...turhauttaa varmasti.
Koska minä olen vanha ja nähnyt muutakin kuin muutaman vuoden vuodenajat, niin minä kysyn suoraan.
Onko mahdollista että olet ihastunut johonkin toiseen naiseen?...unelmoitko jostakin nuoresta ja kauniista naisesta ja auringonlaskusta?...onko sinulla herpes tai muu sellainen salainen tauti? ... onko puolisollesi kertynyt painoa enemmän, kuin aikanaan oli vihittyä lihaa?... arvostatko puolisoasi naisena, vai onko hän se, kodin vanhin kotitalouskone?... tuntuuko sinusta että lapset vie puolisosi huomion kokonaan ja sinä olet kuin välttämätön talonmies?...alkaako sinua harmittaa nyt, vuosien jälkeen se tahdon-sanan hökäiseminen, kun vaihtoehona olisi villin ja vapaan poikamiehen elämä?
Voisi puhua ikäkriisistä, mutta kun ihmisellä on heti uhmaiän jälkeen, joka vuodelle oma kriisinsä, jos niistä haluaa syytä etsiä.
Sinulla on tämän ongelman ratkaisun avaimet itselläsi, koeta jotenkin ratkaista tämä ongelma, sillä voihan olla ettei vaimosia ala ihmeitä odottamaan, liian kauaa.😉

Hei helemi

Sinulla oli tosi hyviä huomioita ja myönnän osan kysymyksistäsi nappiin osuneiksi 😳
Vertaan vaimoani työkavereihin ja minulla on ihottumaa (ei salaista) 🙂 .. Vaimolle on kertynyt ylipainoa (lääkäritkin huomautelleet häntä) ja totta, en arvosta vaimoani kuten pitäisi.

Arvostuksen puutteeseen vaikuttaa epätasapainoisesti jakautunut huushollin hoito.. tuntuu että kaikki on minun varassani tai minusta riippuvaista... "Tahdon" -sanan sanominen todellakin mietityttää nyt "totuuden" tultua ilmi. 😞 Itse olen ollut parisuhteessa pikemminkin alistuja kuin perinteinen "äijä-puoliso".

Harmittaa vain että en ilmeisestikään ole tuntenut puolisoani niin hyvin kuin luulin ennen kuin menimme "allekirjoittamaan papereita"... 😞

Mutta mitä tässä voi oikein tehdä? Pitääkö minun vain taipua vaimoni miellyttäjäksi ? Mutta kun en halua!

Hei🌻🙂🌻
Lastenne iästä päätellen elätte hektistä lapsiperheen arkea. Onko teillä mahdollisuuksia irtiottoihin vanhemmuudesta siten, että lomailisitte esim. kahdestaan?
Arki tappaa usein tunteet, ne positiivisetkin, mikäli siihen ei ole mahdollista järjestää
katkoa.
Sen lisäksi myös ne huumaavat, alkuajan tunteet muuttavat muotoaan suhteen ikääntyessä.
Hyvä, että käytte terapiassa ja lisäksi olisi sinun hyvä muistella sitä/niitä asioita, joihin aikoinaan puolisossasi rakastuit?

Vertailu, jos sen sanoo ääneen lamauttaa toisen...mitäpä tässä mitään tekemään, kun ei kuitenkaan ole niin hyvä, kuin ne muut.
Ylipainosta puhuminen on samaa kuin syöttäminen, toisille sitä vain tulee helpommin, minullakin on, mutta jos en tälläisenä kelpaa niin seon siinä sitten, mutta ylipaino on kuin painava trauma, pallo jalassa, toisten huomautukset siitä kuin punainen vaate härän silmien edessä....sille pitäisi jotain tehdä, mutta kun ei voi/jaksa/halua/viitsi
😉 se on niin kalliilla hankittua, että siitä on pidettävä tiukasti kiinni, vaikka järkikin sanoo, että liika on liikaa.
Voisitteko alkaa tehdä yhdessä vaikka kävelylenkkejä alkuun.
Voiko sitä huushollin hoidon epätasapainioa hieman korjata, sillä sekin nostaa itsetuntoa, kun kykenee siihen.
Ei kukaan voi sanoa tuntevansa toista, helppoahan se olisikin kuin kirjan lukeminen.
Mutta keskustelkaa asioista, ilman sarvia ja hampaita, mitä voisitte yhdessä tehdä ongelmille, sillä voi olla olemassa joku muukin keino kuin riiteleminen tai eroaminen.

Elämme tosiaan reipasta pikkulapsiaikaa 🤕 🙂

Mutta irtiotot, kävelyt tms lomat vaimon kanssa ei vaan kiinnosta... 😞 Hyvä ehdotus muuten 🙂🌻

Olen miettinyt/muistellut suhteemme alkuaikaa.. en keksi muuta selitystä nykyiselle "tunteettomuudelleni" kuin sen että jo alunperin mun rakkaustunteet ei oo ollu täyttä 100%
Ja jos fiilikset ei oo täyttä 100% niin ei olis kannattanut mennäkkään naimisiin 😞
MUTTA lapsia en kyllä oo "perumassa" 🙂 Ja joku avioero tuntuisi kohtuuttomalta heitä kohtaan, elämä nykyisellään ei nyt kuitenkaan ihan helvettiä ole 🤨
Pelkään vain että lapset saavat huonon parisuhdemallin jos rakkaus ei säteile vanhempien kesken ... lasten tulisi nähdä enemmän tällaista --> ☺️❤️☺️

Tuskinpa sitä monessakaan liitossa "korva suussa" istutaan, muutaman lapsen ja vuoden jälkeen. 😉
Jos yhdessä kävely ei onnistu, laitappa emäntä yksin.

Jahas. Voin kertoa omaa kokemustani. Olin 19v naimisissa ja sitten halusin erota. Eron jälkeen tunsin, että 10v sitten olis jo pitänyt erota. Siinä sitten vuosien varrella on ajatellut tuota aviossa olemista ja en vieläkään pystyisi ikinä, koskaan enää olemaan tuon miehen kanssa. 2v ennen eroa koitin vimmatusti korjata vielä suhdettamme, kunnes tulin siihen pisteeseen, etten nähnyt muuta ulospääsyä tai etenemismahdollisuutta, kuin vähintäänkin erilleen muuttaminen.

Myöhemmin sitten totesin, etten tainnut rakastaa häntä moneen vuoteen. Olin ollut yhdessä vain tottumuksesta ja olihan meillä lapset. Ja sitten oli se ajatus, etten olisi halunnut koskaan erota, noin periaatteellisesti, mutta siihen loulta päädyin. Meillä eron syy oli varmaan aika tavanomainen. Minä olin kamalan kiltti ja mieheni oli huonolla itsetunnolla varustettu itsekäs sika 🙂 Noh, sille se tuntui useimmiten. Ei hän varmastikaan mikään narsisti, mutta ei vain oikein tilannetajua ja hirvittävä syyttely kaikesta ja jatkuva huutaminen. Tämä kaikki vain paheni, kun itse muutuin, aloin pitämään rajojani. Hän oli aivan hämmentynyt tilanteesta. Seksielämää oli kuitenkin loppuun asti. Jälkeenpäin tajusin senkin menneen niin, että häntä piti aina miellyttää ja pyrkiä hänen tyydyttymiseensä. Minulla ei ollut niin väliä. Tänä päivänä en ikinä voisi tyytyä moiseen. Kaikkea sitä onkin sietänyt ja katsonut.

Eron jälkeen hän itki ja sanoi, että nyt hän vasta tietää, mitä menettää. Hetkellä, kun hän tiesi ja tajusi, etten takaisin koskaan mene. Itse olen jälkeenpäin paljon ajatellut, vielä vuosienkin jälkeen tuota kaikkea. Tiedän kyllä syyn moneen. Se oli sitä aikaa, se piti kokea, saada lapset. En olisi osannut valita miestäni toisin, en vain olisi silloin ollut kypsä siihen. Lapsia mieheni kyllä hoiti, tiettyyn rajaan asti.

Mutta se onkin mielenkiintoinen ajatus....parisuhteessahan pitää olla kaveruutta ja kaikenlaista muutakin. Parisuhteestahan tulee väkisinkin sellainen tottumusten tanner, itseasiassa aika piankin. Minä muistan kuitenkin, että itse olin noin kaksi vuotta jossakin huumassa ja sen jälkeen se arki enemmän alkoi. Toisaalta, kuka sitä jatkuvaa huumaa jaksaisikaan. Eihän siinä voisi lapsiinkaan keskittyä lainkaan.

Lapsiperheen arki tosiaan on haastavaa. Vanhemmilla on monta roolia. Varmasti kannattaakin pysähtyä ja miettiä, mikä on oikeasti tärkeää nyt elämässä ja mihin kannattaa panostaa. Joskus ihan pienilläkin muutoksilla saa paljon aikaan.

Itse muistan, miten oli keljua, kun mieheni oli minua kohtaan tosi inhottava ja sitten kun oli muita naisia, kaupassa tai kylässä tai muualla, hän oli oikein ihanasti hymyilevä ja keskusteleva ihminen. Omaa pesäänsä hän vain ei halunnut hoitaa. Vaimon niskaan sopi kaataa kaikki loka ja jos itse sain vaikkapa parkkisakon, mitä tapahtui todella harvoin, hän huusi minulle ja haukkui minut aivan pataluhaksi. Mutta sitten, kun hän itse sai sakot, hän kyllä harmitteli ja selitteli asiaa, mutta ei hän koskaan huutanut. En minäkään. Mihin se asia olisi siitä muuttunut.

Näitä nyt niin haluaisi muistella, mutta tässä yksinolon aikakautena olen tietysti tarkkaillut paljon muita pariskuntia. Eräs pitkään naimisissa ollut pari on kyllä jollain tavalla esimerkillinen. He pitävät pieniäkin asioita tärkeinä. Varmastikin aivan ensimmäinen asia on se toisen kunnioittaminen. Tuo nainen puhuu myös siitä, kuinka juuri onkin tärkeää, mitä sille miehelleen sanoo ja miten hänen kanssaan käyttäytyy, koska HÄN on se kaikista tärkein ihminen maailmassa(tietysti lasten kera).

Ajattelen, että on tärkeää miettiä näitä nykyajan arvoja, onko jotain, millainen naisen mukamas pitäis olla jne. Nyt tässä tosiaan, kun on tullut kaivanneeksi parisuhdetta, nimenomaan toimivaa sellaista ja en ole sitten ihan mihin tahansa entisenlaiseen halunnut lähteä, vaikka tilaisuuksia olisi muutama ollutkin...olen paljon ajatellut asioita. Yksinäisyys voi olla välillä todella murskaavaa. Toisinaan sitä ajattelee, että kumpa saisi edes kiistellä jostakin puolison kanssa. Sekin olisi juhlaa, olisi jotain. Sikäli sitä tulee mieleen, että kyllä, kyllä jos siinä suhteessa on ollenkaan toivoa, tai vaikkei heti niin näyttäisikään, niin kannattaa tehdä töitä asian eteen.

Joskus itse mietin, miten sitä on voinut olla niin sokea ja miten sitä ei osannut ajallaan tehdä ratkaisuja asioissa. Ehkä se tietytsi minulla pitikin mennä näin. Oman kasvun myötä asiat sitten muuttuivat. Yhtäkkiä ei kaikki selkene ajatuksissa, eikä muutos itsessä tapahdu. Voisiko sitä puolisoa ihan oikeasti katsoa jotenkin lempeästi ja miettien, mitä siinä ihmisessä on hyvää. Jos häntä vertaa muihin, onko lopulta todellisuus kuitenkin sitä, että itseasiassa ihailee niiden muiden ominaisuuksia siksi, että haluaisi itsessä sellaisia ominaisuuksia olevan? Toki muutenkin voi ihastua. Mutta näitä kaikkia kannattaa miettiä ja ehkä sitäkin, millaista olisi, jos ei häntä enää olisi.

Avaimia ratkaisuun. Se on usein aivan yksinkertainen. Ja rehellisyys, rehellisyys itselle ja toiselle. Tärkeää.

Ei kyllä olla "korva suussa" istuttu koskaan vaikka lapsia onkin siunaantunut... ehkä tossa on osa ongemaa.. nimittäin "lack of passion" 😳

Evenyn tilanne kuulostaa samantyyppiseltä mutta meillä ei ihan noin huonosti asiat ole olleet...riitoja on ollut vähän ja mitään raivohuutamisia ei ole ollut (paitsi yhden kerran vaimon taholta). Yleensä olen antanut periksi ja sit vähät välittänyt 🤕

Näin jälkikäteen ajateltuna avioliitto on sen verran totinen juttu että siihen pitäisi laatia lisäpöytäkirja kummankin sovittavaksi yhdessä etukäteen.. tosta näkisi selkeästi mihin suohon on ryhtymässä...

Lisäpöytäkirjassa voisi olla kohtia vaikkapa
-pikkujoulut kyllä/ei
-kaverit kyllä/ei
-lasten lkm:
-asuinmuoto:
-painorajatoleranssi nykyisestä painosta: +/- %
-seksin määrä kuukaudessa:
-ulkopuoliset suhteet kyllä/ei
-sooloseksi kyllä/ei
niin ja sitten psykologin lausunto lapsuusajalta... Noilla pääsis jo kivasti alkuun ☺️
Ja KUN joku noista feilaa niin kyseessä sopimusrikko ja sopimuksen purku 😀

(Toki sopimusta voisi muuttaa yhteisellä tahtotilalla jälkeenpäinkin 😉 )

Ilmankos avioliiton uhkapeliin niin harva nykyisin enää lähteekään 🙂

Eron jälkeen itsekin ajattelin, etten ikinä koskaan milloinkaan, mutta nykyään voisin mennäkin. Ihan pikkuinen asia on vain, ettei ole sitä oikeaa löytynyt siihen touhuun.

Jotenkin sitä parisuhteeseenkin lähtemistä ajattelee nykyään niin tietoisesti, että tuntuu lähes mahdottomalle ajatukselle jo sekin. Tavallaan vaatii itseltää niin paljon. Mutta miksi kummassa. Parisuhteessa oleminenhan on toisen rinnalla kulkemista. Eikös sen pitäis olla niin, että omina itsenään siinä eletään ja jaetaan sitä arkista elämää. Jotenkin kuulostaisi yksinkertaiselle?

Minäkin laittaisin sääntöjä ja sopimuksia. Mutta silti tulee tunne, että; Niin, mutta aina jokin menee kumminkin pieleen. Ehkei mun ole syytä puhua asiasta enää.

Varmaan jokaisella on ne omat konstiti ja päätökset asioille. Väkisin väkertäminen ei kumminkaan ole koskaan hyvä, uskon. Ehkä ne miehet onkin viisaita, jotka istuvat bubissa. Antaa vaimon mäkättää kotona yksikseen imurin kanssa ja itse on kavereiden seurassa 🙂

Tekisi tosiaan mieli varoittaa kaikkia avioliittoon meneviä. Jos vähänkin epäilyksiä omista tunteistaan niin jätä menemättä... tai jos tuntuu siltä että "kaikki muutkin menee" niin älä mene... ympäristön (paine) voi vaikuttaa päätöksiin myös, älä mene 🤨

Olen lukenut netistä asbergerista...itselle tuo natsaisi 70-80% 🙂👍

Allaolevan lainauksen löysin tästä artikkelista --> http://www.sosiaaliportti.fi/File/ab883185-af46-4fde-b3c3-860ffc8057c7/Parisuhde-kevyt.pdf

Niinpä joskus käykin niin, että hän ajautuu suhteeseen sellaisen ihmisen
kanssa, joka ei merkitse hänelle paljoakaan (eikä siis aiheuta samanlaista
tunnemyrskyä) tai joka on suhteessa paljon hallitsevampi ja määräävämpi
osapuoli

Toi artikkeli vois selittää mun tunneilmastoa, tämän olen siis vasta hiljattain tiedostanut 😮
Pikkasen masentaa tää tilanne vaikka jonkun "diagnoosin" saaminen ehkä helpottaisikin jonkin verran 🤔

Ei se nyt välttämättä diagnoosia tarvitse, että ajautuu suhteeseen itselle sopimattoman kanssa. Siihen riittää ihan tiedostamaton hakeutuminen tietynlaisen henkilön seuraan. Esimerkkinä, että väkivaltaisen isän tyttäret hakeutuvat usein manipuloivien narsistien seuraan jne. Sääntöhän tuo ei ole, mutta usein niin käy. Ja ties mistä syystä kukakin hakeutuu minkäkinlaisen ihmisen seuraan.

Jos ei vaikkapa tunne itseään oikein kunnolla vielä, niin voikin mennä kummallisista syistä naimisiin. Toiset tietysti menevät ihan tiedostetusti ns. omituisista syistä naimisiin.

Mutta toisaalta, kyllä varmaan hyvin monella on pitkän parisuhteen aikana jossain vaiheessa jonkinmoisia epäilyksiä omista tunteistaan. Puoliso voi olla väärä, mutta voi olla niinkin, että puoliso on riittävän oikea, mutta parisuhde on jäänyt liian vähälle hoitamiselle.🙂

Niinhän se on Sappe. Hoitamistahan jokainen suhde vaatii. Myös ystävyyssuhteet. Parisuhde on todella huima laji. Etäältä katsominenkin tekee välillä hyvää.