Kirjoitan aiheesta josta on varmaan moni kirjoittanut. En jaksanut ruveta yksitellen käymään viestejä läpi.
Olen naimisissa ja 5 lapsen äiti(kotiäiti), 3 vanhempaa lasta on entisestä liitosta joka loppui kun silloin nuorin oli kuukauden ikäinen. Entisestä liitossa sain kokea niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa ja olen kiitollinen että sain itseni repästyä suhteesta pois ajoissa. Kotiäiti olen ollut jo yli 11 vuotta. Nyt moni ajattelee miksi olet kotona 😐. Mutta ex-mieheni ei halunnut että menen kouluun tai töihin ja silloin minun itsetuntoni oli polettu niin maan rakoon etten uskaltanut vastustaa. Nykyisen mieheni olen tuntenut jo lapsuudesta asti ja kun muutimme yhteen niin minun oli tarkoitus lähtä opiskelemaan mutta kuinkas kävi oli neljäs lapsi tulossa…
Nyt piti syyskuun alussa alkaa iltakoulu mutta yllättäin kävikin niin etten päässyt kun mieheni työpaikalla tuli miehistö vaje ja ne työtekijä jotka enään on firmassa joutuvat tekemään todella pitkiä päiviä. Olemme mieheni työn perässä muuttaneet toiselle puolella suomea. Sain tässä pari päivää sitten raivokohtauksen ja huusin miehelleni että sinun takia jätin ystäväni,sukuni,harrastukseni ja miksi… Siksi että olen taas kodin vanki, täällä ei ole minulla ystäviä, ei ketään kenelle puhuisin,ei mahdollisuutta harrastaa kun ei ole ketään kuka joskus katsoisi lapsia (nuorin 6kk). Mieheni sanoi että kyllä hän auttaisi jos ei olis niin paljon töitä. Entä minä? Olenko itsekäs kun haluan omaa aikaa ilman että lapset tappelevat/huutavat/itkevät vieressä? Onko liikaa vaadittu että etes tunnin viikossa saisin ihan omaa aikaa? Ikävä kyllä on tässä perheessä. Moni on minulle sanonut ettei minulla ole mitään syytä masentua(näin sanoo minun sukulaiset kuin miehenikin suku). Tarvitaanko siihen syy? Voiko masennuksen muka pyyhkiä pois? Minä en voi vaikka kuinka yritän…
Tammikuussa olisi sit mahdollisuus koulu aloittaa vaikka nyt jouduinkin sitä lykkäämään mutta tiedän ja tunnen että jos joudun vielä tämän loppu vuoden olemaan talon vanki niin sekoan loppulisesti eikä minusta ole sit enään kouluun 😭
En enään saa syötyä, en nukuttua, siivoan vain päivästä toiseen ja kuuntelen lasten tappelua/huutoa/itkua siinä samalla…
Haluaisin kadota jonnekin mistä kukaan ei minua löydä ☹️ En osaa enään etes olla iloinen lasten hyvistä suorituksista niin koulussa kuin harrastuksissa.
Kiitos jos jaksoit lukean tämän sekavan viestin loppuun asti 🙂🌻
Hei MiSiMa,
En osaa mitään taikaratkaisua tuohon ongelmaasi antaa, mutta kyllä minusta olisi täysin kohtuullista, että pääsisit repäisemään itsesi irti välillä perheestäsi. Jokainen tarvitsee sitä omaa aikaa.
Kyllä sinä saat apua pyytää, eikö jossain laulussakin sanota, että "kun joskus apua saa, niin tajuu sitä myös joskus antaa". Eli jokainen saa vuorollaan sitä apua. Miten olisi lastenhoitaja joskus? Voisiko vanhimmille lapsille maksaa jotain lastenhoidosta? Netissa voi muuten opiskella jotain verkkokurssejakin, vaikka se nyt ei ole ihan sama asia. Yritähän pärjäillä.
Hei MiSiMa,
Totta kai sinulla on oikeus omaan elämään kodin ulkopuolella. Olin itse 10 vuotta kotiäitinä, meillä on 3 lasta. Pidin tarkkaan kiinni siitä, että pääsin yksin aina silloin tällöin jonnekin ulos.
Kysy kotipaikkakuntasi kodinhoitajaa avuksi. Mannerheimin lastensuojeluliiton kautta sain itse myös lastenhoitajan silloin tällöin lapsia katsomaan. Eikä se ollut hirveän kallistakaan.
Mutta pidä ihmeessä kiinni siitä, että pääset ulos talosta. Kaikilla on parempi olo, kun pääset välillä omiin juttuihisi, eihän se tarvitse olla kuin mennä vaikka kauppaan yksin tai kävelemään, kunhan vaan saa olla yksin.
Rankkaa se on nyt, mutta no, okei meillä oli vaan 3 lasta, mutta kyllä se helpottaa. Ja ajattele sitä, että tammikuussa lähdet opiskelemaan, nämä syyskuukaudet ovat lyhyt aika loppuelämääsi ajatellen.