Hei,
Olen uusi täällä. Oli pakko löytää joku, joka kuuntelisi alusta loppuun keskeyttämättä 🙂
Olemme olleet mieheni kanssa naimisissa 8 vuotta ja yhdessä jo 13 vuotta. Periaatteessa kaikki on hyvin; oma talo (tosin velkaa paljon), kaksi ihanaa lasta, ei väkivaltaa, päihteitä, mies huomioi minua, pussaa ja kertoo rakastavansa. Kannustaa ja tukeekin. jakaa myös nykyään kotityöt kanssani. En ole koskaan ollut mieheeni tulisen rakastunu, tavallaan hän vänkäsi niin kauan, että suostuin ja nyt viime vuosina olen kokenut, että kaikki rakkaus mitä vähän on minun puolelta ollut joskus, on kadonnut. En ikävöi koskaan miestäni, ahdistun yhteisistä lomista, viikonlopuista. Kaikki hänen tapansa ovat alkaneet ärsyttää. Tuntuu, että hän on niin hallitseva, että minulle ei jää tilaa, hän vie kaiken hapen.
Syitä rakkauden kuolemiseen on monia; kannoin päävastuun perheestä, kun ensimmäinen lapsemme oli pieni (mieheni olisi halunnut minun tekevän abortin) miestäni kiinnosti enemmän tietokonen ja ystävät, näin jatkui kunnes laitoin hänet seinää vasten jos rakastaa minua menee kanssani naimisiin ja alkaa ajatella yhteistä tulevaisuuttamme. Häissämme mies huomioi minut kerran; sillä hetkellä kun sanoi tahdon ja sitten bilettikin kavereiden kanssa. Voitte kuvitella miltä tuntui! Löysimme talon, jota mies remontoi isänsä kanssa (minun isäni työn jälki ei kelvannut vaikka ammatiltaan kirvesmies). Minä hoidin työni ja lapsen. Mies tuli kotiin öisin. Minä en olisi halunnut kys.taloa, sen valtavan remontin vuoksi ja muutenkin, jokin tökki…Talosta tuli sellainen, kun appiukkoni halusi. En koskaan ole sopeutunut tänne, en koe kodikseni. Anoppi on vähätellyt ja arvostellut minua aina, mies ei koskaan ota minua tosissaan tai puolusta, kuulemma vain liioittelen tai kuvittelen. Pahinta oli, kun naapurini haukkui minut ja LAPSENI, mies nyökytteli vieressä ja käski minun pyytää anteeksi sitä että suutuin(siis puolustin lastani!).
Ja nyt pääsemme asiaan eli olen sairastanut vakavan masennuksen ja ollut jopa sairaalahoidossa pari vuotta sitten. Tuon ajanjakson jälkeen mieheni vasta ymmärsi sen,mitä olin vuosikausia anellut; hän alkoi osallistumaan kodinhoitoon (kun oli pakko hoitaa kaikki, kun minä en voinut).
Nyt olen jo aikalailla parantunut; palannut työelämään ja opiskelen ja koen olevani onnellinen, MUTTA kotona ahdistun, väsähdän ja lamaannun. Olen kuin eri ihminen; kaikki energia ja ilo katoaa minusta.Miehen läsnäolo häiritsee, tuntuu, että hän vaatii minulta kokoajan jotain. Ainakin seksiä. Minulla on halut menneet täysin. Innostun kyllä jos oikein pakotan itseni alkamaan siihen, mutta muuten….ei voisi vähempää käydä mielessä. Avioeroa on nyt mietitty, kuten joka ikinen vuosi ja terapeuttini ja lääkärini mielestä ero on ainoa ratkaisu, jotta paranen kokonaan ja lastenkin kannalta järkevin ratkaisu. Nyt he näkevät kuinka äiti on koko ajan onneton. Mutta ero tuntuu vaikealta; mieshän on hyvä ihminen, tekee nyt kaiken sen mitä olen toivonut, puhuu hempeitä ja rakastaa, on loistava isä, taloudellisestikin pärjäämme nyt suht hyvin…Voinko minä enää oppia luottamaan ja rakastamaan, sydämessäni hylkäsin hänet sairaalassaoloni aikana jo (petyin, kun hän ei kertaakaan soittanut ja kysynyt miten voin?)
Pitkä tarina ja paljon tärkeääkin jäi pois, mutta haluaisin kuulla mielipiteitänne, mitä tekisit? Tai oletko ollut tai olet vastaavassa tilanteessa?
Hei Iidamartta!
Luin kirjoittamaasi tekstiä lämmöllä. On niin surullista, kun tarpeesi eivät kohtaa miehesi kanssa. Tämä on myös oma kokemukseni ja rakkaus toista kohtaan on silloin todella koetuksella. Tarpeiden kohtaamattomuus aiheuttaa valtavaa tyhjiötä ja kuivattaa suhdetta.
Kaikesta päätellen miehesi rakastaa sinua, mutta et koe rakkautta, ts. viesti ei mene perille. Luin hiljattain kirjaa nimeltä Rakkauden kieli, kirjoittajaa en tähän hätään muista, mutta siinä oli hienosti kuvattu tämänlainen tilanne, jossa puolisot puhuvat toisilleen rakkauden kieltä kummankaan toisiaan ymmärtämättä. Miehesi hellii sinua, tekee kotitöitä jne. mutta sinä kaipaatkin jotain ihan muuta. Ehkäpä juuri rinnallakulkijaa, tasaveroista ystävää, joka kuuntelee keskeyttämättä, kuten itse meiltä lukijoilta toivoit.
En sano mitään ajatusta erotako vai ei, paremminkin toivon sinulle voimia paneutua niihin tarpeisiin, joita sinulla on. Olet itse oman onnesi seppä, kerro tarpeistasi niin, että miehesi ymmärtää sinua. Tarvittaessa hakeudu parisuhdeneuvontaan. Toivon niin, että saat kiinni omista kivuistasi ja pääset niitä työstämään, siten myös kommunkoimaan niitä rakentavasti miehellesi. Avioliittoleirikään ei olisi välttämättä huono juttu, siinä saisitte paneutua toisiinne ja ehkä löytää uusia oivalluksia parisuhteen kiemuroihin. Teillä on toivoa, kun mukana ei ole väkivaltaa, pettämistä, alkoholismia tms. Kyse on omasta halustasi, voimavaroistasi ja terveydestäsi.
Paljon lämpöisiä ajatuksia Kaakaolta
Kiitos Kaakao.
Olen lukenut tuon saman kirjan ja kerroinkin siitä miehelleni ja olimme yhtä mieltä siitä, että kielemme ovat erilaisia; minä en ole koskettelija, suukottelija jne. kuten mieheni. Minä toivoisin, että puhuttaisiin paljon ihan ns.turhanpäiväistäkin ja itse osoitan rakauttani teoilla esim.leipomalla toisen herkkua, järjestämällä hänelle omaa ikaa harrastuksiensa parissa jne.
Olemme käyneet pariterapiassa ja itse olen käynyt terapiassa jo kuusi vuotta (mionenlaisessa esim.psyko -ja taideterapiassa). Luulen, että olen alkanut oivaltamaan mitä haluan ja nykyään puhumaan toiveistani ääneen. Ongelma vain tosiaan on, että mikään ei enää tunnu mitä mies tekee. On tunne, että jotain on mennyt rikki ja sitä ei voi enää korjata. Ja olet oikeassa, se on surullista ja saanut minut tuntemaan kamalaa syyllisyyttä; miksen osaa vastata toisen tunteisiin?
Heippa
No suoraan kysymykseen kirjoituksesi perusteella ja tuntemuksella vastaisin että teillä on todella hyvät mahdollisuudet elää onnellisena mutta se vaatii teiltä kummaltakin yhteistä
halua ja tahtoa ja puhua puhua ja puhua asiat ja ongelmat ratkoa niin siitä ne solmut aukenevat hiljakseen.
Eli toivon vilpittömästi että pystyisitte elämään onnellisesti ja pystytte mut töitä tiettää.
Mut siinä voit kyllä miehellesi sanoa suoraan ja jutella että aviopuolison täytyy tukea aviopuolisoa ja olla vaimon puolella et siinä on väärin tehnyt anopin ja naapurin suhteen.
Onkos sulla viellä masennusta???
Joo naapurista ei tarvitse sinun välittää eikä anteeksi pyydellä aiheuttomista asioista ja kaikkien kanssa kemiat ei vaan kohtaa eikä tarvitsekkaan ja älä tuollaisilla asioilla itseäsi stressaa.
Onko sulla ystäviä / kavereita jolle voisit kertoa ongelmia / murheita???
Ystävät olisi kauheen tärkeitä.
Mitkäs asiat painaa mieltä nyt eniten???
Kirjoita miten olet jaksanut.
Kaunista kevättä sulle
On vaikea ylläpitää liittoa, jos ei ole itse henkisesti kunnossa. Sanoisin, että ennen kuin lopullisesti tuhoatte liittonne, niin kannattaisi yrittää pariterapiaa tai avioliittoleiriä. Toinen vaihtoehto olisi kokeilla asua hetki erillään ilman, että otatte avioeroa ja katsoa miten se toisi ratkaisua tilanteeseen. Joskus pieni pesäero voi olla suhteen pelastus, tai sitten näette, että teidän on parempi olla täysin erillään.
En nyt tiedä, onko tuo rakkautta miehesi puolelta tai että rakastatko sinä häntä. Jos toista rakastaa, niin ottaa toisen tarpeet ja toiveet huomioon. Onko teillä oikein keskusteluyhteyttä? Älä ihmeessä suostu seksiin, jos et halua. Kyse on sinun mielestäsi, vartalostasi ja hyvinvoinnistasi. Voit hyvin sanoa, että et halua. Velvollisuudesta ei tarvitse ryhtyä mihinkään. Näen, että voit huonosti, koska joudut olemaan jotain muuta kuin mitä haluat. Et voi parantua, ellei jotain radikaalia muutosta tapahdu. Tulet aina vaan masentumaan, ellei teidän yhteytenne parane. Oletko sanonut miehellesi suoraan, mistä kiikastaa vai oletko vain pitänyt asiat sisälläsi? Miehesi ei ole ajatusten lukija, ei kukaan ole, joten on sanottava suoraan mitä toiselta haluaa. Miehet ymmärtävät parhaiten suoria sanoja.
Onko miehesi koskaan käynyt kanssasi terapiassa? Eikö masennus ole perheen sairaus, joten kuulostaa oudolta, jos miehesi ei ole ollut mukana näissä istunnoissa. Varmasti auttaisi, jos miehesi kuulisi terapeuttisi sanoin tai kolmannen osapuolen suusta, mikä sinua painaa ja millaisia muutoksia haluaisit.
Oletko kertonut miehellesi, mitä tukahduttamisen tunteita hän sinussa herättää? Kannattaisi kertoa. Muuten et voi saada selville, onko niille tunteille todellista pohjaa vai ei. Miehesi ehkä voi tehdä asialle jotain, jos hän tietää asiasta. Ja jos hän todella tahtoo tukea sinua.
Minusta tunteissa asuu suuri viisaus, jota kannattaa kuunnella. Joskus niitä tosin täytyy kyseenalaistaa. Sinun tapauksessa en todellakaan osaa sanoa, kumpiko olisi oikein. Ehkä sinun tulee kuunnella ensin ja miettiä sitten, mitä teet. Tunteista puhuminen on kuitenkin aina järkevää.
Hei,
kiitos kaikille kommenteista. Olen puhunut miehelle tunteistani ja miten tunnen oloni tukehtuneeksi kotona. Mies selvästi epäilee ja uskoo, ettei hänelle ole siihen osaa eikä arpaa. Epäilee, että olisin yhtä onneton jos eroaisimme. Totta on, että hän antaa minulle vapautta, ei ole mustasukkainen jne. mutta jokin hiertää; tuntuu, että mieheni hyväksyy minut vain iloisena ja reippaana ihmisenä ja muita tunteita ei sallittaisi...Hän itse ei allkekirjoita tätä, mutta huomaan, ettei hän siedä oikein lastemmekaan surua tai kiukkua, vaan on aina heti piristämässä ja sovittelemassa, jotta kaikki olisi taas hyvin...Lapsille lässyttäminen on yksi asia muuten mikä minua ärsyttää ihan suunnattomasti ja saa minut tuntemaan itseni ns.huonommaksi vanhemmaksi, kun minä en niin tee. En tarkoita ettenkö hellisi lapsia ja kertoisi tykkääväni jne. mutta en joka toisessa lauseessa.
Vanhempieni mielstä masennukseni alkoivat, kun muutimme yhteen. He eivät ihan ole oikeassa, mutta sanotaanko, ettei masennukseni ainakaan ole voineet parantua tässä suhteessa.
Ja masennushan on mieheni mielestä aivokemiallinen häiriö ja lääkkeitä napsimalla paranen. Hän on vasta viime kuukausina jankutettuani myöntänyt, että masennus saattaa johtua myös muistakin syistä. Niin että ei ole mieheni käynyt terapeutilla, paitsi siellä pariterapiassa, joka oli yhtä tyhjän kanssa. Niin ja kävi hän sairaalassa tietenkin esittämässä hyvän aviomiehen roolia.
Mieheni on lähdössä vappuna pitkästä aikaa kavereidensa kanssa baariin ja tiedättekö toivon, että hän löytää sieltä uuden rakkauden. No ehkä liikaa toivottu, että asiamme niin ratkeaisivat. Oikeasti pelkään kyllä, että minä rakastun vielä johonkin ja siinähän on soppa valmis...
Tunteet todellakin ovat viisaita ja keho. Tultuani kolmen päivän reissulta kotiin, kehoni reagoi ja sain kamalan migreenin. Itse luulen, että ihan vain siksi, koska kotiintulo niin ahdisti.
Mutta edelleenk'ään en tiedä mitä tehdä, lapset osottavat loppukesän yhteistä ulkomaanmatkaa, ystävät kyselevät kesäkuulle suunnitellusta risteilystä ja minä vain soudan ja huopaan. Tuntuu että kaikki ovat tähän väsyneitä (minä itse ainakin). Mieskin totesi ettei hän enää jaksa tätä. Mutta sitten kun oikeasti suunnittelemme eroa, itkee ja saa minut tuntemaan itseni todella itsekkääksi. Niin ja talosta hän ei ole valmis luopumaan, vaan laski että velkojen jälkeen lunastaa minut 10 000 eurolla pois (jotta hänellä olisi varaa jäädä asumaan tähän). Ja kuulin heti että jos en tähän suostu, olen todella ilkeä.
huoh ja huoh.
Ehkä sinun pitäisi vain alkaa itsekkääksi ja vaikka ilkeäksi, jos miehesi noin uhkailee.
Minusta kuulostaa siltä, että miehesi tahtoo vain ylläpitää jotain satulinnaa. Elämä ei valitettavasti sitä ole. Lastenkin kuuluu saada ilmaista surun ja vihan ym. "huonoja" tunteita. Niiden kieltäminen/estäminen johtaa tulevaisuudessa masennukseen. Näennäisesti hyvä tarkoitus ei välttämättä ole oikea tapa hoitaa asioita.
Masennus on sairaus, joka ainakin minun kokemukseni mukaan inhoaa kaikkia naamioita ja teeskentelyä. Siksi kai sinuakin ahdistaa kotona.
Heippa
Niin kannattaa nyt vakavasti asioista jutella ja miettiä ja harkita joka suunnasta.
Kannattas miettiä plussat ja miinukset ja kumpiako tulee enemmän niin sitä mukaa edetä.
Tosin elämässä on vastoinkäymisiä ja vaikeuksia mutta ne pitäisi pystyä aina ratkaisemaan.
Masennuksesi kyllä kannattaisi pyrkiä hoitamaan pois sillä se kyllä syö kauheesti voimavaroja
ja uskon kun masennuksen saisit hallintaan niin olisit pitkän askeleen edistynyt.
Kauanko sulla on ollut ahdistusta???
Niin jos soutaa ja huopaa niin siinä vaan kaikki kärsii ja niin mielestäni se on tosi tuhoisaa
ja ahdistavaa.
Mutta minä toivoisin että jaksaisitte mennä ongelmien yli ja ratkaista vaikeudet niin pystyisitte
elämään onnellisina.
Mutta se yhteinen pahaolo pitäisi saada pois.
Mitä mieltä olet itse???
Kun mulla on sellainen tunne että pikku asioiden korjauksilla saisitte ihmeitä aikaan.
Joo kirjoita miten olet jaksanut.
Kaunista kevättä
Huomenta.
Päätin tulla kertomaan, että päätös on tehty-eroamme. Hakemus on postissa, olen hakenut asuntoa ja lapsille kerrottu. Oloni on huojentunut! Tietenkin myös surullinen,varsinkin iltaisin, kun väsymys alkaa painaa. En myöskään saa oikein unta, vaan mietin asioita. Toivottavasti pian helpottaa. Mieheni surua on vaikea katsoa. Olen kannustanut häntä kertomaan ysträvilleen ja vaikka haukkumaan minut kunnolla, jos se helpottaa oloa. Minä olen tätä eroa prosessoinut jo niin kauan, että suru ei enää lamaannuta minua.
Lapset ottivat yllättävän hyvin kertomisen. 10-vuotias oli jo aavistellutkin tätä ja luulen, että hänelle oli vain helpotus kuulla, että olemme jotain päättäneet. Tietenkin hän oli surullinen ja itki, mutta ei alkanut kiljumaan hysteerisena (kuten silloin kun meidän koira piti lopettaa). Korostimme, että tämä on aikuisten päätös ja emme vain rakasta toisiamme kuten isän ja äidin pitäisi. Mikään ei ole heidän syynsä ja heitä rakastamme suunnattomasti! Uskon, että meillä on voimia tukea lapsiamme tässä.