Toisen tuskaa on ehkä vaikea ymmärtää, mutta oman tuskan kautta voin ymmärtää miksi koet tuskaa. Itse olin naimisissa bibon kanssa ja elämä oli yhtä vuoristorataa. Välillä mentiin hirveätä vauhtia eteenpäin, perustettiin yrityksiä, tehtiin rahaa, ostettiin kaikkea kallista ja juuri kun minä ja muut olivat ehtineet mukaan, suunta muuttui syväksi masennukseksi ja velkakierteeksi. Jouduin henkisen väkivallan uhriksi, en ollut tarpeeksi määrätietoinen, johtaja-aineista, merkittävä jne. Se johti siihen, että ex oli pääsääntöisesti kiinnostunut täysin erilaisista ihmisistä kuin minä ja käytti valtaosan ajastaa houkutellakseen lähelleen näitä ihmisiä, mutta huonoin tuloksin. Hän ei taas kiinnostanut niitä joista oli itse kiinnostunut ja se johti samalla tavalla vuoristoratamaiseen käytökseen. Olin lopulta henkisesti aivan loppu, yritimme näennäisesti kehittää parisuhdetta, mutta se oli exän puolelta vain leikkiä ja lopulta ex päätti lähteä kun alkoi haaveilla jostain yksinhuoltaja elämästä, joka vaihtui sitten avioliittoon ja heti uudelleen yksihuoltajaksi. Sama vuoristorata jatkuu ja onneksi en ole siinä enää mukana.

Mutta menin itsekin ojasta allikkoon ja löysin puolisoksi epävakaan, joka on myös patologinen valehtelija ja nyt olen joutunut käymään läpi pettämiset ja todella suuria valheita, joista suurimpia hän ei ole pystynyt myöntämään vieläkään. Järki sanoo, että lähde, mutta tunne pitää kiinni. Toinen lupaa kaikkea hyvää ja mahtavaa, mutta todellisuudessa valheet ja petokset jatkuvat ilman minkäänlaista omantunnon tuskaa. Annan jatkuvasti lisää siimaa ja petyn. Kaikki lupaukset ovat vain sanoja ja ainoa vaihtoehto lienee lähteminen, mutta jokin minussa vielä elättelee toivoa muutoksesta - mitä ei ehkä koskaan tule. Haluan puolisoni sanojen mukaisen parisuhteen, mutta saan jotain muuta ja tämä ristiriita luo tuskaa, jota on vaikea selittää varsinkin kun toisen käytös ei ole mitenkään järkevää ja loogista. En ymmärrä, miksi ei voi elää sanojensa mukaan? Mitä muuta valheilla saa kuin murhetta.

Täällä ekaa kertaa juuri nyt. Odotan kotiin miestä maailman toiselta puolelta. On matkustanut koko kevään tosi paljon ja luulen että olemassa oleva kaksisuuntainen on mennyt maniaan ja pahasti.

Lähti 3 vkoa sitten ja kaikki tuntui olevan todella kunnossa. Kevät on välillämme ollut jopa erittäin rakkaudentäyteinen, silloin kun aikaa on ollut. Olemme olleet yhdessä kohta 30 vuotta ja meillä on 2 nuorta aikuista lasta.

Viime vkonloppuna mies oli saanut jonkun sairaskohtauksen ulkomailla ja ilmeisesti säikähti sitä kovasti. Sai jonkun "rehellisyyspuuskan" ja laittoi sähköpostia että ei tiedä onko onnellinen mun kanssa, on kasvanut eroon, haluaisi vaan matkustella maailmalla jne. Seuraavana aamuna tuli lyhyt viesti, että hänellä on toinen ja että ei enää rakasta minua. Tähän tietoon nyt jätti minut viikoksi.

En tiedä onko tuo kaikki totta, joku siitä totta tai mikään? Ensimmäisenä pitäisi saada mies kotiin, nukkuminen kuntoon ja ajatukset realistiselle tasolle. Pelkään tietenkin, että jos mies ei olekaan maniassa ja kaikki on.totta, mutta sitten taas minä ja ympäristö olemme huomanneet niin paljon merkkejä siitä, että nyt iso pyörä pyörii aika vinhaa. Mutta ei se mania vaihtoehtokaan mukava ole.

Niin tuttua kaikki. Meillä tilanne on jälleen kärjistynyt, ja tällä kertaa tuntuu että oikeasti viimeistä kertaa. En pysty enää. Kaikkeni yritin ja kaikkeni tein ja rakastin, mutta en miestä ehjäksi saanut. Nyt hän on tehnyt sen mitä en voi antaa anteeksi, ja sekaantui huumeisiin. Lapsetkin tässä kuviossa mukana, joten eipä tässä kahta puhetta ole siitä voidaanko jatkaa vielä saman katon alla vai ei. Luottamaan en pysty, en ole pystynyt vuosiin. Miten voisi luottaa kun tuntuu että kaikki on valhetta? Kotona ollessaan ja "hyvin" voidessaan ihana mies, minun rakkaani, mutta kun viihteelle lähtee (turhan usein) niin mitä vaan voi tapahtua ja myös tapahtuu. Niin paljon olen anteeksi antanut ja niin monesta isosta asiasta ollaankin selvitty, enemmän tai vähemmän yhdessä. Kaikki nämä vuodet olen sanonut, että kahta asiaa en pysty antamaan anteeksi vaikka kuinka rakastaisin: toisia naisia ja huumeita. Ja nyt kävi näin.

Olen kuulkaa naiset oivaltanut tässä jotain myös itsestäni. Olen pahimman luokan läheisriippuvainen. Eihän kukaan tervejärkinen, normaalilla tunne-elämällä varustettu ihminen siedä toiselta tuollaista käytöstä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Mitä syvemmäksi epäluottamus kasvoi miehen tempauksien takia (ja jatkuvien tyhjien parannuslupausten takia), sitä neuroottisemmaksi tulin. Tunnistan itsessäni kontrolloinnin tarpeen, ja sen että hoidan ja hoivaan ja palvelen ja kestän ja siedän ja ymmärrän ja annan aikaa ja ja ja... saamatta koskaan aidosti itse mitään takaisin. Ja mies hyväksikäyttää tätä surutta. Osin siksi, koska on sairauksiensa vuoksi varmasti ihan oikeasti todella uupunut ja huonovointinen usein, osittain siksi koska se on vain niin helppoa. Läheisriippuvainen ja bipo höystettynä ripauksella narsismia, voin kertoa ettei siitä kovin kaunista synny.

Aivan liikaa olen sietänyt näiden vuosien aikana. Nyt jotenkin tajuan myös, kuinka vahingollista lapsille on ollut tällainen jatkuva epävarmuus. Jo pienestä osasivat pelätä koska iskä lähtee (miehelleni erittäin tyypillinen pakoreaktio aina kun tulee hankaluuksia, joutuu esim. minulle vastaamaan tekemisistään), ja vaikka osaa sitä suin päin lähtemistään jo paremmin hallita niin monta kertaa vuodessa eron uhka kuitenkin leijuu ilmassa. Eihän lapset sitä tietenkään suoranaisesti tiedä, mutta vaistoavat kyllä. Ja minä onneton olen kaikissa noissa tilanteissa kärsinyt aivan valtavasti, koska olen henkisesti ja tunnetasolla niin riippuvainen miehestäni. Nytkin, vaikka sisimmässäni tiedän että tämä tilanne on erilainen ja että nyt mies on tehnyt sen mitä en pysty kestämään ja mitä ei pysty korjaamaan, niin huomaan ajoittain elätteleväni toiveita siitä että ehkä joskus taas voimme olla yhdessä. Sairasta. Ei olla vielä edes erottu ja minä jo elättelen toiveita yhteenpaluusta! Sen verran olen itselleni antanut luvan, että avioeropapereita ei tarvitse tähän samaan rytäkkään laittaa vetämään, ne ehtii kyllä sitten. Joka tapauksessa mies on muuttamassa pois, ja tällä kertaa olemme kerrankin asiasta yhtä mieltä.

Suurin pelkoni on nyt tietenkin lapset. Kuinka paljon vahinkoa olemme heille jo aiheuttaneet? Entä jatkossa, miten onnistun olemaan siirtämättä läheisriippuvuuttani lapsiin? Pystyykö isänsä hoitamaan isän roolin kunnialla? Lapset ovat hänelle tärkeintä maailmassa, mutta kun oma elämänhallinta on mitä on... pelottaa. Pelottaa myös miehen puolesta, miten se pärjää yksin. Totta kai tajuan, että aikuisen miehen on itse hoidettava itsensä ja asiansa, mutta silti pelottaa. Lupasin olla avuksi aina jos vain tarvitsee, mutta en kuitenkaan aio omaa elämääni enää häneen uhrata. En tosin ole yhtään varma haluaako mies edes apuani.

Olen koko aikuisikäni ollut tämän ihmisen kanssa. Nyt on luvassa ihan mahdottoman suuri muutos, enkä tiedä miten siitä selviän. Mistä voimia kaikkeen? En tiedä. Nyt tietysti elän vielä jonkinlaista shokkivaihetta. Päivä kerrallaan, asia kerrallaan, tunti kerrallaan, muista hengittää. Ajattele lapsia. Tämä on se mun mantra. Ja tulevaisuus pelottaa niin helvetisti.