Hei, tunturisopuli! Olen ikäisesi mies, ja minuakin mietityttää se, saanko ikinä perhettä perustettua. Tuntuu aika ankealta, kun vuodet vain kuluvat, mutta en näytä löytävän itselleni kumppania, jonka kanssa perhettä perustaisin. Mutta ei sen perheen perustamisen pitäisi meidän iässäkään vielä myöhäistä olla. Oma äitini oli 39-vuotias mennessään naimisiin, sai kaksi lasta ja pääsi viettämään ihan hyvää perhe-elämää. Toivoa siis on, vaikka se elämänkumppanin löytäminen näyttää olevankin aika kimuranttia hommaa.

Olen aloittajan kanssa samanikäinen nainen ja viime aikoina on paljonkin tullut mietittyä, että vaikka en välttämättä lapsia ehkä haluakaan, niin haluaisin sen silti olevan ihan oma päätökseni enkä johtuvan olosuhteista. Aika huonolta vain näytää kun en ole tähän ikään mennessä edes kunnolla koskaan seurustellut ☹️ Taas yksi asia, josta joutuu vain luopumaan. Samanhenkisiä ihmisiä ei vain ole missään.

Olen samanikäinen nainen, 35 vuotta. Minullakaan ei ole vielä lapsia, enkä ole lapsien hankkimista aiemmin murehtinutkaan. Päädyin mm. lähtemään yhdestä pitkästä parisuhteesta liiallisen lastenhankintapainostuksen takia. Minulla ei toisaalta ole mitään lapsien saamista vastaankaan, en vain tuntenut ko. henkilöä oikeaksi isäksi lapsilleni.

Viimeisin parisuhteeni päättyi eroon alkusyksystä, sillä mies (nuorempi) ei omien sanojensa mukaan ollut varma omista haluamisistaan. Tosin tapailimme hieman syksyn ja alkutalven aikana, koska hän oli aina välillä kiinnostunut yhteenpaluustakin. Eräänlaisen pisteen laitoin tilanteelle omalta osaltani toissapäivänä, kun sama soutaus-huopaus jatkui hänen taholtaan, vaikka oli ennen uuttavuotta väläytellyt seurustelun jatkumismahdollisuutta jälleen kerran. Vaikka tuntuukin pahalta, niin tiedän, että minun lienee turha enää hukata aikaani ihmisen kanssa, joka ei ole varma tunteistaan.

Tuntuukin raskaalta aloittaa taas jonkin uuden ihmisen etsiminen, vaikken sinänsä ole ihmissuhteita koskaan etsinytkään. En oikein jaksaisi tutustua uusiin ihmisiin, opetella tuntemaan heitä ja heidän ystäviään, perheitään. Varsinaista perheenperustamispaniikkia en vielä tunne, mutta pelkään senkin olevan edessä.

Moi!

Tuntuu niin mukavalta välillä lukea kun järjettömältä vaikuttava epätoivo alkaa pikkuhiljaa muuttumaan tulevaisuudenuskoksi! 😉

Et sä mittään liian vanha vielä ole. Eikä ole epäilystäkään ettetkö löytäisi vielä sitä sopivaa. Loistava dokkari tuli Vesku Loirista juuri telkkarista. Hänhän on aikanaan löytänyt oikein sielunkumppanitkin, mutta ei sekään tainnut 100% autuaaksi ihmisraukkaa tehdä. Niinpä suosittelen ehkä hieman laskemaan rimaa kumppanin valinnassa. Tottakai toivotan onnea että löytäisit sen täydellisen miehen, mutta kestävin/toimivin parisuhdemalli lienee se "kompromissimalli." Hätiköimään ei kuitenkaan kannata lähteä.

Onnea matkallesi!

En minä tiedä missä mättää. Mutta täällä meitä on muitakin LonelyWolf! Miksi nykyään tuntuu että on haitta, ettei ole lapsia? Ennen tuntui ettei parisuhdetta löytäisi yh:na, nyt tuntuu että mies ajattelee olevan jotain vialla, kun ei ole äidiksi vielä ehtinyt.. Moni on sitä kysynyt enkä minä tiedä miten tuollaiseen voi edes vastata? "Olisin minä äiti mutta murhasin sikiön."
Näinkö ikään?
Mutta meitä näköjään on. Ja perhe jää perustamatta ainakin minulla tätä vauhtia.

Hei tunturisopuli.
Minun äitini oli 38v. kun olen syntynyt, isäni muutaman vuoden vanhempi. Kavereideni vanhemmat olivat aika reilusti nuorempia kuin omani ja se häiritsi lapsena. Ei siten että olisin hävennyt mutta tuntui jollain tavalla. Sittemmin he erosivat.
Itse olin juuri täyttänyt 20 kun sain ekan lapseni enkä ole katunut hetkeäkään että sain heidät noin nuorena. Sitä olen harmitellut lasteni vuoksi että tuo turhankin kiireellinen päätös perheen perustamisesta osoittautui sittemmin todella hätiköidyksi, koska exästäni ei ollut isäksi eikä me sovittu millään tavalla toisillemme. Lisäksi hän oli minua 6 v. vanhempi joten ei se ikä kerro onko ihminen valmis vanhemmuuteen. Taisin olla vain rakastunut rakastumiseen ja saada oma perhe. Nuorena sitä ollaan pelottomia ja ennakkoluulottomia eikä mikään tunnu mahdottomalta. Lapseni ovat eläneet käytännössä isättöminä ja kokemuksesta sitä en suosittele kellekään. Toki yksinkin ja ilman isähahmoa olen pystynyt lapset kasvattamaan kunnollisiksi ihmisiksi mutta tiedän että isän puuttuminen jättää jälkensä vaikka usein kovasti väitetään että se ei vaikuta. Kohdalleni osuneet väittäjät ovat lapsettomia tai parisuhteessa eläviä... mikä saa sappeni kiehumaan.
Joten tarkoitin tällä että ei sinulla ole mikään hoppu vielä. Nuorilla vanhemmilla on etunsa mutta myös varttuneemmilla vanhemmilla on tarjota lapsille jotain muuta. Mikä sopii kellekin.
Etsi ihan rauhassa, kyllä se oikea hyvinkin osuu kohdalle 🙂👍

Hei vaan!
Olin 38 kun sain esikoiseni että ei hätää. Komplikaatioitakaan ei ollut paitsi että tarkastuksia oli ehkä tiheämpään ja lopussa piti huilata pari viikkoa (olin ahkera puutarhafriikki ja synnytys sattui tietysti sadonkorjuuaikaan). Tosin yritimme viitisen vuotta ennenkuin onnistuimme. Ei siis ole vielä myöhäistä, tsemppiä siihen miehen hakuun 🙂👍, sekin varmaan tarvittas.

Kiitos kaikille vastaajille. Kirjoituksenne ovat antaneet paljon.
Tuumaaja: Niin, huomaan itsekin että olen jo alkanut elätellä jonkinlaisia toiveita tulevaisuudesta, koska näitä asioita ajattelen. Olet ihan oikeassa. Mutta hyvin negatiivinen asenne minulla on yhä elämään. Siis omaani. Enkä pysty vieläkään käymään katsomassa muiden lapsia tai halua kuulla liikaa perhe-elämästä.

Rimasta:
Kyse ei ole mistään muusta kuin siitä, onko minulla tunteita ihmistä kohtaan. Tai hänellä minua kohtaan. En etsi välttämättä tiettyjä ominaisuuksia. Sen verran kyllä, että täytyy kokea, että ihminen pystyy kantamaan vastuun uudesta elämästä, ei ole alkoholisti ja narsisti jne.
Mutta en minä ihmisen virheitä tai huonoja kohtia pelkää, olen itsekin hyvin virheellinen yksilö. Haluan vain pystyä tuntemaan rakkautta ja kiintymystä. En voisi seurustella ihmisen kanssa jota kohtaan en tunne mitään. Eihän siinä olisi järkeä. On hirmuisen vaikeaa löytää miestä joka olisi siis sopiva: eli ts. kokisin tunteita häntä kohtaan. Olen huomannut, että miehet joista olen pitänyt ovat hyvin erilaisia. Kaikin puolin. En siis etsi mitään tiettyjä kriteerejä jonka puolesta rimaa voisi nostaa tai laskea. On vain minä ja sydän. Ei muita kriteerejä. Ja tietysti tunteiden mukana täytyy olla myös järki. Jos mies on "paha", ei tunteiden voi antaa ratkaista asiaa.

Terapeuttini sanoi että minulla on äärimmäisen huono itsetunto. Olen täysin eri mieltä. On eri asia haluta itselleen pahaa kuin sulattaa sitä muilta. Vihaan tekojani ja sitä kautta itseäni, mutta onko se huonoa itsetuntoa? Tiedän kuka olen ja mitä olen tehnyt. Sallin itseltäni pahan itselleni, mutta toisten sanat tai teot eivät ole vielä pystyneet minua murtamaan koska epäoikeudenmukaisuutta on vaikea hyväksyä. Ehkä terapeutti on silti oikessa, mutta minä en kyllä sitä purematta niele.
Asia lähti nyt ihan sivuraiteille. Tarkoitan vain sitä, että olen kykenevä näkemään ja tuntemaan sopivan ihmisen, jos hän kohdalleni sattuu. En vain ole sellaista vuosien saatossa löytänyt, en miehen jälkeen jota rakastin (ja rakastan yhä). Ihminen voi rakastaa yhtä ihmistä koko elämänsä, vaikka löytääkin lopulta jonkun uuden. Miksi sellainen ei olisi mahdollista? On useita esimerkkejä onnettomista ihmisistä kautta aikojen. Itse en heihin haluaisi kuulua, mutta vuosien jälkeen sitä miettii, että miten ei ole ketään muuta sopivaa tavannut. "Et näe ketään muuta!" Mutta kun ei ole ketään muuta. Miettikää te jotka olette onnellisesti parisuhteessa, te joista tuntuu että tämä ihminen on SE, olisiko se todella niin helppoa? Miksi joskus rakastaisi jotain toista samalla tavalla tai muka enemmän? Eivät ihmiset ole vaatteita joita voi vaihtaa ja todeta että tämä on parempi. Uskon että monella on onneton suhde ja se seuraava ihminen voi ollakin lopulta se paras. Ja onni on jos hänen kanssaan saa olla loppuelämän. Mutta jos sen suuren rakkauden onkin jo ehtinyt kokea eikä sellaista enää koskaan löydy? Mitä enemmän olen ystävieni kanssa jutellut, sen selvemmin olen tajunnut, että vain muutama heistä on elämänsä rakkauden kanssa. Monella on sellainen "tämä on ihan hyvä, olen tässä"- suhde. Ja sellainen voi kaatua, jos luulee löytäneensä jossain vaiheessa sen toisen joka onkin ihanin kaikista elämän miehistä. En tätä tietenkään ole sanonut enkä sanoisi. Ymmärrän vain, miksi ihmiset eivät ole välttämättä niin varmoja suhteestaan. Ehkä he eivät koskaan ole rakastaneet niin kuin "kuuluisi", koska eivät tiedä mitä sellainen rakkaus on. Rakkaus ei ole vain hetken juttu. Rakkaus voi oikeasti kestää koko elämän. Se vain muuttaa muotoaan mutta on silti rakkautta. Ja nyt kuten tiedän, rakkaus voi kestää vielä vuosikymmeniä tätä yhtä ihmistä kohtaan.

Joku voisi sanoa sitä pakkomielteeksi. Mutta kuinka joku voi määritellä rakkauden ja pakkomielteen eron? Jos toisen kanssa ei olisi ollut vuosikausiin, kuka voi sanoa milloin kyse ei ole rakkaudesta? Jos lapsi viedään vanhemmalta pois, kyllähän vanhempi rakastaa yhä lastaan? Miten siis se, jos ei ole enää jonkun kanssa yhdessä tai ei nää tätä vuosiin, muuttaa rakkauden määritelmää? Ihmisillä on vain hirveä pelko siitä, että sellainen on mahdollista. Siksi se pitää kitkeä pois epänormaalina. Ei saa rakastaa jos suhde on vuosia sitte loppunut. Mutta minkä sille voi?

On siis todella vaikeaa löytää mies, jota kohtaan tuntisi jotain, ja tämä mies olisi vieläpä vapaa. Varattuihin ei ole sekaantumista. On mahdollisuus, ettei sellaista löydy enää koskaan. On mahdollista, ettei perhettä ehdi perustaa. Jos on rakastanut samaa ihmistä kohta 20 vuotta, miten parissa vuodessa ehtisi löytyä joku jota rakastaa ja hän sattuisi vielä rakastamaan takaisin?
Ja siinä hötäkässä pitäisi ehtiä perustaa vielä perhe. Kyllä se aika hankalalta kuulostaa, onnistumisprosentti on mitätön. Ei se tarkoita että tässä nyt luovutettu ollaan, on vain äärimmäisen epätodennäköistä, että niin vielä kävisi. Ja kaiken tämän jälkeen.

Ja juuri tuo, että jos äidiksi tulisikin nelikymppisenä, se olisi lapsesta epänormaalia ja kiusallista. Sekin vielä. Te joilla on perhe.. Pitäkää siitä kynsin hampain kiinni jos perusasiat ovat mallillaan. Teillä on todella etuokeutettu elämä, olkaa siitä onnellisia ja kiitollisia.

"Kavereideni vanhemmat olivat aika reilusti nuorempia kuin omani ja se häiritsi lapsena. Ei siten että olisin hävennyt mutta tuntui jollain tavalla." Tässä otanta Nymphiksen tekstistä.
Olen itse, kuten sanoin, vanha vanhempi kun synnytin 38-vuotiaana. Kieltämättä tytär on joskus minua vanhaksi nimitellyt mutta tuttavat taas sanovat etten näytä vanhalta ja kyllä teini-ikäinen pitää kenet tahansa nuorena, ikää nyt "reilut 50".
Lapseni luokalla on kyllä muitakin tämänikäisiä äitejä, monessa perheessä on iltatähtiä ja silloin äiti on vanhempi.
En tuon asian antaisi masentaa jos todella haluat perheen niin anna palaa, ainakin katsele ympärillesi, käy ulkona, tansseissa jne. Viimeistään kesällä. Olen jäänyt itse eron jälkeen (ero 15 v jälkeen) kotiin ja ollut täällä vuosia, joskus käyn ulkona mutta ihan liian harvoin. Haluaisin itsekin parisuhteen ainakin ystävän mutta en tiedä miten sen löydän, olen itse toooooosi paljon vanhempi kuin sinä. Tsemppiä sinulle ja meille kaikille, jotka ystävää ovat etsimässä 🙂👍

Hei tunturisopuli!
Olen elänyt avioliitossa yli 15 v ja minulla on liitosta tytär, nyt olen eronnut. En ole luovuttanut vieläkään miehenetsintäjutuissa, uskon sellaisen löytäväni. Tänä päivänä kuitenkin erotaan paljon. Olen 50+++. Pitää vaan osata etsiä oikeista paikoista, kyllä sinäkin sellaisen löydät, olet vielä nuori 🙂 minuun verrattuna, nainen parhaassa iässä.
Nyt vaan uskoa tulevaan ja ylös ja ulos 🙂👍

ero_kesäk_2006: Olet kertakaikkiaan ihana tyyppi. Näen sieluni silmin miten nuorekas ja rempseä nainen siellä on! Onnea ja kaikkea hyvää Sinulle, noin positiivisella asenteella ja mielenrauhalla löydät ihan varmasti etsimäsi.
Kiitos sanoistasi. 🙂

Eipä kestä sopuli 🙂!
Kiitos itsellesi lämpimistä sanoistasi! Olen kai sellainen hullu optimisti, en luovuta, en sitten millään. Sitä samaa optimismia toivon sinullekin. Sinullahan on vielä hirveästi aikaa, minulla alkaa olla peli menetetty 😉! Josko jonkun ukonkäppänän edes löytäisin kädestä pitämään. Eipä silti. Kaikella kunnioituksella. Myös miehissä on nuorekkaita ja sielukkaita. Tsemppiä meille ja kaikille samassa tilanteessa oleville 🙂👍😉

Hei,

kannattaa ehdottomasti uskoa perheeseen, jos sen haluat. Tiedän tapauksia, joissa on hyvinkin pian tehty lapsi ja hyvin pyyhkii edelleen. Tämä vaatii tietenkin uskallusta ja uskoa tulevaisuuteen. Pitää uskaltaa antaa toisen tulla lähelle ja sitoutua.

Ainoa neuvo mitä ehkä omasta kokemuksestani voisin antaa, on tämä: syvä rakkaus ei tule heti! Uskon vakaasti ydinperheeseen ja kaiken kestävään rakkauteen. Toisten mielestä naiivia, mielestäni paljolti kiinni itsestäsi. Minä itse en voi rakastua heti. Voin ihastua, mutta rakkaus vaatii toisen ihmisen tuntemista ja ennen kaikkea sitoutumista. Mitä kauemmin toisen kanssa on yhdessä, sitä enemmän rakkauden on mahdollista kasvaa. Olen onnellisesti naimisissa ja aina vain onnellisempi päivä päivältä. Mieheni ei "pyyhkinyt jalkoja altani" tavatessamme, mutta huomasin hänen olevan hiomattoman timantin. Nyt nuo kulmat on hiottu ja en voisi olla onnellisempi. Yritän ehkä sanoa, että varsinkin vanhemmalla iällä saatetaan odottaa mahdottomia, jolloin suhde kariutuu jo alkumetreillä. Syvä ja kestävä rakkaus saa monesti alkunsa ystävyydestä, ei julmetusta ilotulituksesta.

Ei muuta kuin rohkeasti tapaamaan miehiä avoimin mielin 🌻🙂🌻