Ei näin pitänyt käydä minulle?
Olen kohta 3-kymppinen nainen enkä ymmärrä suuntaa, jonka elämäni on ottanut. Olen ollut kohta yhdeksän vuotta yhdessä miehen kanssa, jota edelleen rakastan. Asumme yhdessä, lapsia ei ole. Suhteemme ei ole ollut erityisen helppo: neljä vuotta sitten mies sairastui masennukseen ja käytännössä tuijotti kattoa ja mietti kuolemaa vuoden ajan. Sieltä pohjalta on noustu, mutta edelleen miehelle tulee huonoja päiviä ja ahdistusta ajoittain. Useimmiten arki rullaa ihan radallaan kuitenkin. Naimisiin hän ei halua, vaikka minä olisin halunnut.
Meillä on ollut masennusajoista lähtien kiteytyneet roolit, jotka käytännössä menevät niin, että minä hoidan kodin. Tai yritän hoitaa. Miehen voimavarat menevät opiskeluun, ja tuntuu ettei hän edelleenkään ole sillä tavalla toimintakykyinen, että elämänhallinta olisi täysin kohdillaan. Seksi ei suju ongelmitta. Mies haluaisi vain noin kerran viikossa, minä keskimäärin kolme. Mies kokee, että kumpikin on vastuussa omasta tyydytyksestään, ja koska en kykene tulemaan ”valmiiksi” samassa ajassa kuin hän, on seksi useimmiten yhdyntäkeskeistä, jossa hän nauttii. Minäkin nautin läheisyyspuolesta, mutta harmittaa, että hän harvemmin jaksaa panostaa minun nautintooni. Itse haluaisin seksin olevan sellaista, että kumpikin haluaa tuottaa hyvää oloa toiselle. Olenyrittänyt jutella hänen kanssaan asiasta, mutta hän ei tunnu ymmärtävän.
Silti arki on pääosin hyvää. Meillä on erinomaisia keskusteluita, samanlaista huumoria, läheisyyttäkin eli pusuja ja halauksia. Harvemmin käymme missään (hän ei jaksa), mutta en pidä sitä ongelmana, sillä minulla on hyviä kavereita, joiden kanssa sitten käyn leffassa, syömässä, kahvilla jne.
Hyvä arki ei kuitenkaan ole selvästikään riittänyt minulle, sillä olen rakastunut työkaveriini, samanikäiseen mieheen. Olemme vaihtaneet pitkiä katseita jo pidemmän aikaa, viestitelleet ja jutelleet paljon. Hän pitää yleensä jonkinlaista muodollista välimatkaa muihin työkavereihin, mutta minuun hän on jo pitkään suhtautunut kuten hyvään ystävään. Toukokuussa sitten vihdoin tunnustimme tunteemme toisillemme. Rakastuminen on molemminpuolista.
Tämä toinen mies on naimisissa viidettä vuotta, kaikenkaikkiaan ovat vaimonsa kanssa olleet yhdessä teini-ikäisistä lähtien. Heille on myös tulossa ensimmäinen lapsi, mikä tekee tilanteesta hankalan ja minusta entistä moraalittomamman. Olemme keskustelleet Facebookin välityksellä tuntikausia iltaisin ja keväästä asti olemme olleet jollakin tavalla yhteyksissä päivittäin. Hän tuntee minut perinpohjaisesti, välillä tuntuu että paremmin kuin minä itseni. Olemme myös tavanneet muutaman kerran kesän aikana kahdestaan. Jotenkin halaukset eivät ole riittäneet, ja kesäkuun alussa päädyimme jo suutelemaan puoleksitoistatunniksi. Yhdyntään asti emme ole edenneet, mutta kosketukset ovat edenneet pitkälle. Viimeksi olimme jo etenemässä loppuun asti, mutta jouduin puhaltamaan pelin poikki, sillä alkoi ahdistaa. Olemme puhuneet paljon myös seksistä, ja hänen asennoitumisensa siihenkin on ihan erilainen kuin avomieheni.
Hän ei ole tyytyväinen omaan liittoonsa, mutta tuleva vauva velvoittaa. Jonkinlaisia tunteita hänellä vaimoaankin kohtaan on, mutta hän ei halua luopua minusta enkä minä hänestä. Heillä on muutamia isompia ristiriitoja, jotka vaikuttavat arkielämään niin, ettei hän ole onnellinen. Olemme tahoillamme laskeneet asumisasioita, miten pärjäisimme tahoillamme jos eroaisimme jne. Hän on kertonut vaimolleen, että on tyytymätön tämänhetkiseen tilanteeseen ja he ovat sopineet jonkinlaisista muutoksista. Hän ei tiedä, toteutuvatko muutokset ja pelastavatko ne yhtään mitään enää, vaikka toteutuvaisitkin. Selvästi se vaimo ainakin yrittää, olen huomannut.
Liitto tuntuisi olevan pitkälti vauvan varassa, mutta hän ei voi tässä vaiheessa tietää, miltä hänestä tuntuu vauvan synnyttyä. Tunteemme ovat voimakkaita, ja kumpikin miettii, miten pystyy jatkamaan nykyisessä parisuhteessa, kun on kokenut jotain niin voimakasta kuin tämä. Mutta kumpikaan ei tiedä, miten irtautuakaan nykytilanteesta ja kannattaako riski ottaa.
Tämä alkaa olla todella repivää. Tiedän että olen hyvin moraaliton ja tämä on vastoin kaikkia omia sääntöjäni. Olen aina ollut sitä mieltä, että ei niin vaan tapahdu – mutta olen joutunut toteamaan, että kyllä näköjään tapahtuu. Toki olemme molemmat antaneet tälle mahdollisuuden… Tuntuu, että olemme samalla aaltopituudella lähes kaikesta ja fyysistäkin vetovoimaa on niin, että kipinöi. Olemme samassa työpaikassa ainakin ensi vuoden kesään asti, enkä tiedä, miten selviämme. Varmasti jonkinlaisia päätöksiä tulevan vuoden aikana tulee tapahtumaan, mutta odottaminen on raastavaa. Jos saisin hänet, lähtisin nykyisestä suhteestani, vaikka se olisikin hyppy tuntemattomaan. Jos en saa häntä, en tiedä, miten nykysuhteen käy. Kaikki riippuu nyt siitä, mitä vauva muuttaa ja muuttaako mitään. Tiedän, että vauva saattaa yhdistää paria, mutta toisaalta olen kuullut paljon siitä, että jos jonkinlaisia ongelmia on ollut ennen lapsen syntymää, saattaa uusi ihminen etäännyttää paria entisestään.
Miksi kirjoitin tämän avautumisen? En tiedä. Varmaankin saadakseni neuvoja, kritiikkiä, kysymyksiä, tukea, jotain…
Heippa
Niin kyllä kannattaa aina miettiä mitä tekee ja mitkä on seuraukset.
Mutta kun olet ollut yhdeksän vuotta puolisosi kanssa yhdessä niin ja sanoit
että viellä rakastat niin kannattaisko yrittää nyt olevaa parisuhdetta huoltaa ja
keskustella asioista.
eikä vaan hetken hurmioissa hölmöillä.
Kannattaa vaikka käydä ammattiauttajan luona juttelemassa.
Oletko ajatellut että hetken ihastumiset kestää yleensä siinä 1-2 vuotta ja
sitten astuu arki.
Mutta ei pidä hölmöillä kun kerroit että tapaat työtoveria joka on varattu
ja jolle on perheenlisäystä tulossa.
suosittelen että kannattaa hoitaa oma parisuhde kuntoon tai jos ei ole mahdollista
niin etsi itsellesi vapaa puoliso sillä täällä suomessa on jokaiselle
satoja sopivia niin miehille kuin naisille.
Kaunista kesää sinulle
Elämän karikkoisia mutkaisia polkuja on kyllä toisinaan vaikea kulkea. Suunnasta ei ole koskaan varma. Joku on riittävän rohkea ja valitsee juuri sillä hetkellä itsestä parhaalta tuntuvan polun. Minulta puuttuu tämä rohkeus. Passaan liikkaa käytöstäni ja tekemisiäni muiden toiveiden mukaan.
Puolisoni on mielenterveyskuntoutuja. Olen kaiketi yhä kiintynyt häneen, mutta en osaa sanoa rakastanko enää. Puolison tunnekylmyys ja jähmeys ovat olleet minulle murskaava kokemus. Ajattelin jo etten vaan enää naisena tunne mitään, kylmä kuin jääpuikko. Kesälomasijainen on kuitenkin aiheuttanut pientä hämminkiä minun kylmyydessä. En muista milloin viimeksi olisin halunnut suudella ketään. Hämmentävä ja toisaalta niin kamala tuntemus. Tunnen olevani puumanainen ja minua nolottaa 😳
Turvallista olisi kait jatkaa niin kuin aina ennenkin ja tyytyä täyttämään romantiikannälkä uppoutumalla kirjallisuuden pariin. Mutta olenko onnellinen ?
Ole rohkea ja tutki mitä sydämessäsi oikeasti tunnet. Minulta löytyy kyllä sisua, mutta rohkeus tavoitella onnea puuttuu.
Kaunista kesää 🙂🌻
Moi,
"Jos saisin hänet, lähtisin nykyisestä suhteestani, vaikka se olisikin hyppy tuntemattomaan".
Todella huono lähtökohta. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että eron jälkeen tekee tosi hyvää olla jonkin aikaa yksin ja miettiä asiat selväksi omassa päässä. Toisen vuoksi ei kannata erota.
Komppaan mepaa, ei mitään järkeä muutoinkaan heti yhden suhteen jälkeen hypätä toiseen. Ja totta kai nyt kaikki tuntuu upealta ja kiihko on suurta. Mutta et ole tuon miehen kanssa arkea elänyt, et tiedä millainen hän olisi sen 9vuoden jälkeen, kenties hänkään ei halua naimisiin enää koskaan ja nuivettuisit hänenkin kanssaan. Koskaan ei voi tietää ja useinkaan ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolen.
Mies on saamassa lapsen ja olet valmis rikkomaan lapsen kodinkin? En ymmärrä tätäkään kohtaa lainkaan, missä se moraalisi on? Tiellä tietämättömillä? Tai ehket lapsettomana henkilönä edes tiedä mitä on rakastaa lastaan ja haluta hänelle parasta. Eli Sen vuoksi et ehkä osaa samaistua tuon toisen miehen perheeseen ja siihen, mitä olet rikkomassa. En suosittele, en ollenkaan. Ja vaikka eroaisit nykyisen miehesi kanssa, niin pidä sitä väliä siinä. Ota itsellesi aikaa äläkä riko muiden liittoja. En osaa sinua neuvoa, koska se mitä teet, on mielestäni todella alhaista ja toivoisin, ettei kukaan tekisi niin. Tosin löytyyhän näitä.. ikävä kyllä.
Kiitoksia kommenteistanne. Moraaliton tiedän olevani ja tiedän, että tekoni on väärin monella eri tavalla ja moneen eri suuntaan. Samalla kuitenkin ajattelen itsekkäästi, että minulla on tai olisi oikeus tähän onneen... Olen nyt kuitenkin päättänyt yrittää selvittää asioita ensin avomieheni kanssa. Kertomatta ihastuksestani ajattelin keskustella, mikä suhteessamme on hyvää ja mikä kaipaisi parannusta ja miten. Uskon, että keskustelu ja hänen asennoitumisensa avaa aika paljon silmiäni sille, onko meillä mitään mahdollisuuksia jatkaa yhdessä.
Yhden asian kommenteista haluaisin oikaista:
eheytynyt kirjoitti 8.7.2011 14:16
Mies on saamassa lapsen ja olet valmis rikkomaan lapsen kodinkin? En ymmärrä tätäkään kohtaa lainkaan, missä se moraalisi on? Tiellä tietämättömillä? Tai ehket lapsettomana henkilönä edes tiedä mitä on rakastaa lastaan ja haluta hänelle parasta. Eli Sen vuoksi et ehkä osaa samaistua tuon toisen miehen perheeseen ja siihen, mitä olet rikkomassa. En suosittele, en ollenkaan.
En varmasti lapsettomana ihmisenä ymmärrä vanhemman rakkautta lapseensa ihan täysin. Enhän tiennyt, miten paljon voi kiintyä lemmikkieläimeenkään, ennen kuin sellaisen hankin. Koen kuitenkin, että minä en ole perhettä rikkomassa, vaan se mies, jos on. En ole mikään paratiisiin luikerrellut käärme, joka on viekoitellut tahdottoman miehen lumoihinsa ja yrittää nyt houkutella miestä tuhoamaan kaiken. Mahdollinen avioero on hänen päätöksensä ja hän ottaa omista teoistaan vastuun. Kyllä tähän kaksi tarvitaan... Olen itse muistuttanut miestä monesti, että hän ei voi tehdä suuria päätöksiä juuri nyt, vaan niiden aika on myöhemmin, kun arki on vakiintunut lapsen kanssa. Sen tiedän, että lapsen parasta ei välttämättä ole se, että vanhemmat ovat yhdessä, jos he eivät ole onnellisia eikä suhde toimi. Lapsi saa pahimmassa tapauksessa vain huonon mallin parisuhteesta, joka vaikuttaa hänen loppuelämäänsä. Lapsen parasta on hänestä välittävät vanhemmat, muodossa tai toisessa. Siihen en ole puuttumassa, en ole lasta mieheltä viemässä. Ja voi olla, että he päätyvät eroon minusta huolimatta.
Mutta kuten sanottu, yritän nyt toimia järkevästi ja selvittää kotitilanteeni ensin...
Ihmettelen, mikä on se luja luottamuspohja uudelle suhteelle, jos se alkaa näin, että kumpikin osapuoli juuri osoittaa olevansa kykenevä pettämään...? Miksi sinä olisit nyt spesiaali? Jolle ei käy joskus samoin kuin nyt ehkä sille vauvaa odottavalle vaimolle? Jos on tyytymätön suhteeseen, eikö ensin olisi parempi lopettaa se vanha suhde ja sitten rakentaa puhtaalle pöydälle uusi? Kummankin.
Onko oman onnen tavoittelu sallittua, vaikka samalla loukkaa syvästi toista ihmistä? Puolisoasi, ihastuksen vaimoa, tulevaa lasta? Näitä asioita olen joutunut itse pyörittelemään petettynä osapuolena, eikä hyvälle tunnu...
Kuvio on aika klassinen. Ensinnäkin aloitat kirjoituksessasi sillä mitä suhteestasi puuttuu. Yrität myös selitellä että teillä on paljon samaakin eli yhteinen huumorintaju, arki tavallaan sujuu, hellittelyjä ja pusuja jne.
Sitten tadaa ! Sieltähän tulee se syy joka on vahvistanut näitä oman suhteen epäkohtien pohtimisia: toinen mies.
Aiotko tosiaan vielä "yrittää" ja katsoa olisiko sinulla tunteita omaa miestäsi kohtaan ? Fakta on se, että et sinä siihen nyt pysty rationaalisesti. Tunteesi ovat muualla. Tilanne menee tähän: "ruksi tälle.. hyvä. Toisaalta tämä toinen niin sille tulee ruksi tästä. Plus miinus nolla.."
Eli vertailet miehiä, olet loukossa, et tiedä mitä tehdä.. Ja kuten tuossa aiemmin joku sanoi, et sinä voi tietää millaista arki on tämän työkaverisi kanssa. Seksi voi olla hyvää, hurraa. Mutta lähtökohdat koko jutulle ovat niin pielessä, ettei tuollaisesta suhteesta tulisi kyllä mitään ellei joku ihme tapahdu, ja ei, niitä ihmeitä ei yleensä tapahdu.
Annan neuvon jota kukaan ei sitten minulle antanut, en tiedä olisinko tehnyt toisin mutta minä sanon tämän nyt painokkaasti: älä ylitä rajaa. Kun jotain tekee, sitä ei saa koskaan takaisin. Sanoit että olette jo suudelleet pitkiä aikoja ja kosketelleet, siinäkin raja on ylitetty. Mutta sulla on vielä mahdollisuus perääntyä.
Ymmärrä hyvä ihminen, että vaikka kuinka syyllistät nyt miestäsi huonohkosta suhteesta, sinä olet lopulta se joka sen jutun pilaa, ei hän. Joten mitä tahansa teet, muista se että sulla oli mahdollisuus pelastaa suhteesi. Seksin voisi saada toimimaan mahdollisesti ? Jos ei, niin ei. Jos seksi on kynnyskysymys ja kaikki muu kertomasi, MIKSI et jätä miestäsi heti ?
Pitääkö tämä kortti katsoa nyt ensin niinkö ? Ja pitää omaa miestä varalla ?
Mieti nainen mitä teet.
Sinä et ole vauvamiehen moraalinvartija, mutta miettisin asiaa tältäkin kannalta, millaisia arvoja noudatat, mitä haluat tässä elämässä itsellesi ja muille.
Ja onnesta. Niin kauan kun onni ei ole puhdasta, se ei ole onnea lainkaan. Et sinä varatun miehen kanssa vehtaamisesta onnelliseksi tule. Ja jos hän vaimonsa ja vauvansa jättää, sinä olet lopulta se paha joka rikkoi hänen perheensä kun hän voisi olla onnellinen vaimonsa ja vauvansa kanssa.. Yksi polku ajatella asia. Himot kun ovat ihmeellisiä. Kun metsästys on päättynyt, usein sitä miettii että olipa kivaa, mutta ois kiva taas palata siihen tuttuun ja turvalliseen.
Mieti näitä asioita. Tiedän että tunteet ovat valloillaan, mutta mennyttä ei takaisin saa.