Onko täälä ihmisiä jotka pystyneet lapsuuden satuttavien kokemuksista huolimatta terveeseen ja tasapuolisen parisuhteeseen.
Miten olet siihen onnistunut? Kannattaako yrittää vai uskoa että parempi etsiä mielekäs elämä työstä ja harrastuksista ilman liian läheisiä ihmisiä.
Kaipaan ihmistä mutta samalla sysään läheltäni ihmiset jotka osoittavat välittämistä. Kun mies on ymmärtänyt luovuttaa, itken ja suren mennyttä rakkautta.
Ehkä se että joku todella välittää sysää mieleeni menneisyyden traumoja ja liikaa tunteita jota ei ole työstänyt.
Pystyn luomaan kaverisuhteita ja en ole yksin. Läheisyys henkisellä ja fyysisellä tasolla aiheuttaa pakokauhua. Ahdistun. Nyt tiedostan että pidän kaikki tarpeeksi etäällä ja viihdyn sinkkuna näiden takia. En nauti sinkkuudesta vaan olen aivan rikkinäinen enkä uskalla muuhun.
Voi kun olisi lapsi jonka äiti ottaisi syliin. Vaatimatta mitään muuta.
Itse olen elänyt traumaattisen lapsuuden ja varhaisnuoruuden. Kuitenkin jotenkin onnistuin siitä kierteestä pääsemään pois, kun pääsin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja jätin hyvästit kaikelle entiselle. Parikymppisenä tapasin puolisoni ja olemme edelleen yhdessä. En ole kokemastani pystynyt hänelle kertomaan ja hän ymmärtää asian. Viihdymme hyvin yhdessä ja meillä on nyt jo vuosien jälkeen yhteisiä tapoja. En tiedä oliko tämä yksittäinen onnenpotku, että tällainen ihminen osui kohdalleni,mutta kokemani perusteella uskon, että jokaisella on mahdollisuus onneen ja rakkauteen.