Tämä on varmaan outo kysymys, mutta jotenkin mä käsitän sen niin, että on saanut uuden mahdollisuuden tehdä elämästään jotain muuta kuin se mitä ennen loppuunpalamista teki?
Toivoisin nyt vastausta niiltä jotka ovat itsensä loppuun polttaneet ja/tai läheltä sitä seuranneilta,aviopuolisoilta ym.
Mieheni poltti itsensä loppuun neljättä vuotta sitten. Kaksi viikkoa isäni hautajaisten jälkeen oli tilanne jo se että mies makasi sydänvalvonnassa viikonlopun ja vasta paria,kolmea kuukautta myöhemmin kun oireille ei löytynyt mitään ”järkevää” selitystä diagnoosi oli burnout.
Kovasta työtahdista oli varoitettu jo vuosia ja yritetty saada toinen tajuamaan että kohta tulee stoppi kaikelle,hiljennä hyvä mies. Ei,kun on kerran kuntoa tehdä ja mieheni mielestä kukaan muu ei tehnyt yhtään mitään, tai jos teki niin aiheutti vain harmia esim.rikkomalla koneita ja hän joutui niitä korjaamaan ja teki sitten yötä myöten sen työn loppuun..asumme appivanhempieni omistamaa maatilaa,selvittääkseni hieman..
Lapsia meillä on kolme,nuorin on jo kymmenen vanha,vanhin täyttää 18 ja keskimmäinen 15 vuotta tulevana kesänä.Lapset olen saanut hoitaa kotona, tosin tunnen syyllisyyttä siitäkin,olenhan omalla toiminnalla mahdollistanut omalta osaltani mieheni loppuunpalamisen.
Mieheni sairastuttua vastuulleni jäi lasten lisäksi kaikki juoksevat asiat,kodinhoito,lopetin työni paikallisessa vanhainkodissa ja siirryin navettaan appivanhempien avuksi,”omaa rahaa”saadakseni otin perhepäivähoitoon lapsia,yritin auttaa äitiäni jollain tavalla selviämään isäni kuolemasta ja yritin kaikin mahdollisin keinoin olla mieheni tukena.Oman suruni siirsin johonkin kauemmas,kyllä sen ehtii..ja kun asiaa ei ajattele, ei sitä ole..Plokkasin oikeastaan kaikki tunteeni sivuun ja luulin olevani kaikille hyödyksi omalla tavallani.
Ne jotka ovat läpikäyneet läheisen burnoutin,kertokaa kokemuksianne siitä kauanko toipuminen kestää?Meillä se tuntuu jatkuvan aina vain..Mieheni kävi läpi terapiaa,lääkehoitoa,jonka aikana kunto vain huononi.Vaikka minulla ei koulutusta hoitoalalle ole,kehoitin miestäni lopettamaan lääkehoidon jo pelkästään siksi että se kunto huononi, mutta myös siksi että kyseisiä lääkkeitä annettiin paikallisessa vanhainkodissa esim.mummojen hiljentämiseen ja rauhoittamaan esim. huutavaa asukasta. Kumpaankaan mieheni ei lääkitystä mielestäni tarvinnut ja kun lääkkeiden vaikutus elimistöstä oli hävinnyt, alkoi toipuminen edetä siihen suuntaan kuin toive meillä molemmilla oli.Terapiassa hänelle sanottiin, et ole masentunut,puhut liian avoimesti..
Minua ei terapiaan pyydetty,en edes älynnyt kysyä,olisiko siitä jotain apua myös minulle..
Koko ajan,päivittäin on isäni kuolema mielessä käynyt,niin ikävä kuin se kysymys miksi?
Pyytäessäni mieheltäni pientä halausta ikävän ollessa pahimmillaan, kuulin kuinka minulla ei ole ollut vaikeaa,minä en ole häntä tukenut millään tavalla, ja kertoessani että jos on vain minä tai vain sinä, ei silloin ole meitä,että pidän naimisissaolosta(nyt jo 16 vuotta)mutta en halua olla naimisissa yksin,kuulin että hellyydenpuute ei ole uhka avioliitolle jos ei sen anna olla.Kaikki tuo oli minulle jo liikaa..
Varmaan tuohon iltaan ja noihin sanoihin kaatui luottamus ja tuki, molemmin puolin.
Nyt tilanne on se että ero häämöttää vain nurkan takana,itse olen sitä siihen ajanut rakentamalla itselleni muurin ettei mikään enää sattuisi,sulkemalla mieheni omien tunteitteni ulkopuolelle,oikeastaan koko elämäni ulkopuolelle.Myös minä kärsin mieheni loppuunpalamisesta, en vain ole sitä tajunnut että omalla tavallani myös minä poltin kynttilää molemmista päistä,nyt kädessä ei ole edes tuhkaa..Apua olemme menossa terapiasta hakemaan,luottamus on mennyt molemmin puolin,mutta jo pelkkä terapiaan meno on minulle vaikeaa,koska sama mitä olen tämän riitelyn aikana sanonut,olen kuullut että mene ja sano tuo siellä,niin kuulet ettei noin voi ajatella,ei noin voi kuule tuntea..Eli kynnys mennä kertomaan omista tunteistaan ja ajatuksistaan on korkea,koska mieheni on ne tuominnut,ja tuo esiin myös sen että terapiassa ne tuomitaan myös…ja voimat alkaa olla jo loppu☹️toivottavasti joku saa tästä edes jotain selvää ja voisi omalta osaltaan,omasta kokemuksesta auttaa minua vaikka vain hyväksymään sen terapian tarpeellisuuden..
Kaikesta huolimatta
mukavaa viikonloppua kaikille!