sinua, kun näet lapsiasi niin usein.

Keskustele tilanteesta lastesi äidin tai sos.viranomaisen kanssa.
Ehkäpä jaksaisit paremmin jos tapaisitte vain viikonloppuisin lasten kanssa?

moi ja kiitos. Ollaan nyt siinä tilanteessa, että viikko toisensa jälkeen paikan vaihtaminen
on minun ja lasten äidin mielestä lapsille liian stressaavaa. Tulos: Lapset muuttavat äidin luokse ja taapavat minua viikonloppuisin. Ehkä nämä paineet alkavat tästä helpottua kun saa asiat jotenkuten
järjestykseen. Ehkä lapset nyt rauhoittuvat kun pääsevän ensi kertaa kunnolla asettautumaan yhteen kotiin.