Haluaisin nyt tukea ja neuvoja selviytymiseen, koska tuntuu että koko elämä on hajotettu.
Luulin että meillä oli hyvä avioliitto. Kolme ihanaa lasta, asunto, tosin velkainen, molemmilla hyvät työpaikat. Yhteistä aikaa tosin ei arjen keskella ehditty kovin paljon viettämään, mutta kuitenkin puhuttiin ja naurettiin yhdessä. Jaettiin ilot ja surut ja arjen pienet asiat. Mies oli hyvä isä lapsilleen, vietti aikaa heidän kanssaan ja vei harrastuksiin. Alkoholi on miehelle ollut ongelma aina ja siitä meidän suhteen riidat aina johtuivat. Kuitenkin koin että että toisen kanssa on hyvä elää.
Nyt kuitenkin pari viikkoa sitten mies muutti toisen, itseään huomattavasti nuoremman naisen luokse. Täysin yllättäen. Sanoi menevänsä työkavereiden kanssa syömään, eikä tullutkaan yöksi kotiin. Minulla oli seuraavana päivänä työpäivä, yritin laittaa viestiä miehelle, samalla olin huolissani lapsista jotka olivat keskenään kotona ilman ruokaa. Lapset onneksi ovat kouluikäisiä, joten tiesin että hädän tullessa osaisivat pyytää apua. Myöhään iltapäivällä mies oli käynyt kotona, vienyt ruokaa lapsille ja hakenut vaatteensa ja lähtenyt. Selittämättä minulle mitään. Lapsilleen oli selittänyt ettei voi sille mitään että rakastaa toista.
Kului muutama päivä. Miehestä ei kuulunut mitään. Sitten alkoi tulla tekstiviestejä, pahoitteli kyllä tapahtunutta, mutta sanoi ettei paluuta enää ole. Sovimme että näemme että saadaan kaikki käytännön asiat järjestymään. Mies tuli ja sanoi että haluaisi vielä yrittää. Mentäisiin parisuhdeterapiaan ja vietettäisiin aikaa enemmän kahdestaan. Toi vaatteensa takaisin kotiin ja sanoi että uusi suhde on ohi. Siitä alkoi runsas juominen. Halusin uskoa ja yrittää, vielä kerran. En sanonut juomisesta mitään. Työssään mies ei ole tämän juomisen takia pystynyt käymään, sanoi että on pakko juoda koska ahdistus on niin kova. Mies muuttui ilkeäksi, syytti meidän avioliiton hajoamista minun syykseni. Kanssani on kulma niin vaikea elää. Uudella naisella on lapsi ja mieheni itki humalapäissään miten on nyt hajottanut rakkaansa ja pienen lapsen elämän. En voinut olla kysymättä miksei välitä lainkaan siitä että minun ja meidän yhteisten lasten, hänen omiensa, on hajotettu.
Tilanne oli täysin kestämätön. Sitten mies ilmoitti että ei halua mihinkään terapiaan, koska kokee sen täysin turhaksi. Mikään ei voi pelastaa avioliittoamme. Avioeropaperit on nyt viety. Vaikka koen että minua on kohdeltu kuin täysin arvotonta, rakastan silti ja samalla pelkään miten selviytyä. Nukkuminen on mahdotonta, samoin syöminen. Lasten vuoksi on yritettävä jaksaa, isä ei heistä huolta kanna. Kaikki kytännön järjestelyt on jätetty täysin minun harteilleni.
Tuntuu kuin koko ihmisarvoni on viety.
Kuinka selviytyä?
En pysty edes kuvittelemaan, kuinka rankkaa ja vaikeaa sinulla nyt on. Itse erosin 9kk sitten kun mieheni kertoi halustaan erota. Sinänsä yllättäen, mutta joitain merkkejä ilmassa oli. Se kuitenkin tuli yllättäen, että hän kertoi miettineensä eroa vuoden (kuopuksemme oli vuoden kun erosimme)..
Miehesi on ilmeisesti suunnattoman sekaisin itsekin, eikä tiedä yhtään mitä haluaa. Hän ei tiedä mitä pitäisi tehdä ja siksi tekee toisessa hetkessä toista, toisessa toista.
Mutta sinuna yrittäisin jälleenrakentaa omaa elämää yksin lasten kanssa. Yrittää sopeutua eroon ja siihen, ettei se toinen ihminen siinä arjessa enää ole. Onko sinulla ystäviä, joille jutella asiasta?
Kovasti voimia, ajattelen sinua, vaikkemme tunnekaan! Tule kertomaan aina kuulumisistasi! *Jaksamishali*
Reilu puolivuotaa siteen olen ollut siinä tilanteessa, että mieheni uskottomuus ja salasuhde tulivat tietooni. Silloin selvisi kaikki nuo epämääräiset menot ja poissaolot. Maailma romahti. Nyt olen saanut kootuksi itseäni. Mies ei meilläkään otat teostaan vastuuta vaan yrittää laittaa syyn minun päälleni, mutta sitä en ota. Ei suostu puhumaan suhteestaan ym. Haluaa kyllä jatkaa meidän liittoa, mutta ei toisaalta osaa päästää irti tästä toisestakaan. Olen tehnyt itse päätöksen puolestamme. Haen eroa. Lapset selviävät siitä ja itsekiin tulen siitä selviämään, jossain vaiheessa. Tyttökaveri erosi vuosia sitten miehestään ja hänellä lapset olivat 2 ja puolivuotiaat kun lähti ex miehensä luota. Sanoi, että päätös oli vaikea, mutta hän ei kadu että teki niin ja aina jotenkin pärjäsi niin että sai ruokaa. Aina tulevaisuus pelottaa ja nykyisyydestä on vaikea päästää irti. Haluatko sinä elää miehesi kanssa vaikka tiedät, että hän kaipaa toista naista tai tilaisuuden tullen lähtee taas jonkun toisen mukaan. Tiedän, että rakasta miestäsi niin minäkin, mutta joskus meidän on ajateltava itseämme ja sitä mikä on meille itsellemme parasta. Tulet kyllä pärjäämään lasten kanssa. Miehesi pitää sinua itsestään selvyytenä, jonka voi jättää milloin haluaa ja jonka luokse voi palata kun niin haluaa. Sinun on keskusteltava miehesi kanssa, mikäli ette pääse yhteis ymmärryksen niin sinun on myös tehtävä päätöksesi siitä mitä haluat. En kuitenkaan neuvo tekemään hätiköityä ratkaisua vaan mieti asioita ja pysy sitten päätöksessäsi. Tuo tottumus toiseen ihmiseen ja hänen läsnä oloonsa on vahva. (myös sinua varten on tuolla toisaalla ihan varmasti miehiä. Niiden aika ei tosin ole vielä.)
Mies tuli taas kotiin ja halusi jutella. Sanoi olevansa valmis tekemään kaikkensa että voisin antaa anteeksi ja jatkaa avioliittoa. Avioero on laitettu juuri vireille joten sovimme että yritetään katsoa ainakin sen harkinta-ajan verran. Tein selväksi että helpolla en suostu anteeksi antamaan ja paljon täytyy tapahtua että tämä liitto jatkuu. Luottamus täytyy nyt ansaita. Vaikeaa tulee tämäkin ratkaisu olemaan, mutta sittenpähän on kaikki kortit katsottu. Parisuhdeterapiaan on aika varattu, josko sieltä apua saisi.