tuhotuksi tullut kirjoitti 20.11.2015 17:28

Mieheni petti ja piti yllä suhdetta selkäni takana. Hän murskasi elämäni täysin tällä teollaan. En enää luota häneen, en kykene arvostamaan häntä. En kykene näkemään yhteistä tulevaisuutta. "Meitä" ei enää tämän jälkeen ole vaikka jatkaisimme yhdessä. Olen varma että tämä liitto loppuu ennemmin tai myöhemmin ja siksi kysynkin neuvoa kuinka varautua tulevaan eroon. Mieheni on erittäin hyvätuloinen ja minä matala palkkainen. Taloudellinen tulevaisuuteni on synkkä. Miestäni odottaa tämä toinen nainen kun hän tuosta lähtee. Mitä ihmettä voin tehdä? Kuinka turvaan tulevaisuuteni taloudellisesti ja henkisesti? Miten ihmeessä pystyn elämään tämän asian kanssa? Tunnen hirvittävää katkeruutta, surua, vihaa , epätoivoa. Miten tästä voi selvitä ylipäänsä hengissä ja eteenpäin? Mitä konkreettisia asioita voi tehdä ja hankkia ennen eroa oman elämäni helpottamiseksi? Miehellähän ei tässä tule olemaan hätäpäivää.

Kyllä sinä selviät. Olet oikealla polulla, kaikkea ei pidä sietää ja kestää, kuten täällä jotkut tekevät. Kysy itseltäsi yksi kysymys, haluatko antaa itsellesi tilaisuuden onnelliseen elämään? Uskon, että vastaus on kyllä. Mieti myös, että materia on materiaa, ja ei ole tuonut sinulle onnea. Joten älä siitä välitä.

Selviät kyllä taloudellisesti ja tulet olemaan ylpeä siitä, että kaikki on sinun ansaitsemaa. Katkeruus, suru, viha ja epätoivo ovat aivan oikeita tunteita tuossa tilanteessa. Älä pakahduta niitä, vaan tunne koko skaala läpi. Vain niin tämä kaikki tulee ajan kanssa helpottamaan. Selviät hengissä aivan varmasti, minäkin selvisin täysin vastaavassa tilanteessa.

Nyt hankit itsellesi oman kodin. Ihan sama mikä luukku se on ensalkuun, mutta oman kodin, jossa saat olla rauhassa. Kun asiat rauhoittuvat päässäsi, usko pois, niin tulee tapahtumaan, mietit sitten tarkemmin, missä ja miten haluat asua.

Materia ei tuota onnea, niin kuin nyt näit. Kysy myös itseltäsi, oletko tuollaisen miehen arvoinen? Tähänkin kysymykseen ei liene vaikea vastata. Et ole. Ottakoon arvoisensa.

Kyllä selviät ja tulet pärjäämään. Varmasti. Nyt vaan suunnitelma eteenpäin.

Voimia ja rohkeutta! Sinä olet arvokas ja ainutlaatuinen. Älä jää tuleen makaamaan. Talous kyllä järjestyy. Tunteiden kirjo on valtava alussa. Sen joutuu jokainen pettäjän uhri kokemaan. Varmaa on, että selviät. Aikaa siihen täytyy varata, toisilla onnistuu nopeammin, yksilöllisiä kun olemme.
Minä kärsin monta vuotta huonosta olosta, häpesin ja toivoin että mies kyllästyy salarakkaaseensa. Pelkäsin yksin jäämistä. Tuloja ei minullakaan paljon ollut. Surin itseni melkein hengiltä ennen kuin sain voimia irroittautua.
Vasta kun olin yksin, tajusin miten toivotonta oli elää parisuhteessa ilman kunnioitusta, luottamusta ja rakkautta.
Askel askeleelta olo parani, taakka keveni, löysin itseni ja nyt kun puoli vuotta on kulunut, on olo erittäin hyvä.
Hyödynnä kaikki apuvoimat: sukulaiset, ystävät, nettikeskustelut. Minä sain myös apua lukemalla kirjaa Jälleenrakennus (Fisher).

Kiitos teille vastaajille tuesta. Niitä lukiessa itken ja tuntuu kuin seisoisin tässä elämäni raunioilla. Tuntuu ettei edessä ole kuin mustaa pimeyttä. Menetän lapseni, mieheni, kotini, koko elämäni. Tuntuu niin pahalta ettei voi sanoin kuvata! Uhrasin itseni avioliittomme aikana, pidin huolta kodista ja lapsista että mies jaksaisi ja saisi uransa nousuun. Nyt kun hänellä on kaikki hyvin pistetään vaimo vaihtoon. Tuolla häntä odottaa se surullisen kuuluisa toinen nainen ja tässä eroprosessin keskellä mieheni ei aio luopua naikkosestaan vaan toteaa sen olevan sivuseikka meidän erossamme. Totuus on kuitenkin se ettei se nainen ole mikään sivuseikka vaan seuraava vaimo. Tämän naikkosen läsnäolo tuolla taustalla on kaiken lisäksi todella loukkaavaa ja väärin minua kohtaan. Mielestäni miehen kuuluisi "siivota jälkensä" ensin ja vasta sitten hankkia uusi suhde. Kaikkein kamalin asia on se etten työni vuoksi pysty ottamaan lapsiamme vaan he jäävät tämän kaksikon huollettaviksi. Tuo naikkonen ryhtyy siis (vastentahtoisesti tosin) kasvattamaan MINUN lapsiani! Voiko enää pahemmin elämääni tuhota?! Kaikki materia tämän kauheuden keskellä on tosiaan toisarvoista, mutta pienituloisen on sitäkin ajateltava tai tuho on täydellinen. Mieheni moittii, että mitä siinä kieriskelet synkkyydessä, tee jotain. Oikeassa on kyllä, mutta ei tällaisia tunteita ja näin suurta menetystä, surua, raivoa pysty ohittamaan olankohautuksella. Hän pystyy. Eihän hän menetä tässä yhtään mitään vaan saa aivan kaiken. Voittajan on helppo hymyillä. Lapsia suren kaikkein eniten. Välillä tunnen suoranaista kauhua siitä kuinka voi olla mahdollista että menetän jopa heidät! Anteeksi sekava kirjoitus. Olen vain niin hajalla....

Vielä jatkan edellistä viestiäni etten tuossa alkuperäisessä keskustelun aloituksessani kyennyt edes kirjoittamaan menettäväni lapseni. Se tuntuu näin kirjoitettuun muotoon saatettuna suorastaan lopulliselta "kuolemantuomiolta".

☹️
on kyllä karmivaa, vaikka ite oon ollut just se toisena osapuolena.
mutta mikä ihmeen työ on sellainen, että menettää sen takia lapsensa??

Teen vuorotyötä joka alkaa aamuyöllä tai olen illan poissa ja palaan yöllä. Lapset ovat sen verran pieniä etteivät pärjää yksin. Jonkun pitäisi siis hoitaa heitä aamulla ja illalla/yöllä poissa ollessani. Työni osuu usein myös viikonloppuun. Tässä siis syy miksi en voi ottaa lapsiani luokseni. Emme tule asumaan mieheni kanssa samalla paikkakunnalla eli sekin rajoittaa yhteydenpitoa lapsiini. Työpaikan vaihto ei nykyään ole ihan yksinkertaista, toki pyrin löytämään päivätyön, mutta näyttää aika epätoivoiselta.

elämänetsijä kirjoitti 21.11.2015 18:36

☹️
on kyllä karmivaa, vaikka ite oon ollut just se toisena osapuolena.
mutta mikä ihmeen työ on sellainen, että menettää sen takia lapsensa??

Ihan samaa mietin. Aikanaan, kun omat lapset olivat pieniä ja teimme miehen kanssa molemmat vuorotyötä, vuoropäivähodossa oli myös kaksi lasta, joiden yh-äiti oli laivalla töissä. Lapset olivat viikon hoidossa ja viikon kotona. Luin juuri netistä, että esim. lentoemännillä on samanlaisia järjestelyjä.
Täytyhän asia voida järjestyä, mitä jos miehesi olisi vaikka kuollut ja olisit siten jäänyt yksin? Entä jaettu huoltajuus siten, että lapset ovat sinulla, kun työltäsi voita ja isällä, kun et?Itse ei ole kokemusta huoltajuusasioista tai hoitosopimuksista kunnan kanssa joten en osaa sanoa, mistä voisi asiaa alkaa selvittelemään. En kyllä millään jaksa uskoa, että Suomessa joku joutuu luopumaan lapsistaan työn vuoksi vasten tahtoaan.