heippa
Niin olen pahoillani sinun puolesta mitä sinulle on tapahtunut ja toikin asia on vaan
yllättävän yleistä mutta kyllä sinä selviät ja kyllä elämä järjestyy.
Ja noi tulee toiselle yleensä puun takaa
Pystyn sinuun aika paljon samaistumaan sillä vuonna 92 / 93 navettapalon aikaan ex- rakastu lomittajaan mut ei niiden romanssi kauvaa kestänyt niinkuin ne yleensä ei kestä.
Mut annoin vaan ex älle vaan kyydin ja etsin itselleni uuden vaimon enkä ole sekuntiakaan
katunut ja löysinkin itselleni upean vaimon näin sinäkin vaan selviät ja jatkat elämää.
Onkos sinulla ystäviä / kavereita jolle voisit kertoa ilot ja surut???
Sillä nyt heikkona hetkenä et saa jäädä yksin!!!
Mut mene nettiin ja google laita hakusanaksi tukihenkilo niin voit saada keskustelu apua
niin et tarvitse jäädä yksin etkä saa jäädäkään.
Kirjoita miten olet jaksanut.
Kaunista syksyä sinulle

yksin jäin....... kirjoitti 14.9.2010 22:10

olimme yhdessä 11 vuotta kolmeviikkoa sitte vaimoni ilmoitti että hän haluaa muutta pois yhteisestä kodista ja siinä samassa selvisi et hän oli löytänyt toisen miehen nyt olen kotona 3lapsen kanssa toinen ei edes ota lapsia mukaan eikä välitä niinstä!... tuntuu et ei jaksa tehdä mitään eikä edes käydä töissä tuntuu niin yksinäiseltä en ole kertonut asiasta kellekkään..... en pysty puhumaan koko asiasta eikä ole oikein kenen kanssa puhua kaikki kaatui niin äkkiä. niskaa.... olen 30 vee mies mitä teen....??? voi sanoo et aika raskasta on!!

Hei!
Mielestäni sinun on hyvin tärkeää hakea itsellesi apua.
Olisiko ketään joka voisi tulla luoksesi hetkeksi aikaa, vanhempasi, joku sisaruksistasi,ystäväsi?
Auttamaan arkipäivän askareissa ja kuuntelemaan ja tukemaan sinua.
Voitko jäädä sairaslomalle? Ovatko lapsesi niin pieniä, etteivät ole vielä koulussa?Ovatko olleet kotihoidossa?Olisiko mahdollista hommata heille hoitopaikkaa, vaikkapa vain puolipäiväisesti. Silloin voisit koota rauhassa ajatuksiasi ja surra.
En tiedä, kuinka paikalliset mielenterveystoimistot auttavat tälläisissä tilanteissa mutta kriisikeskuksista ja kirkon perheasiainneuvottelukeskuksista saat varmasti asiantuntevaa keskusteluapua nopeasti.
Voimia ja lämpimiä ajatuksia minulta sinulle

Hei,

Kaamea tilanne ja olen tosi surullinen puolestasi.

Edssäsi on pitkä tie toipumiseen erilaisine tunteineen, mutta usko: se tie vie perille! Varaudu 1-2 vuoden prosessointiaikaan, surutyölle pitää antaa aikaa. Tuska lopppuu aikanaan, vaikka et sitä nyt usko.

Ajattele hetki kerrallaan, askel kerrallaan, taas yksi päivä selvitty!🌻🙂🌻

Olin johtavassa asemassa ja idyllisessä perheessä kolmen lapsen isä. Suhteemme alkoi rakoilla, minkä vuoksi löysin työpaikalta nuoremman naisen, joka tuntui ymmärtävän minua ja haluavan miettiä elämäänsä minun kanssani. Tämän vuoksi jätin perheeni ja työpaikkani, jotta hänen olisi helpompi olla minun kanssani. Nyt noin vajaan vuoden jälkeen hän päätti jättää minut, koska tunsi enemmän kiinnostusta exäänsä. Tällä hetkellä olen siis ilman työtä, perhettä ja tätä henkilöä, jota edelleen rakastan. Itken joka yö ja minusta tuntuu, että elämällä ei ole enää mitään tarjottavaa minulle. Olenkin ajatellut ottaa seuraavaksi projektiksi juoda itseni hengiltä. Rahaa siihen on, koska olin osakkaana yrityksessä, josta lähdin. Tämä maailma on paska paikka!

yksin jäin...jos kuitenkin kertoisit jollekkin tutulle tai sukulaiselle. Jaettu suru puolittuu.
Sinä voit muutenkin lasten yksinhuoltajana saada monenlaista apua.
.....
elämä romahti...älä nyt kuitenkaan niin ala "juhlia", ihan piruuttasikaan, sillä nainenhan saa aiheen puhua pitkin pitäjiä, että suret hänen lähtöään niin paljon.

Uskokaa molemmat, elämä kantaa ja te selviätte, vaikka nyt tuntuu, että sydän repiää ja pää halkeaa. Se on taivaan tosi, että menneen perään ei kannata huokailla, antaa mennä jos on mennäkseen. Elämä on vain pantava järjestykseen niillä palikoilla, jotka on käytettävissä. Teistä kumpikaan ei varmasti ole mikään luuseri tai nyhverö, joten eteenpäin. Näyttäkää, että olette miehiä, joita ei tuulet kaada.

Heissan,

Jotenkin yhdyn tuohon ajatukseen, että maailma voi olla tosi paska paikka. Siltä se tuntu itsestänikin, kun muutama vuosi takaperin heräsin idylliunelmastani satuineen. Kun uskalsin katsoa tosiasioita silmästä silmään, kun oli pakko, enkä enää voinut selitellä tapahtunutta. Idyllin mukana meni kasapäin unelmia ja luopumisen tuskan jälkimainingit vielä tuntuvat ja kuohuttavat. Kuten elämä romahtikin kertoi omalta kohdaltaan, eropäätös toi minullekin totaalisen elämänmuutoksen. Jäin ilman työtä, ilman kotia, ilman perhehaaveita, ilman terveyttä, ilman rahaa velkojen kanssa ym. mukavaa. Jouduin kirjaimellisesti alkamaan tyhjästä. Tiesin, että ero tarkoittaisi tuota, mutta kestouskottomaksi osoittautunut (jo sarjassaan toinen) hurmurini ei jättänyt vaihtoehtoja. Tai hän kyllä, koska hänellä oli hyvinkin idyllinen elämä, kun olin minä kotona ja maailma täynnä avoimia sylejä 😠 Tilanne vaan oli niin umpikujassa, että pakkohan sitä oli lopulta uskoa suhteen kestämättömyys ja kerätä luunsa. Eikä tilannetta helpottanut yhtään se, että olin samantyylisen pyrstölaskun tehnyt jo aiemmin edeltäjänsä kanssa. Pelotti vietävästi, kuinka selviän. Menetin elämänuskoni totaalisesti. Eihän minulla ollut enää mitään syytä elää ja ponnistella elämässäni. Olin tavatessamme sanonutkin, että tämä on viimeinen yritykseni saada perhe. Heh, se todellakin sitä oli, sillä kun minulle valkeni totuus, ikä oli tehnyt tehtävänsä minulle - ja tuskaisat kaksi pettymystä repivät minut niin rikki, että vie aikaa ennen kuin niistä haavoista tokenen. Saati sitten että jaksaisi uutta ihmissuhdetta rakentaa jakaakseen elämänsä jonkun kanssa. Luottamus parisuhteisiin on kärsinyt niin helvetillisen kolauksen.

Mutta - tänään juuri juttelin erään kohtalotoverini kanssa. Kerroin hänelle, että elämäni viimeisin kuperkeikka on ollut myös siunauksellinen. Hän nimittäin kysyi minulta, että eikö tuollainen menetyksen ja luopumisen hetki ole myös kasvun paikka. Sillä minulla ei kirjaimellisesti ollut jäljellä enää mitään - paitsi ystävät ja tukijoukot 🌻🙂🌻 Vaatteista alkaen kaikki täytyi alkaa alusta (jouduin muuttamaan myös varattomana maasta toiseen, jolloin kaikki jäi taakse). Ei juuri lohduttanut sekään pitkään, että viimeisenä talvena ennen eroa haaveilin, että koittaisi se päivä, jolloin saisin asua yksin. Visionani oli, että minulla olisi yksi huone, jossa olisi patja lattialla, liina jonka päällä oleva kynttilä loisi lämpöään. Selittäisikö tuo oikeastaan sen, mitä toisaalta itsekin kaipasin. Elämän yksinkertaisuutta. Perusarvojani takaisin, joista olin livennyt liian kauas. Joten kun ensimmäisen irtiottoni tein, toteutin tuon visioni. Se tuntui omituisen hyvältä. Pelkistetty elämä.

Sitten kun lopullisen eron pakollisuuden olin sisäistänyt, tuntui ensin todella rankalta luopua kaikesta tutusta ja turvallisesta. Mutta olin menettänyt elämänhaluni. Tiesin, että tappaisin itseni, ellen tekisi rajua muutosta. Suunnittelin itsemurhaani ja paikkaa ja tapaa ja aikaa. Exällenikin kerroin itsemurha-aikeistani. Kerran hän sen päätteeksi uhkasi heittää minut ikkunasta alas. Toisen kerran hän alkoi panikoida ja miettiä, mitä hänelle tapahtuisi, jos tekisin sen. Ehkä perheeni haastaisi hänet oikeuteen ja hän päätyisi vankilaan. Se kuinka itsekeskeisesti hän itsemurha-aikeisiini suhtautui, saikin minut nauramaan. Itse omassa dramaattisuudessani pyörin oman napani ympäri, ja hän aivan yhtä dramaattisena omansa. Se kaikkii oli niin tragikoomista.

Siihen jäi siis todellinen aikeeni, mutta elämänhaluni ei palannut. En nähnyt pimeässä mitään toivon hiventäkään. Edelleenkin toivoin kuolevani ja haudoin niitä ajatuksia kuukausia. Toivoin "sopivaa" liikenneonnettomuutta tai sydänkohtausta tai muuta hauskaa. Kuitenkin sen samaisen vuoden aikana ennen vuoden vaihdetta kerratessamme vuoden kulkua teimme erään työkaverini kanssa lupauksen siitä, että seuraava vuosi olisi parempi. Itselleni tiesin sen tarkoittavan lopullista fyysistä eroa exästäni. Tiesin, että se olisi sellainen shakkinappulan siirto, että koko vuosia rakentamani elämäni romahtaisi yhdellä henkäyksellä. Pelotti ihan hirveästi ja takarajaksi asetin kesän, koska tiesin, että taloudellisesti minun olisi silloin helpompaa lähteä yksi laina vähemmän niskassani. Tiesin myös, että paluu Suomeen olisi henkisesti helpompaa valoisien kesäöiden keskellä.

Mutta paluu alkuperäiseen kotimaahan oli kesäöistä huolimatta kaikkea muuta kuin helppo. Senkin olin ennakoinut. Mutta se siunaus, mistä puhuin tuli kuitenkin vaikeuksien myötä tai muassa. Nimittäin, kun minulla ei ollut jäljellä enää mitään, minkä varaan olisin voinut arvoni laskea, minun olikin pakko opetella näkemään oma arvoni ilman mitään koristeita. Oli pakko - ellen halunnut palata itsetuhoisuuteen - uskoa, että minä olen arvokas vain siksi, että elän. En siksi, että minulla olisi hieno koulutus tai ammatti, en siksi että minulla olisi aviomies, en siksi että minulla olisi lapsia, en siksi että olisin hyvin pukeutunut tai että minulla olisi uutuutta kiiltävä auto tai hieno koti. Monia noista asioista minulla ei koskaan ollut ollutkaan, mutta tarkotan vaan sitä, että kun olin joutunut luopumaan ihan kaikesta, vaihtoehtoina jäljellä oli vain minä itse. Eikä se ehkä hullumpi vaihtoehto ollutkaan 😋 Olen joutunut tuskan kivun ja ahdistuksen kanssa käymään läpi koko elämänkaartani. Olen joutunut opettelemaan hyväksymään itseni. Olen joutunut uskomaan itseeni, vaikka päässäni takoi tuhatta ja sataa kaikki lapsuuden epäonnistumiset ja läheisten epäluottamus kykyihini. Taistelen yhä niiden filmirullien kanssa, vaikka tiedän, että ne ovat täyttä soopaa. Ne tuppaavat kuitenkin ilmestymään uudelleen heti, kun itsesäälille olisi tilaa. Olen joutunut kaivamaan järkikullan esiin ja uskomaan, että ihan oikeasti, mulla on lahjoja ja kykyjä. Minä osaan kaikenlaista, vaikken ollutkaan kasvuympäristössäni mikään huippu. Minun polkuni on ollut eri, eikä se tarkoita sitä, että se olisi ollut huonompi. Minun on pitänyt uskoa siihen, että tästä lähtien osaan arvostaa itseäni ja järjestää elämäni oman arvoni mukaisesti. Siihen astihan olin järjestänyt sen arvottomuuteni mukaisesti. Mm. mies ja työ olivat heikon itsetuntoni jatke.

Tulikohan tästä ihan paksua puuroa, aihe vaan liippasi niin läheltä käymääni tämänpäiväistä keskustelua, että innostuin purkamaan jälleen kerran tänne 🙂

Niin siis tässä paskassa maailmassa ja paskoissa elämäntilanteissa on tärkeää olla itselleen rehellinen. Huomasin itse ainakin, kuinka hurjan vaikeaa sekin voi olla. Se että menettää niin paljon yhdellä siirrolla, ottaa lujille. Näin jälkikäteen olen jotenkin itsellenikin antanut anteeksi sen, että olin kuukausia ihan toimintakyvytönkin. Toivotaan, että teillä perheellisinä lapset antaisivat sitä potkua taistella toivottomuuden keskellä. Eli sitä uskoa niihin itselle oikeasti tärkeisiin arvoihin. Mulla ne ainakin oli peittyny kaiken humun keskellä niin, että kesti pitkään ennen kuin selvisi se, mikä mulle oli tärkeetä, ja mitä kaikkee olikaan tullu tehtyy, koska miellytti muita. Vasta kun löytää kosketuksen omiin todellisiin arvoihinsa alkaa lähestyä omaa onneaan ja onnellisuuttaan. Toisten arvot ei pitkälle kanna. Siksi esim. minä jouduin taistelemaan itseni kanssa hyväksyäkseni itseni myös työttömänä. Perheeni ehdottomiin arvoihinhan oli aina kuulunut niska limassa painaminen. Se että hyväksyin eläväni maksamillani verorahoilla - eli sosiaalipummina - oli pitkä prosessi. Kuitenkin tajusin, että omianipahan nautiskelen (jos työttömyyttä voi nautiskeluksi edes herjata...). Oli mieltä alentavaa kuulla ihmisten piikittelyä siitä, etten "ihan oikeasti" ole yrittänyt hakea töitä. Lopulta tajusin, että minä itse tiedän, kuinka helvetillisen työn vajaakuntoisena tein sen eteen, että olisin saanut minkä tahansa työpaikan, johon silloin koin olevani tarpeeksi kunnossa. Vaan kun en saanut työpaikkaa, niin en saanut. Sekin lopulta taisi olla onnenpotku sen vuoksi, että työttömyyden tuoma ahdistus pakotti minut ottamaan seuraavan riskin ja alkamaan opiskelut uutta ammattia varten. Nimittäin turvallinen palkka olisi ollut ihan varmasti este sille, kuten oli ollut aiemminkin. Turvattomasta taloudellisesta tilanteesta oli pienempi kynnys jatkaa turvatonta taloudellista tilannetta 😀

Eli näin. Toivottavasti täällä on sitten niitä muita, jotka osaavat antaa käytännön vinkkejä siitä, mitä perheellisenä isänä teidän pitäisi tilanteessa tehdä. Lähetän teille molemmille kukkurapäin toivoa...toivottavasti se kantaa näinä toivottomuuden hetkinä eteenpäin🙂🌻 Kaikkea hyvää - huominen voi olla parempi kuin eilinen - luvataan se itsellemme!