Hei.
En tiedä osaisiko kukaan minua lohduttaa, sen tiedän että kukaan ei minun puolestani tätä voi ratkaista, mutta…
Olemme päälle kolmikymppinen lapseton pariskunta. Olemme olleen yhdessä nuoresta asti ja naimisissa jo pitkään.
Vaikka olemme olleet onnellisia, hyvinkin. Sisälläni olen aina kantanut jotakin nimeämätöntä surua. Haikaillut ja haikaillut, välillä taas töninyt itseäni olemaan onnellinen. Onhan minulla paljon. Ihana ja huomaavainen mies. Kaikki ainekset onnen syntyä. Silti löydän itseni ihastumasta toisiin, haaveilemasta unelmia missä miestäni ei ole. Tuntemasta tunnetta että uhraamaan jotakin mutten tiedä itsekkään mitä.
Olen ollut suhteessamme uskoton. Seksiä en ole harrastanut mutta uskoton sillä tavoin että olen mennyt tiettyjen rajojen yli.
Aina sen jälkeen tehnyt ryhtiliikkeen ja jatkanut eteenpäin. Ajatellut että ajan kanssa kaikki helpottaa ja ymmärrän että tässä se on, minun onneni enkä muuta tarvitse.
Yksi ruma päivä tajusin vain että tämä ei enää mene läpi. Että mun täytyy kohdata itseni ja kysyä, miksi olen tässä ja mitä minä tahdon? Rikon tällä tavoin vaan itseäni ja miestä jota olen luvannut rakastaa.
Puhuttiin miehen kanssa kriisistäni ja hän alkushokin jälkeen jotenkin ymmärsi että tämä ei voi jatkua näin. Päätimme ottaa etäisyyttä että voisin päästä vihdoinkin kasvokkain itseni kanssa. Kysyä mitä minulle kuuluu, pakenematta.
Tuskallista kun on tunteita. Keho huutaa että kaiken voi taas korjata halauksella ja suudelmiin, ollaanhan tästä selvitty ennenkin. Sisin huutaa että älä, se tie vie samaan kierteeseen. Jos nyt palaat takaisin, et koskaan löydä sisintäsi ja ralli jatkuu. Kärsijöitä on jo aivan liikaa.
Sattuu aivan helvetisti. Välillä on taas niin oikea päätös ettei mitään. En oo koskaan ollut näin sekaisin, ikinä elämässä. Hukassa ja pohjattoman yksinäinen.
Pääseekö tästä yli…?
Mielenkiintoista pohdintaa sinulla, joskin myös raskasta ja sydäntä painavaa. Hyvä, että tiedostat asian, ja mietit sen läpi.
Mielestäni tuo on niitä oman elämän kannalta ydinkysymyksiä: mikä on tärkeää ja riittävää minulle, mitä tarvitsen että voin hyvin ja pystyn kasvamaan ihmisenä. Tästä oli juuri hyvä juttu Hesarissa, sellainen intuitiivinen reuna-ajatus, että kaikki on hyvin mutta silti jossain mielen reunamilla tiedän, että ei kuitenkaan sillä tavalla kuin oikeasti haluaisin. Vaatii rohkeutta kohdata ne ajatukset ja myös pystyä toimimaan niiden pohjalta, päätyy millaiseen lopputulemaan tahansa. Omasta kokemuksesta tiedän, että vaikeiden päätösten toteuttaminen on todella todella hankalaa, meinaa rohkeus loppua alkuunsa ja sitten jää helposti vanhaan kiinni, vaikka tietää että ei se tämän paremmaksi muutu. Näin eläviä ihmisiä on paljon ja mikäli se on sitä mitä itse haluaa, hyvä niin. Hyvä on myös käydä rehellistä keskustelua sen toisen kanssa, jotta hänkin tietää missä mennään ja voi suhteuttaa asian omiin arvoihinsa ja tarpeisiinsa.
Uskon, että ajan kanssa ne sinulle oikeat reitit ja päätökset löytävät uomansa. Pimeän jälkeen tulee valoisaa. Ja joskus voi olla hyväksi höllätä hetkeksi tiukimmista pohdinnoista ja antaa mielen sopukoista nousta esiin vastauksia. Toisaalta myös on niin, että aikomusten ja sanojen pohjalta vielä mikään ei muutu, tarvitaan myös tekoja. Kaikki aikanaan.
Joka tapauksessa hyvää joulun aikaa!
Hei Eerika.. viestisi oli melko pitkälti sellainen kuin olisin itsekin voinut kirjoittaa. En osaa neuvoja ja apua jakaa, mutta ehkä jonkinlaista vertaiskokemusta.
Itse en ole niin pitkällä, että olisin suoraan uskaltanut miehelle kertoa tunteistani. Jotain kylläkin. Tunnen mieheni ja tiedän, etten häntä saisi ymmärtämään asiaa "oikein" ja siksi en ole siihen saakka päässyt. Ja toisaalta, miten voisin olettaa, että hän ymmärtää, kun en ymmärrä itsekään.
Järjellä ajatellen kaikki on hyvin; rakastava ja huomioiva mies, yhteinen koti, nuoresta saakka kuljettu yhdessä, ei riitoja, yhteisiä harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita (joskin myös omia), paljon keskustelua, seksihalut kohtaa jne. Ei siis pitäisi olla valittamista. Siis jos ajattelen vain järjellä.
Mutta tunteita ei voi käskeä. Jokin jossain syvällä mielen syövereissä sanoo, että onko tämä kuitenkaan sitä, mitä haluan. Itsekin löydän itseni haaveilemasta aika ajoin elämästä jonkun muun kanssa, huomaan ihastuvani muihin, miettiväni millaista elämä olisi tuon tai tuon kanssa tai ilman miestäni. En siis jatkuvasti enkä niitä sen pidemmälle ole vienyt. Henkistä pettämistä siis ehkä, kuten sinäkin sanoit.
Ei minulla huono ole tässä suhteessa olla, mutta silti.. tuntuu, että en siten rakasta enää kuin pitäisi. Välillä mietin, että olenko vain näiden monien vuosien jälkeen niin tottunut ja kiinni tässä elämässä, että irtipäästäminen ja muutos pelottaa. Vai onko kuitenkin niin, että tämä kuuluu elämään, vuosien saatossa suhde muuttuu.
Toisaalta kuvittelen elämää ilman miestäni, toisaalta en halua edes kuvitella elämää, jossa hän ei ole mukana. Välillä toivon, että suhde olisi niin huono, että olisi riitoja jne, jolloin olisi järjellä selitettävissä, että on parempi erota.. jotenkin vaikeaa, kun järki sanoo toista, mutta jokin tunteiden syövereissä sanoo toista. Ja kun niitä tunteitakin kuitenkin on. Onko tämä vain jokin ikäkriisi tai jotain? Tuntuu hölmöltä miettiä tällaisia, kun kaikki kuitenkin käytännössä hyvin.. paitsi ne ailahtelevat tunteet.
Ajatukset sekaisin, kuten tästä viestistänikin varmasti käy ilmi.. 🙂 en ikinä kuvitellut, että itse olisin tässä tilanteessa. En siis osaa neuvoa sinua, mutta jos sekin jo auttaisi, että tiedät, ettet ole yksin.. muutkin miettivät samanlaisia asioita.