Olen 25 ja mieheni on 27. Yhdessä olemme olleet seitsemän vuotta. 

Viime vuonna elämämme muuttui täysin. Mieheni joutui vakavaan äkilliseen hätäleikkaukseen, josta todennäköisyydet selviämiseen ovat todella pienet. Suurin osa näistä potilaista menehtyy. Hän kuitenkin selviytyi, mutta pelkotilat jäivät. Hän jäi pitkälle sairaslomalle. Hän sanoi ääneen, että ”moni olisi tässä tilanteessa jo häipynyt suhteesta”. Kerroin hänelle, että mikäli toista rakastaa niin kyllä puolison rinnalla pysyy. 

Hetken kuluttua tästä leikkauksesta hänelle kehittyi aivoinfarkti. Hän selviytyi tästäkin tilanteesta. 

Tuntuu, että tapahtuneet ovat lujittaneet suhdettamme. Toisaalta minua myös pelottaa ajoittain kokoajan mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan. Miten käy esimerkiksi yhteisille perhehaaveillemme? 

Kaiken piti olla nyt hyvin, kunnes saimme tiedon että hän joutuu taas mahdollisesti ”korjausleikkaukseen” tuohon ihan ensimmäiseen hätäleikkaukseen liittyen. Toipuminen siitä tulee taas olemaan raskas prosessi. 

Tilanne on myös itselleni hyvin raskas. Puolison jatkuva kannustaminen ja tsemppaaminen käyvät voimille. Myös se, että yrittää ulospäin näyttää pulisolle kaiken olevan hyvin käy voimille. Sisältä tuntuu, että voisin vain itkeä. 

Eihän tämmöinen ollut sellaista nuoren parin elämää, kuin joskus oli kuvitellut. En silti vaihtaisi päivääkään tuon miehen rinnalla. Lähinnä mietin, että miten tukea kaikkein parhaiten puolisoa, kun edessä on jälleen raskas leikkaus? 

Onko muilla kokemusta tämmöisistä tilanteista nuorella iällä ja mitkä ovat olleet ne kantavat voimat vaikeina aikoina?