Olemme kolmekymppinen pari, olleet yhdessä 15 vuotta ja meillä on yksi yhteinen lapsi tästä parisuhteesta. Tällä hetkellä miehelläni on kriisi päällä. Yli kuukausi sitten hän töksäytti, ettei ehkä enää rakasta ja haluaa eron.
Nyt kaikki on muuttunut sellaiseksi, että hän ei tiedä haluaako eron, ja jos niin miksi. Hän kuulemma on patonut tunteitaan sisälle, eikä ole koskaan niistä oikein osannut niistä puhua. Kun hän alkoi puhumaan, kaikki meni pahemmin ja pahemmin solmuun. Niin solmuun, että mies halusi aikalisän ja muutti kolmisen viikkoa sitten pois – siksi, että keskustelimme liikaa ja siksi, että minä käyttäydyin huonosti, kun minut ikään kuin jätettiin 15 vuoden jälkeen toisen naisen vuoksi – jota ei tavallaan ollutkaan. Kai.
Kriisin aikana mies myönsi, että hän oli ihastunut toiseen pahastikin. Hän oli aloittanut viestittelyn itse, ja vei naisen ravintolaan omiensa sanojensa mukaan parin viikon viestittelyn jälkeen, kun itse olin lapsen kanssa kotona. Kuulemma ihastus ei enää ole mikään ihastus, vaan tunteet ovat laimenneet eivätkö enää vaikuta olemukseensa millään tavalla.
Olen tästä kuitenkin eri mieltä, sillä hän on joko ärtynyt tai jopa vihainen, kun hänelle aiheesta puhuu tai kun kysyn, miksi hän on jatkuvasti sosiaalisessa mediassa, erityisesti whatsapissa. En tällä hetkellä itse juuri käytä whatsappia juuri sen vuoksi, etten tulisi katsoneeksi milloin hän on ollut siellä, mutta esimerkiksi aamulla, kun puolison piti olla psykologin puheilla oli hän whatsapissa. Olin todella mustasukkainen todella todella kauan sitten, mutta mustasukkaisuus on (minusta) lieventynyt huimasti. Mieheni mukaan olen nälvinyt, mitätöinyt ja kontrolloinut häntä koko liiton ajan, ja tämän vuoksi hän on ollut onneton – omiensa sanojensa mukaan ensin koko liiton aikana, sitten 1o vuoden aikana, mutta viimeksi tänään on sanonut ettei ole juuri koskaan ollut onneton tai tuntenut riittämättömyyttä tai mitään muutakaan, vaan että nämä kaikki ovat tuntemuksia.
Me olemme kärsineet muutoinkin meistä riippumattomista ongelmista, ja minulla oli vaikea raskaus ja synnytyksen jälkeinen masennus, joka on osaltaan luonut välillemme sellaista ei kovin eroottista latausta. Kun toinen on puhumaton, ja toinen pohtii vain elämän kaikkia ongelmia ilman, että kovinkaan niistä jakaa niin eihän se nyt tietenkään maailman paras tilanne ole. Olen kuitenkin ollut sitä mieltä, että meidän välillä on aina ollut tietynlainen sielukumppanuus -side, ja että me molemmat ymmärrämme toisiamme, ja vaalimme toisiamme, vaikkemme sitä aina näytäkään.
Tänään hän ei vain enää tunne sitoutumisen tunnetta. Välittää kyllä, nauttii seurastani, mutta ei halua sitoutua. Olemme aloittaneet pariterapian, ja toivottavasti mieheni todella käy yksilökeskusteluissa. Meillä on ensi viikolla tarkoitus osallistua pariterapiaan, jolloin mies kertoo tuntemuksistaan sillä viime kerralla saimme toivoa toisiltamme jotakin ja itse toivoin häneltä tunteita, joilla voisimme yrittää päästä ongelmista yli ja rakentaa uutta suhdetta toistemme kanssa. Nyt kuitenkin, kun häneltä puuttuu sitoutumisen tunne, ei näytä eikä tunnu enää normaalilta. Luottamuksen selkeä puute ja puhumattomuus. Nämä ovat olleet selkeitä ongelmia ja selkeitä muutoksen kohteita omassa ja toisessa käytöksessä ja käytösmalleissa, mutta se, että mies sanoo 15 vuoden jälkeen ettei hän löydä enää sitoutumisen tunnetta tuntuu pahalta enkä oikein ymmärrä mitä se tarkoittaa. En ole itsekään puhtoinen, vaan luottamusta on rikottu vuosia sitten ja tätä kadun todella syvästi, ja miehenikin on tästä tietoinen, liiankin. Itse vain näen, että ikään kuin vanhan muisteleminen ja tunteiden patominen ja niiden yhtäkkinen ilmilausuminen eivät ole ylitsepääsemättömiä asioita. Itse rakastan miestäni niin paljon, että se sattuu.
Rakastan häntä, meidän paikoin vaikeaa menneisyyttä ja ennen kaikkea niitä ihania tulevaisuuden suunnitelmia (mm. vauva) joita meillä vielä oli pari kolme kuukautta sitten. Rakastan meidän arkea, meidän paskaista yhteistä huumoria, ihan kaikkea. Jopa häntä nyt, vaikka hän on sanonut tämän kriisin aikana ihan uskomattomia asioita, joita ei koskaan haluaisi kuulla oman puolisonsa suusta – mm. sitä, että hän kyllä löytää uuden ja mukavamman, mutta pysyn hänelle silti ainutlaatuisena. Ja jos/kun eroamme, hän haluaisi, että pysyisimme ystävinä. Ero ei hänen mielestään muuta yhtään mitään – hän tulee silti olemaan arjessa ja kasvatuksessa läsnä ja niin edelleen. Ikään kuin ero ja sen lopullisuus ja vaikutus esimerkiksi lapseen eivät ole millään tavalla konkreettisia hänelle. Tai että hän nyt fantasioi mahdollisimman ihanasta ja helposta avioerosta.
Onko kellään kokemusta tällaisesta, tai neuvoa, kuinka tavallaan voisin pitämään itseäni ”viileänä” enkä itse hankkisi eroa, vaikka juupas-jaapas-tilanne on todella raskas? En vain enää jaksa tätä tilannetta, kun syyt kaikkeen muuttuu. Enkä jaksa vaivata kavereitanikaan. He ovat saaneet meistä tarpeekseen.
Ps. Lisään vielä, että hän itse poisti joku aika sitten face-tilinsä, mutta heti, kun mainitsin lisänneenä miespuolisen tuttavan kaverilistoilleni, hän aktivoi tilinsä taas. Omiensa sanojensa mukaan ”vain katsoakseni, mitä olet julkaissut ja muutenkin”. Minusta tuo tuntuu varsin oudolta, kun ottaa huomioon, ettei hän käytännössä tunne mitään mustasukkaisuuden ynnä muita normaaleja tunteita enää minua kohtaan. Tai sitten ylireagoin – koko tilanteeseen.
Hei,
Minulla valitettavasti on kokemusta melko samantapaisesta tilanteesta. Olimme yhdessä lähes 20 vuotta, joista naimisissa 15. Mies erkaantui vuosien kuluessa arjesta ja lasten (3) hoidosta. Näennäisesti kaikki oli hyvin, mutta elimme todella erillistä elämää miehen kanssa. Kärsin vuosia yksinäisyydestä liitossa, kun jouduin menemään nukkumaankin 95% ajasta yksin, koira oli onneksi jalkoihin käpertyneenä.
Kun täytin 40v pari vuotta sitten päätin laittaa elämäni kuntoon. Luin oppaita ja koitin saada meille yhteistä aikaa ja keksiä tekemistä. Kuitenkin mies vetäytyi omiin oloihinsa ja vietti aikansa puhelimella ja tietokoneella. Mikään minun sanomani ei johtanut mihinkään muutokseen. Muistan jopa lasten aikana itkeneeni, että en halunnut tällaista elämää, jossa minä teen kaiken (käyn kaupassa, teen ruuan, siivoan, huolehdin että laskut maksetaan ajallaan, huolehdin lasten kaikki asiat, opiskelen ja käyn loma-ajat töissä pitämättä yhtään lomaa, kun on pakko saada rahaa ja mies on työtön/keikkatyössä) ja sitten jouduin selittämään, että äitiä nyt vähän väsyttää. Samalla mies kyllä harrasti mieluisia asioita ja poltti tupakkaa, vaikka rahat oli jatkuvasti tiukilla. Kärsin samaan aikaan pahasta raudan puutteesta. Kuitenkin koiran kuoltua yksinäisyyteni avioliitossa paheni. Surin koiraa juoksemalla ja samalla aloin miettiä onko mitään keinoa saada elämää paremmaksi.
Sitten aloin ajatella, että täytyy varmaan erota, kun mikään ei muutu. Minulla ei kuitenkaan ollut sinäsnä halua erota vaan saada elämä paremmaksi ja mies osallistumaan ja olemaan läsnä. Silti ainoa sanomani asia millä oli lopulta vaikutusta oli se, kun sanoin, että haluan erota. En edes muista kunnolla koko päivää(olimme juhlimassa 15v hääpäivää, mutta mies oli koko illan puhelimella ja istuin yksinäisenä vieressä, kun mies ei minun sanomisestani huolimatta suostunut jättämään "tärkeää työasiaa" odottamaan seuraavaa päivää), mutta kuulemma murskasin miehen silloin henkisesti. Asiasta ei kuitenkaan sen jälkeen puhuttu muutamaan kuukauteen mitään, kun miehen keikkatyö vei häntä välillä pois kotoa ja itse olin opiskelussa ja kodin pyörittämisessä kiireinen.
Olin ehkä jo unohtanut koko eroamisesta sanomiseni, kun olin keskittynyt tekemään perheelle joulua ja odotin lomaa. Ajattelin, että joulun jälkeen voimme olla yhdessä koko perhe ja miehen kanssa viettää aikaa yhdessä ja parantaa suhdettamme. Rakastin miestä kuitenkin syvästi ja kaipasin häntä. Joulun pyhien jälkeen mies pyysi, että lähtisimme kävelylle kahdestaan. Olin innoissani, mies pyysi minua jonnekin, mitä ei ollut tapahtunut pitkiin aikoihin. Heti kävelyn alussa kävi kuitenkin ilmi, että mies oli ihastunut toiseen naiseen ja he olivat viestitelleet jo pitkään. Kuulemma suhde ei ollut edennyt suutelua pidemmälle. Olin tyrmistynyt. Tuolloin mies vakuutti kuitenkin, että "suhde " oli ohi. Hän kuitenkin mietti myös olisko hänen parempi kantaa vastuu ja muuttaa omilleen.
Tuosta lähti käyntiin erokriisi, joka päättyi avioeroon tänä syksynä. Lopputulemana mies on uudelleen taas suhteessa sen naisen kanssa, jonka kanssa sitten lopulta oli pettänyt minua sinä aikana kun olimme yrittämässä vielä korjata avioliittoamme. Nyt olen itse sairauslomalla kun uupumus ja suru koko elämää kohtaan on käynyt ylivoimaiseksi. Jälkiviisaana voisin sanoa, että olisi pitänyt erota jo 12 vuotta sitten, kun mies petti minua juuri kolmannen lapsen syntymän aikoihin. Nyt koitan kuitenkin luottaa, että elämä kantaa ja joskus voisin löytää sellaisen miehen, joka on minulle läsnä ja hyvä.
En tiedä onko tästä mitään apua, mutta itse olen sitä mieltä, että jos toinen ei voi sitoutua niin on turha yrittää yksipuolisesti toivoa muutosta parempaan. Mekin yritimme vielä avioeron harkinta-aikana uudestaan, mutta mies ei voinut luvata sitoutumista ja uskollisuutta niin en uskaltanut alkaa edes yrittää. Itse olen ollut hänelle uskollinen 20 vuotta ja minusta uskollisuus on valinta. Ihastua voi, sille ei välttämättä mitään voi, mutta se, toimiiko sen perusteella, kun on sitoutunut toiseen ihmiseen on täysin oma valinta.
Nyt koitan surra suruni ja löytää omaan elämääni tasapainon. Mies ajatteli, että voisimme olla ystäviä, mutta itse kykenen vain hoitamaan lasten asioita hänen kanssaan. Loukkaa todella syvästi, kun hän sanoo, että ei koskaan voi löytää niin hienoa ihmistä kuin minä ja että kaikesta huolimatta rakastaa minua ja kaipaa lämpöäni. Samaan aikaan on suhteessa, joka alkoi petoksesta. Lapset eivät tiedä petoksesta, eikä siitä mikä rooli heidän isänsä "uudella" naisystävällä on meidän erossa.