Bibon kanssa eläminen on liian rankkaa
Olen ollut puolisoni kanssa yhdessä jo lähes 20 vuotta, lapsia oa pari ja he ovat nyt teini-ikäisiä.
Puolisoni sairastaa kaksisuuntaista ja on ollut työkyvytön jo useamman vuoden.
Parisuhteemme on täysin kuollut, ei lämpöä eikä läheisyyttä, eikä oikein enää mitään muutakaan yhteistä.
Hän on minulle taakka, lähinnä masentunut, ei ole kiinnostunut, kenestäkään eikä mistään, ei jaksa tehdä mitään, eikä halua nähdä ketään. Koitan raahata häntä mukaani jonnekkin että pääsisi täältä kotoa hieman tuulettumaan.
Hän ei jaksa kiinnostua minun asioistani, vaan lähinnä puhuu omasta sairaudestaan. Lähinnä hän vaan on, ei tee mitään.Lääkitys hänellä on niin kunnossa kun vaan ilmeisesti voi olla ja hoitosuhdekkin on. Mutta yhtäkään kodin ulkopuolista kontaktia hänellä ei ole, ei ikinä käy missään muualla kun kaupassa tai jossain pienillä asioilla.
Olen itse iloinen ja rakastan elämää, ja koitan olla positiivinen, mutta ikävä kyllä, kotona, puolisoni lähellä tämä kaikki elämänilo ja positiivisuus häviää ja olen enemminkin masentunut ja väsynyt. Yöt menevät usein valvoessa ja ahdistuksen kourissa.
Olen miettinyt eroa nyt jo noin viitisen vuotta, olen puhunut hänellekkin siitä, ja koittanut josko saisimme tämän jotenkin toimimaan, mutta nyt tuntuu että en vaan jaksa, sekoan itsekkin, valvon yöt, kokoajan oksettaa ja ahdistaa.
Olen loukussa, vankilassa, olen luvannut rakastaa myötä ja vastämäessä. En halua toista jättää yksin, mutta en vaan jaksa enää tätä
😭😭
Joskus kaksisuuntaista sairastavat voivat pärjäillä sairautensa kanssa ihan ok ja käydä töissäkin.
Ilmeisesti miehesi sairaus on kuitenkin jo kroonistunut.
Miten aiot tulevaisuudessa jaksaa? Jäät miehen kanssa kaksin kun teinit muuttavat pois.
Toki voit itse harrastaa, käydä töissä, tavata ystäviä.
Miten hän suhtautuu vieraisiin, pystytkö kutsumaan omia ystäviäsi kotiinne ?
Jos hän ei ole kiinnostunut lähtemään kanssasi mihinkään, onko tuo enää parisuhde vaan enemmänkin hoitosuhde ?
Tiedän että säälistä voi olla toisen kanssa ja että hän ei ole valinnut sairauttaan. Mutta mieti mitä menetät jos jäät. Vai menetätkö.
Kiitokset viestistäsi, juuri näitä asioita pohdin. Mitä sitten kun lapset muuttavat pois, ei se ehkä vielä ole ajankohtaista, mutta joskus kuitenkin. En voi kutsua ystäviä kylään, tai voin, mutta en oikeastaan halua, mieluummin tapaan heitä muualla. Tuntuu niin pahalta toisen puolesta, mutta itsekkin jo ymmärrän että, minä en voi häntä pelastaa tuolta helvetinmoiselta sairaudelta.
Inhoan tuota sairautta joka on vienyt minulta puolison ja jättänyt tilalle tuon zompien.
Tämä on täysin hoitosuhde, katson että toinen muistaa syödä ja kuuntelen tarvittaessa, en voi jättää ihmistä jolla ei ole yhtään muuta kontaktia kuin minä, mitään romanttista rakkautta ei ole, enkä sitä enää häneltä kaipaakkaan. Lähimmäisen rakkautta on, niinkuin tuntisin ehkä ketä vaan huonossa jamassa olevaa ihmistä kohtaan.
Koitan keksiä lapsille ohjelmaa, jotta saisivat muutakin tekemistä kun katsella tätä melankolista, masennusta täällä kotona.
Kun olen kotona, ahdistaa ja haluaisin olla jossain muualla, kun taas ole muualla tuntuu että pitäisi olla kotona. Tämä tuntuu välillä pahemmalta kun vankila, olen ihan jumissa tässä suossa.