Bipon puolison ensimmäinen avunpyyntö
Kaksi vuotta kestäneen suhteen aikana en ole kehdannut avautua vielä kellekään mutta omat voimavarat alkavat loppua pikkuhiljaa. Elän avoliitossa kakkostyypin bipon kanssa. Ajattelin aina että ihanaa kun on mies joka osaa olla niin hurmaava luonnonlapsi, tuntui että meillä on paljon yhteistä ja alku oli mukavaa. Pikkuhiljaa alkanut kiukuttelu meni toisesta rööristä sisään ja toisesta ulos, kaikillahan nyt on hankalat hetkensä. Vuosi sitten syksyllä oli ensimmäinen näistä tilanteista jolloin mies lähti kävelemään keskellä yötä sateeseen ja kun soittelin perässä niin uhkasi että jos katkaisen puhelun niin hän tappaa itsensä. Kertoja on tullut sittemmin vielä kolme lisää, loppukeväästä jouduin soittamaan poliisit koska en enää ollut varma saanko ihmisen juostua kiinni ennenkuin se hyppää sillalta. Kamalinta on se, etten tiedä olisiko hän oikeasti tehnyt sen vai onko kaikki huomionhakua minulta. Tyypiltään mies on sellainen että aina pitää saada kaikkien huomio. Oli se sitten sitä että on kalliita vaatteita, on ollut samoissa bileissä silmäätekevien kanssa, on flunssa ja lämpö nousemassa tai aikoo tappaa itsensä. Diagnoosi on kakkostyyppiä, hänellä ei ole lääkitystä koska ”se tappaa kaikki tunteet”. Häntä ei kiinnosta se että alan olla niin lopussa että toivon jääväni vaikka vahingossa bussin töytäisemäksi, ihan vaan ettei tarvitsisi vähään aikaan stressata. Jokainen minuutti kotona on kiristävä, jos minulla on vääränlainen ilme tai vastaan väärällä äänenpainolla niin hän pitää mykkäkoulua kolme päivää. Minun puoltani asioista ei kuunnella, minun ahdistuksella ei ole väliä. Tuntuu kammottavalta olla niin tunnekylmän ja itsekkään ihmisen kanssa. Olen hukannut itseni, kesän harrastukset ja kaverien tapaamiset jäivät koska kotona tsemppaaminen vie kaiken voiman. Haluan sitten muissa paikoissa päästä siitä missä aita on matalin. Välttelen ihmisten tapaamista koska jos joku kysyy mitä mulle kuuluu, pelkään romahtavani siihen paikkaan ja kertovani kaiken. Mies osaa olla kyllä kaikille muille oikein hyvä seuramies ja mukavaa fiilistä täynnä, mun seurassa epävarma pikkulapsi joka pukee oman huomionkipeytensä ja huonon itsetunnon mun arvosteluun ja syyttelyyn siitä kaikesta mitä en ole tarpeeksi. Viimeisin syytös on se että olen kaikkeen vaan liian neutraalisti reagoiva. Täysin seurausta siitä että yritän olla aiheuttamatta mitään mistä hän voisi ottaa nokkiinsa, yritän olla synnyttämättä mitään mistä voisi pahoittaa mielensä. Minkäänlainen keskustelu aikuismaisesti ei toimi, hän ei kuuntele vaan lähtee paikalta pois. Lopulta turhaudun ja heittelen tavaroita ja siitä saadaan taas mulle synti seuraavaksi viikoksi. Mutta koskaan ei puhuta siitä kuinka hän on uhannut sanoa kämpän vuokrasopimuksen irti. Tai siitä kuinka puoliso saattaa jäädä katkeraksi jos toistuvasti annetaan harteille vastuu toisen elämästä. Siitä kuinka monta kertaa olen puhelimen päässä yrittänyt puhumalla pitää toista hengissä ja samaan aikaan olla yhteydessä hälytyskeskukseen toisella puhelimella. Siitä kuinka mikään tällainen ei saa jäädä vaivaamaan. Siitä kuinka tekisi mieli läppäistä niitä ihmisiä jotka skitsoavat siitä kun puoliso jättää sukkapyykin lattialle tai pöntönrenkaan ylös. Heidän ei sentään ole mielessään tarvinnut valita valmiiksi puolisolleen arkkua jos hän päättää ottaa sen viimeisen huomion.
😢!
En osaa antaa neuvoja noin vaikeaan/"sairaaseen" tilanteesee, mutta kerron mitä ajatksia minulle tuli lukiessani "avunpyyntöäsi" !
Suhteenne on aika lyhyt...oletko ajatellut lopettaa suhteen....et sinä voi parantaa kumppanisi vaikeaa sairautta......etkä sinä ole syypää hänen itsetuhoisiin uhkauksiinsa ja hänen todella pahaan oloonsa!
Tuossa suhteessa et helpolla tule pääsemään ja kestääkö sinun tervsytesi!?
Hän näyttää muovailevann sinua kuin muovailuvahaa!
Tilanteenne ja suhteenne ei ole millään muotoa terve. Sinä olet vielä sen verran voimissasi, että näet sen, kun taas miehesi ei ehkä todellakaan pysty käsittämään sitä. Sinun ei "tarvitse", "pidä", sinä et "joudu" - nyt on kyse siitä, millaisen elämän itsellesi valitset sekä kenet siihen päästät ja millä ehdoilla. Lähde hakemaan ammattiauttajan apua itsellesi.
Suhteenne ei selvästi täytä niitä odotuksia joita sinulla siitä oli. Monilta osin ongelmat kuulostavat hieman samankaltaisilta kuin itsellä on omassa suhteessani. Toisen tuuliviirimäinen käytös ja äkkipikaiset ratkaisut syövät voimavaroja. Jaksoin useamman vuoden, mutta sitten malja tuli täyteen kun suhteessa ei ollut lainkaan tilaa minun tunteille. Olen vain se olkapää, johon voi aina tukeutua vaikka toinen ensin loukkaa minua syvästi. Siitä syntyy nopeasti kynnysmattona olemisen tunne.
Olen nyt pari vuotta miettinyt ja pohtinut puolison toimintaa ja yrittänyt löytää siitä jotain järkeä. Perustella miksi hän toimii niin ja miten hän voisi muuttua jotta saisimme suhteen kuntoon. Mutta eihän toista voi muuttaa, eikä parantaa ja jossain tapauksissa edes ymmärtää. Meillä on suhteessa hyviä päiviä, ehkä joka toinen, mutta sitten on niitä mustia päiviä, jolloin toinen on aivan tuntematon, vihamielinen ja katkera. Päiviä jolloin hän haukkuu minut, vanhempani, lapseni, eksäni ja kaikki muut joiden takia meillä menee huonosti, minkä takia hänen lapsillaan ei ole mitään, mutta minun lapsilla aivan liikaa. Tosin minä maksan hänen lasten kulut ja omani saavat vähemmän. Päiviä jolloin hän juo ja kyynisellä äänellä pitää omaa monologia tahtoen keskustella suhteemme tilasta. Hän on pettänyt, huijannut, valehdellut, yrittänyt itsemurhaa, kadonnut ja varmaan paljon mistä en edes tiedä, mutta seuraavana päivänä hän on kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hänellä on muistikatkoja ja sopimukset koskevat vain muita, hänellä on täysin omat pelisäännöt. Hän on empaattinen sosiaalisissa tilanteissa, tunneälykäs, kaunis, hyvä äiti ja aina valmis auttamaan, mutta myös herkkä ja rikkinäinen. Hän osaa kertoa nyyhkytarinan omasta elämästään niin, että kuuntelijalle tulee tippa linssiin ja hän saa kaiken sympatian puolelleen. Mutta tarina ei ole totta kuin nimeksi ja kulisseissa tämä näyttelijä on aivan romuna, vihainen ja katkera menneisyydessä kiinni oleva lapsi, jonka ihmissuhteet eivät kestä, joka lopulta pettää ja loukkaa muita.
Pitkään jaksoin miettiä mitä voin tehdä, miten saan käsiteltyä kaikki valheet, antaa ne anteeksi ja miten pääsemme rehellisyyteen ja avoimmuuteen asioiden kanssa. Milloin voimme sopia asioista ja voin luottaa siihen, että molemmat pitää sopimuksesta kiinni, eikä mattoa vedetä aina jalkojeni alta. Mutta ei tämä toimi niin.
Ongelma on siis minussa. Toki puolisoni toiminta on parisuhteen kannalta kestämätöntä, mutta mitä ihmettä minä teen? Odotan, ihmettelen, hyväksyn ja pelaan tätä toisen peliä. Leikin hänen säännöillä. En pitä huolta omista rajoistani, olen kadottanut itseni, unelmani, toiveeni ja haaveeni. Ja en osaa erota! Mietin mitä toiset haluavat, miten voin heitä auttaa, mitä mieltä he ovat, miten asiat vaikuttavat lapsiin. Elän kaikkien muiden elämää paitsi omaani. Vihdoinkin tukihenkilö osasi sanoa minulle, että olen läheisriippuvainen. Olen tätä aikaisemminkin miettinyt, mutta todennut, että ei se sitä ole, mutta nyt kun tarkastalen tilannetta uudelleen niin kyllähän se on. Olen jokaisessa parisuhteessa kadottanut itseni ja elänyt toisen elämää ja yksin eläessä saan asiat kuntoon, nautin elämästä ja sitten tapaan uuden henkilön ja aluksi suhde kukoistaa, mutta sitten sama toistuu ja en pidä puoliani ja ajauduin toisen tossun alle. Ulkoisesti näyttää siltä, että olen avulias ja kiltti, mutta todellisuudessa annan käyttää itseäni hyväksi, vaikka se ei välttämättä ole edes toisen tarkoitus. En vain osaa sanoa ei.
Kuvittelen, että tästä ei ole haittaa jos toinenkin osaa ajatella ja huomioida muita, mutta ei se taida mennä niin. Ja varsinkin jos toisella on selvästi enemmän haasteita elämässään ja mielenterveyden ongelmia, niin hullunmylly on valmis.
Ainoa lääke ongelmaan taitaa olla ero ja opetelle pitämään itsestä ja omista tarpeista huolta. Niitä ei voi ulkoistaa toiselle ilman ongelmia. Aina ei voi miettiä mitä muut ajattelvat, mutta silti yritän vieläkin etsiä ongelmaan ratkaisua, missä parisuhde säilyy. Tiedän, että olen lähtenyt suhteeseen, jonka perustukset on valettu valheilla (ihan joka asiasta), mutta silti mietin saisiko tästä toimivan. Aika sairasta.
Kun luen muiden kokemuksista, on helppo nähdä toimimaton ja kestämätön suhde, mutta ei ole näköjään kovin harvinaista, että siitäkin huolimatta suhteessa pysytään katkeraan loppuun saakka. Ero ei ole helppo ratkaisu jos suhteessa on pysynyt jo vuosia ja varsinkin olla se aloitteellinen asian kanssa. Olisi paljon helpompi ja helpottavampaa jos toinen tekisi sen. Näin pääsin itsekin edellisestä suhteesta ja olen sitä nykyisessäkin odottanut, mutta jos kaksi läheisriippuvaista on suhteessa niin kumpikin vain toivoo eroa, mutta kumpikaan ei osaa sitä omin voimin tehdä. Usein silloin taitaa ratkaisuna olla ulkopuolinen suhde, joka repii edellisestä irti ja kierre jatkuu. Siihen en lähde, enkä suosittele muillekaan, mutta jotain apua tilanteeseen kannattaa hakea, vaikka päätökset täytyykin lopulta tehdä itse.