Avioliitto ja seksielämä kriisissä?
Aihe on kulunut kun mikä, mutta 8 vuotisen suhteemme suurin ongelma tuntuu olevan erilaiset seksihalut. Itse haluaisin kerran pari viikossa, mieheni useammin. Nuokin haluamani pari kertaa viikossa saattavat kuitenkin kutistua yhteen kertaan, sillä tämä halujen kohtaamattomuus aiheuttaa paineita, vaivaantuneisuutta ja tilanne on kärjistynyt todella pahasti.
Vika on varmasti minussa, ja olen yrittänyt puhua tuntemuksistani. Jostain syystä en tunne itseäni seksikkääksi, enkä osaa rentoutua. Olen yrittänyt myös huomauttaa,että jatkuva piikittely ja vitsailu tyylillä ”kyllä arvasinkin ettei sitä tänään mitään saa” eivät auta asiaa yhtään vaan saavat oloni vain pahemmaksi. Lisäksi kun harrastamme seksiä, joka on omasta mielestäni arkiseksiksi täysin hyvää, mieheni on kuitenkin tyytymätön. Hän sanoo, ettei se kestä tarpeeksi kauan, hän haluaisi antaa suuseksiä ja loukkaantuu mikäli en ole sillä fiiliksellä, ja huomauttelee minulle etten ole tarpeeksi aktiivinen. Tottakai näissä asioissa on totuuttakin, ja voisin olla aktiivisempi, mutta tämä noidankehä on ihan mahdoton: en tunne itseäni seksikkääksi, häpeän kroppaani, ja kun harrastamme seksiä saan sen jälkeen periaatteessa kuulla sen olleen huonoa. Miten voisin seuraavalla kerralla rentoutua?
Olen itse yrittänyt kompromissia, ja kertonut että vaikka en itse olisi niin tuulella niin tekisin silti miehelleni oikein mielelläni hyvää (käsin, suulla). Olen myös ajatellut, että jos paine olisi poissa, voisi siinä itsekin innostua matkan varrella yllättäen ja tilanne voisikin johtaa eteenpäin. Mutta ei hän halua, ei se kuulemma ole sama asia kun seksi, jos en ole mukana. Mikä taas loukkaa minua – miten niin en ole mukana? Jätän tätäkin sitten ehdottamatta ja annan toisen vain kääntää kylkeä loukkaantuneena.
Jos joskus teen aloitteen,yleensä teen sen tilanteessa joka ei aiheuttaisi niin kovia paineita – ehdotan pikapanoa ennen kuin olemme lähdössä jonnekin, herätän mieheni jos saavun baarista hiukan ottaneena ja estot on hiukan kadonneet. Näistä asioista hän piruilee minulle myös ”et halua ikinä muuten kun kännissä, tai kunhan se on nopeaa” Jätän jatkossa nämäkin aloitteet tekemättä.
Minusta tuntuu kaiken kaikkiaan ettei hän kuuntele tai halua ymmärtää. Hän hokee vain ”sinä et halua minua niin paljon kun minä sinua” mikä ei ole totta!! Minä en halua seksiä niin usein kun sinä, mutta ei se tarkoita etten haluaisi sinua! Jos minun rytmi on erilainen, niin eihän minun halut ja läheisyyden kaipuu ehdi ikinä herätä kunnolla kun sitä seksiä hoetaan koko ajan, siitä huomautellaan, sitä ehdotellaan, siitä vitsaillaan ja piruillaan, siitä tapellaan ja sitä harrastetaan niin, etten itse ole täysillä mukana. Sitten se seksi haukutaan vielä jälkeen päin. Minulle sanotaan että ”jos alle kolmikymppinen nuori nainen ei halua seksiä niin on siinä jotain vialla”.
Kaiken kaikkiaan, tunnen nykyään vaan syyllisyyttä ja aiheuttavani jatkuvaa pettymystä. Se heijastuu kaikkeen muuhunkin elämässä.
Onko kukaan päässyt tästä ikiaikaisesta parisuhteen ongelmasta eteenpäin?
Itselläni tähän ongelmaan ei ole mitään ratkaisua - päinvastoin. Olemme olleet yhdessä 10 vuotta ja seksielämä on ollut suhteen aikana vahvasti laskusuuntainen. Ensimmäiset pari vuotta toimivat hienosti ja seksiä oli usein, mutta sen jälkeen mieheni seksihalut ovat kadonneet. Itse olen ollut aina se joka joutuu seksiä ehdottamaan ja käytännössä aina tullen torjutuksi. Nykyään myös kaikkinainen muu hellyys ja halailu on kadonnut suhteestamme. Saimme lapsen reilut kaksi vuotta sitten ja seksiä harrastimme ensimmäisen kerran 14kk lapsen syntymän jälkeen. Viimeisen vuoden aikana seksiä on ollut ehkä 6 kertaa. Olen kyllästynyt aina olemaan se aloitteen tekijä ja tulemaan torjutuksi. Nyt tilanne on johtanut oikeastaan siihen, että vaikka seksiä haluaisinkin niin mieheni ei enää kiinnosta minua. Niin rakkaus kuin fyysinen vetovoima on vuosien varrella kuollut. Tämä on itsellenikin vasta selvinnyt ja yritän nyt prosessoida tunteitani ja mitä tässä tilanteessa tulisi tehdä. Taustalla on myos miehen uskottomuus pariin otteeseen ja pariterapia joka aluksi auttoikin. Nyt kuitenkin tunnen olevani parisuhteemme päätöspisteessä, sillä kun rakkaus alkaa olla kuollut ei ole enää mitään minkä varaan rakentaa. Pettäminen ja jatkuva seksuaalisesti torjutuksi tuleminen ovat jättäneet jälkensä. En halua jatkuvasti pelätä toistuvaa pettämistä (tosin tällä hetkellä en enää ehkä edes välittäisi) ja haluan toimivan seksielämän kuten kolmekymppisellä parisuhteessa elävällä pitäisikin olla. Se, että meillä on lapsi on kyllä varsinainen ihme yhdyntäkertoja ajatellen!
Uskottomuus on tietysti aina asia erikseen, sillä sehän tuo normaaliin seksielämän ongelmiin lisäksi vielä ihan uuden trauman, joka pitäisi muun ohella hoitaa.
Ymmärrän kyllä täysin kuinka turhauttavaa on tehdä aloitteita ja tulla torjutuksi. Itse olen useaan otteeseen ehdottanut,että kokeiltaisi muutama viikko mennä minun tahtini mukaan. Eli se kerran tai pari viikossa, ja katsottaisi josko itsekin kaiken paineen ja syyllistämisen ollessa poissa innostuisin jopa enemmän. Kertaakaan emme selviä tätä paria viikkoa ilman,että mieheni kuitenkin tulee ehdottelemaan. Joudún muistuttamaan sopimuksestamme, ja hän loukkaantuu kuitenkin.
Törmään aina ajatuksissani siihen,kuinka miehet yrittävät korjata suhdetta seksin kautta, ja naiset seksiä suhteen kautta. Jos sopisimme harrastavamme seksiä kaksi kertaa viikossa, mutta silti pitäisimme yllä muuta fyysistä kontaktia, hyväilyä halailua ja suukkoja. Muun yhteyden vahvistamisen kautta uskoisin seksielämänkin virkistyvän vielä lisää. Mutta ei tälle anneta mahdollisuutta ☹️