Defenssi estää avioeroa
Olen pahassa pulassa ja toivon täältä saada apua tai teidän näkemystä, onko suhde terve vai olenko ihan sekaisin. Elikkä meidän suhde on kestänyt 10 vuotta ja nyt on kaksi lasta, joista nuorin on 2 vuotias. Suhde ei koskaan ollut hyvä. Alkuhuuman jälkeen, seksi jälkeen, mies muuttui teki ikäviä asioita minulle sängyssä, ei kuunnellut minun tahtoa eikä reagoinut sanaan ”ei” mitenkään.kaiken lisäksi nöyryytti, vähätteli, en merkitsenyt hänelle mitään. Yhteen muutettiin kahden viikon seurustelun jälkeen. Itse halusin pois äidiltä, koska kotona oli perheväkivaltaa, fyysistä ja henkistä. Näin ajauduin mieheni kanssa asumaan, en voinut lähteä mihinkään, vuokra-asuntoa hain, mutta jonot pitkiä ja takaisin en voinut palata, olisin tappanut mieluummin itseeni, kuin palaisin äidin luokse. Olin loukussa.
Sairastuin vakavaan masennukseen, oli itsemurha yrityksiä ja itse hakeuduin apuun. Miehen seksuaalinen häirintä loppui, mutta henkinen jatkui. En koskaan ollut hyvä, olin huono, jopa minun nauru ol kuulemma huono ja monessa paikassa sopimaton. Kestin tälläistä kohtelua, sillä kehitin itselleni puolustuskeinon suuren stressin varalle jo lapsuudesta..defenssi, eli unohdan kaiken pahan, ihan kuin se tapahtui jollekulle toiselle ja minulla on kaikki kunnossa. Tuli siis välillä helpommat kaudet ja mieskin tuntui hyvältä, mutta seksi ei koskaan tuntunut hyvältä, enkä sitä enää haluaa.
Rakastan miehen tiettyjä piirteitä. Hän on hyvä isä, todella hyvä huumorintaju, meidän elämänarvot..perhearvot sopivat, arkielämä sujuu. Olen tottunut häneen. Mutta tunnen olevan aivan yksin, hän ei tue minua, ei pysty halaamaan, jos minulla on huono olo, arvostelee minua ajoittain. Usein ei kuulee mitä puhun hänelle. Tein sellaisen huomion heti alussa, että hänellä puuttuu empatia ja sympatia kokonaan. Toivottovasti te ymmärrätte mihin kaikkeen tämä voi heijastua. Hän ei kuitenkaan ole narsisti, mutta välillä narsistin piirteet näkyvät, hän ei arvosta minua, eikä mun äitiä. Seksiä ei ollutyli vuoteen, kun hän ei taaskaan osaa lopettaa tekemään asioita, joita en halua..ei ole luottamusta, en voi rentoutua ja tulee alistumisen ja häpeän tunne. Lapsena koin vielä seksuaalista hyväksikäyttöä ja kerroin äidille vuosi sitten, johan hän sanoi, että sehän ei ollut aikuinen mies, eikä ollut yhdyntää, eli se on ihan ok. Minulla ei ole aivan terve lähipiiri ja paras kaveri asuu kaukana. Kaiken lisäksi yksi tukihenkilö, kaveri kuoli yllättäen 5 vuotta sitten. Yksin olo on raastavaa tällä hetkellä.
Haluan erota, mutta en halua rikkoa perhettä. Kaiken lisäksi nyt eilen iski taas täm puolustus..että meillähän on kaikki hyvin. Vaikea edes kirjoittaa tänne, kun tuntuu taas hyvältä. Toivottovasti joku jaksaa auttaa, koska en haluaa taas sulkeutua tähän olotilaan ja sitten kun taas tapahtuu jotain, niin pelkään vajoavan takaisin vakavaan masennukseen ja enää en jaksa nousta sieltä..kun on jo 30 vuotta takana henkistäväkivaltaa. Menen kyllä psykologille puheille, mutta siihen on vielä aikaa.
Ole rohkea sekä itsesi että lastesi tähden. En osaa sanoa mitään hirveän järkevää, mutta ymmärrän sen, että jos on vuosia lyöty lyttyyn, usko itseen ja pärjäämiseen on varmasti matalalla.
Olet arvokas ihminen, et sitä, mitä miehesi sulle väittää. Sinulla on kaikki edellytykset lähteä suhteesta, joka sinua rikkoo. Jo tämä, että mietit asiaa, kertoo siitä, että sinussa on sisällä vielä jotain, jonka vuoksi kannattaa taistella. Olet sen arvoinen, että saat paremman elämän. Voimia!
Hei! Ja tuhat halausta!
Itse sinun täytyy päättää haluatko erota vai et. Mitä haluat kestää ja mitä et.
Eroon voivat johtaa monet syyt. Miten lapsesi reagoivat henkiseen väkivaltaan? Ovatko he varuillaan? Tarkkailevatko tilanteita? Vetäytyvätkö sosiaalisista tillanteista myös kodin ulkopuolella?
Täällä on OddO, kirjautuminen vanhalla nimimerkillä ei onnistu.
Elikkäs en kertonut aivan kaiken..nythän mies vuosien sisällä on muuttunut todella paljon ja tuo henkinen väkivalta on lasten saamisen jälkeen muuttui paljon pienemmäksi..välillä mua vaan arvostele, en ole koskaan riittävän hyvä hänelle, katselee minua epämiellyttävällä tavalla välillä. Muuten perhe elämää on hyvässä kunnossa, ihanat lapset ja isä hoitaa niitä todella hyvin. Emme siis riitele, aika harvoin ja osaamme käydä rakentelevasti keskusteluita ongelmistamme, kun lapset nukkuvat. Joten heihin se ei ollenkaan vaikuta. Päiväködissa meidän perhettä kehutaan, koska muuten tullaan todella hyvin toimeen ja lapset hyvin voivia ja iloisia. Kaikki tietävät että arvet jäävät ja minun kohdalla juuri näin. Vanhat asiat nousevat esille, kun jokin miehessä taas askarruttaa.
Luulen, että olen tehnyt päätöksen, erota, vaikka suhde on paremmin kuin koskaan,. Läheisyys ja tämä arvostus ja välillä halveksunta saa riittää. Miehestä tuli hyvä ihminen. Joten uskokaa pois, että välillä ihminen voi muuttua, mutta tietenkin empatian ja sympatian palauttaminen on mahdotonta, jos sen kanssa ei syntynyt. Harmi vaan rikkoa perhettä, varsinkin, kun näkee miten lapset ovat onnellisia..mutta yksinäisen ja iman toisen tukea ja ymmärrystä vaikea pysyä pitkään vahvana.