Löytyykö kohtalotovereita? Avopuolisoni isä teki alkuvuodesta itsemurhan. Miehellä on taustalla jo paniikkihäiriö ja ahdistuneisuutta. Tietysti tämä kriisi on pahentanut asioita. Olin itse jo lopettamassa parisuhteen, mutta sitten ehti tapahtua tämä kauhea asia. Rakkautta on, mutta koska miehellä on suuria ongelmia elämänhallinnassa ja tuppaa tarttumaan aina vaikeiden tilanteiden tullen pulloon en näe sellaista tulevaisuutta mikä voisi toimia. Nyt elämä on viimeisen kuukauden ajan sujunut vähän paremmin, mutta alan itse olla todella ahdistunut tilanteeseen. Milloin on ”hyvä aika” sanoa toiselle, että haluaa erota? Olen jäänyt suhteeseen pitkälti siitä syystä, että hänen psyykkeensä oli todella kovilla ja olen oikeastaan ainoa ihminen joka on perhettä. Ei tule toimeen muun perheen kanssa. Taustalla on rattijuopumusta ja väkivaltaa ennen meidän parisuhdetta. Eli minä olen ilmeisesti pitänyt häntä jollakinlailla kasassa/inhimillisenä. Ei ole ikinä ollut minua kohtaan väkivaltainen vaan on liittynyt pitkälti alkoholin kanssa sekoilemiseen. Olenko vastuussa siitä, että jos/kun lähden hän tekee jotakin äärettömän tyhmää ja suurella todennäköisyydellä pilaa loppuelämänsä ja/tai äitinsä elämän? En pelkää oman henkeni puolesta. Lähinnä ajattelen että hän voi suutuspäissään alkaa juomaa ja seota, ajaa autolla tai tehdä jotakin äidilleen tai muille sukulaisille. Tai sitten jopa tappaa itsenä. Onko kenelläkään kokemusta tällaisesta? Alan olla aika väsynyt tähän henkiseen tukemiseen. Toki odottaisin sitä itsekin jos olisin samassa tilanteessa, mutta tuntuu että tukeutuu minuun ihan liikaa. Ahdistuu esim. yksin kotona olemisesta joten elämä on aika hankalaa. Itselläni on opinnot kesken pahasti. Pitäisi valmistua joulukuussa. Miehelle on kaiken lisäksi tulossa leikkaus muutaman viikon sisällä. Pitäisikö minun odottaa sen ja toipumisen yli? Vaikuttaa kuitenkin psyykkeeseen paljon. Yksi ongelma on taloudellinen tilanteeni. Ei ole varaa muuttaa yksin asumaan. Omien sukulaisten luo pääsisin asumaan, mutta se onnistuu vasta syys-joulukuussa kun opinnot on tietyssä vaiheessa. En voi missata teoriaopintoja elokuussa jotta valmistuisin kun muutkin. Ja tulevaisuudessa on edes varmuus töistä. Opintojen keskeyttäminen ei ole vaihtoehto senkään takia, että opiskelen työvoimapoliittisessa koulutuksessa, joten kyse on myös liiton päivärahoista. Uskoisin kestäväni itseni kanssa muutaman kuukauden, mutta toisaalta koen suurta ongelmaa siinä, että uskottelen meillä olevan tulevaisuutta. Olenko kauhea ihminen jos uskottelen sellaista vaikeimpien aikojen yli? Voiko tunteet muuttua vielä minullakin? Vai onko tilanne toivoton ja hidastelen vain väistämätöntä?