Heippa
Olen sinun puolesta pahoillani noin pitkä parisuhde kun päättyy mut elämä aina
heittelee ja sattuu kaikenlaista mut elämän on jatkuttava ja kyllä se jatkuu.
Sinulla on nyt elämässä kriisi ja vaikeata mut nyt sinua vaan pitää auttaa niin
pääset ongelmien yli ja selviät voittajana maaliin.
Mut onko sinulla ystäviä / kavereita joille voit kertoa iloja ja suruja???
Sillä se helpottaa elämää ja ihminen ei saa jäädä vaikeuksien kanssa yksin .
Kaunista syksyä sinulle

Kiitos, on mulla muutama hyvä ystävä joiden kanssa voin asiaa puida kunhan pääsen vähän niskan päälle, etten itkisi koko aikaa. Kun tuntuu ettei ystäviäkään voi rasittaa jatkuvalla vaikeroimisella. Rupesin kirjoittamaan itselleni päiväkirjaa, kun ajattelin että saisi asioihin jotakin tolkkua ja pääsisi johonkin vuodattamaan näitä asioita.

Kai se prosessi jo pikkuhiljaa eteneekin, kun huomaan että alan jo miettimään raha-asioita, talon myymistä ja muita käytännön asioita.

Pitäisi yrittää muistaa että miehellekin tämä on varmasti vaikeaa, mutta hän on kuitenkin jo ehtinyt päätöstään kypsyttelemään kuukausien ajan, ja mulle tämä pommi putosi vasta. Kuitenkin hän odottaa että mun pitäisi olla hetkessä valmis luopumaan kaikesta ja olla "järkevä".

Olisi niin paljon parempi että pystyisimme yhdessä ja sillä tavalla sopuisasti tämän tekemään, ettei olisi tarvetta vihanpidolle myöhemminkään. Lapset siitä eniten kärsii, ja me itse tietysti myös. Kun saisi voimia jostakin tähän akuuttiin vaiheeseen! Eihän se toipuminen varmaan oikein ala ennenkuin on nämä pakolliset muutoskuviot viety läpi.

Joko eroa koskevat asiapaperit on allekirjoitettu?
Sinä saat apua esim. oikeuspautoimistosta, jos on asioita, joita et itse hallitse.
Yllättäenhän nämä yleensä tulee, vaikka merkit on ollu jo kauan ilmassa.
Todelliset ystävät ei hylkää vaikka parkuisitkin, ne jotka menee, saavat mennäkkin.
Liittoa on ollut jo noin kauan takana, kiireellä ei tarvitse eroakaan pilata.

Heippa
Kyllä se elämä järjestyy ja elämä voittaa vaikka nyt tyntuu että seinät kaatuu
päälle ja on tunnekuohussa ja shokissa.
Olen minäkin eronnut vuonna94 ja ollut yksinhuoltaja mut olen vaan mennyt eteenpäin elämässä mut minusta on kurjaa kun ihmiset eroavat kun väitän että kaksi ihmistä
pystyy elämään onnellisena mutta se vaatii yhteistä halua ja tahtoa.
Kyllä ystäviä voit kuormittaa sitä varten ne ovat ja sanot suoraan että on vähän kurja olo.
Mutta mene nettiin ja googleen ja laita hakusanaksi tukihenkilö niin saat heti puhe apua
niin auttaa varmasti.
Kuin myös laita sana perheasiain neuvottelukeskus niin sieltä saat upeaa ammattiapua
niin taas pääset elämässä eteenpäin.
Ja tiedät että et ole etkä jää elämän vaikeina hetkinä ongelmien kanssa yksin sinua
autetaan ja saat avun.
Joo ero ei tule hetken mielijohteesta toinen on yleensä jo kauvan miettinyt asiaa.
Edetään vaan hiljakseen elämässä eteenpäin niin elämä voittaa ja älä jää yksin
Kirjoita miten olet jaksanut?
Kaunista syksyä sinulle

Hei
Millainen on tilanteesi tällä hetkellä, onko helpottanut? Minulla kävi samanlainen tilanne kuukausi sitten, kun mieheni ilmoitti myös 25 v. avioliittovuoden jälkeen nuorimmaisen rippijuhlien jälkeisenä päivänä haluavansa erota. Suhteemme ei ollut kunnossa, ja kaikenlaista ikävää oli sattunut vuosien varrella. Olemme kuitenkin seurustelleet teini-iästä lähtien ja kasvaneet kiinni toisiimme. Ainakin luulin niin. Mies oli kuitenkin pettänyt minua aiemmin ja laittanut kerran aiemminkin avioeron vireille. Minä kuitenkin annoin anteeksi, mutta jäin suhteeseen katkerana, koska toinen osapuoli ei oikeastaan koskaan pyytänyt anteeksi tai ollut pahoillaan. Syytti pettämisistään minua.
Kaikki tämä katkeruus vaikutti suhteeseemme ja nyt sitten mies löysi taas uuden.
Hän laittoi nopeasti avioeron vireille, etsi itselleen toisen asunnon ja viettää nyt lähes kaiken vapaa-aikansa uuden naisen kanssa.

Minä olen myös shokissa, ja itkeskelen koko ajan. Asiaa pahentaa vielä se, että olemme mieheni kanssa samassa työpaikassa. En ole pystynyt puhumaan asiasta vielä kenellekään, juuri samoista syistä kuin sinäkin sanoit. Pelkään itsehillinnän loppuvan ja sitten itkisin vain. Lapsilleni olen jutellut jonkin verran.☹️

Hei,
olen aivan samanlaisessa tilanteessa. Nuorin lapsi on 15-vuotias, vanhemmat nipin napin aikuisia. Mieheni ilmoitus erosta ja uudesta suhteesta tuli täysin yllättäen, en osannut aavistaa mitään. Pari kuukautta on ollut hieman erilaista kuin kesällä, mutta oletin työstressin vaivaavan. Tänään sitten selvisi, että kyse olikin uudesta rakkaudesta, nuoresta naisesta - tietenkin.
Itse olen yli 50-kymppinen ja minusta tuntuu, että minulta on viety tulevaisuus, johon olin varautunut. Minulta lähtee koti, jopa kotipaikkakunta varmaan muuttuu, koska olen asunut täällä vain miehen sukutalon takia, työpaikka on muualla. Samalla olen ihmeissäni, kuinka voin muuttaa lapseni pois paikasta, joka on hänelle koti. Ja tietenkin loppuu avioliitto, jonka luulin olevan kunnossa. Kesällä vielä kuherreltiin ja vakuutettiin rakkautta.
Mieheni siis ilmoitti halustaan erota vasta tänään, olen shokissa enkä pysty näkemään miten saamme sotkussa olevat asiat selvitettyä. Yli 30 yhteisen vuoden jälkeen kaikki asiat, ystävät, sukulaiset, rahat, lainat ja tavarat ovat yhteisiä.

On se täysin väärin, että avioliiton voi nykyään lopettaa toisen yksipuolisella päätöksellä! Eihän semmoisessa liitossa oikein voi ihmiseen ruveta luottamaankaan! Eihän avioliittoa (huom! liittoa) solmitakaan yksipuolisella päätöksellä, yhdessä pitäisi päättää myös eroamisesta. Papin edessä kai vissiin edelleen sanotaan tahdottavan rakastaa kuolemaan asti... Toivon sinulle voimia ja jaksamista.

HEI!
Voi että on taas surullista luettavaa- kuinka ihmiset toimivat näissä asioissa niin hullusti! Kiire ja nopeat ratkaisut eivät varmasti ole kenenkään kannalta hyviä, mutta niitä vaan jostain syystä jatkuvasti tehdään- usein juuri tämän eroa hakeneen painostuksesta. Kiireessä tehdyt ratkaisut osoittautuvat usein epäonnistuneiksi; ainakin itse kun olen ollut pettämisen ja miehen hakeman avioeron myllerryksessä kohta vuoden, on ajatukset mahdollisista tulevista ratkaisuista muuttuneet järkevämmiksi matkan edetessä. Oma tilanteeni on kuitenkin se, että asumme edelleen samassa asunnossa ja ero ei ikään kuin ole kuitenkaan edennyt mihinkään ja suhdekin näyttäisi nyt loppuneen, riitaa silti on eikä prosessi ole vielä täysin päättynyt. Shokissa ei kukaan pysty järkevästi ajattelemaan ja usein siinä tilanteessa suostuu jopa itselleen hyvinkin epäedullisiin ratkaisuihin kun voimat eivät riitä pitämään puolia.

Ystävät ovat juuri sitä varten, että he haluavat kuunnella ja olla tukena- puhukaa rohkeasti heille- itselläni oli akuuteimmissa vaiheissa lähes 24-7 "päivystysrinki"- ilman tätä upeaa ystävien porukkaa en olisi näissä voimissa! Elämää on mentävä ja elettävä vaikeina hetkinä pienissä paloissa, hetki hetkeltä asiat vain selkiytyvät, välillä voi tulla takapakkia, mutta sitten taas eteen päin!

Tänään olen jo rauhallisempi, itku tietysti tulee aina silloin tällöin kun tajuan kaikki muutokset, joita edessä on, mutta pystyn jo välillä ajattelemaan asiaa tuntematta pelkkää surua ja loukkaantumista.
Luultavasti kestää aika kauan ennen kuin saamme raha-asiat, talon ja yrityksen jaetuksi, siinä on niin moninainen verkko takauksia jne. Joudumme yhteisen yrityksen vuoksi olemaan tekemisissä vielä pitkään ja aika paljon. Se tuntuu nyt hyvin vaikealta, kun en enää pysty samalla tavalla juttelemaan asioistani enkä olemaan syyttelemättä. On vaikeaa olla samassa huoneessakin luontevasti. Onhan tämä tietysti miehellekin vaikeaa. Hän kyllä tietää tehneensä rumasti, mutta on samalla niin rakastunut uuteen naiseen (tyttöön oikeastaan - ikäeroa 30 vuotta!), että avioliiton jatkaminen on mahdotonta.
Pahalta tuntuu, että hän ei heti kertonut erohaluistaan, kun kuulemma oli päättänyt asian jo pari kuukautta sitten. Elin valheessa sen ajan. Ei kai se pitkästi ollut, mutta olin aina pitänyt miestäni tyystin rehellisenä ja arvostanut häntä sen takia.
Pahinta on, että salaa toivon koko ajan, että hän järkiintyisi, enkä kuitenkaan halua toivoa tai ajatella ottavani hänet takaisin.
Miten voi rakkaus loppua niin yhtäkkiä?
Taitaa olla vielä monta vaihetta edessä!

Hei,

täältä voimantoivotukset toiselta shokissa olevalta.
Meillä myös ero edessä ja suurinpiirtein samanikäiset lapset kuin teillä. Olen niin väsynyt ja shokissa, että en tiedä mitä tehdä. Mies ilmoittanut yksipuolisesti että hän ei halua jatkaa. Sitä en tiedä, onko hänellä toinen nainen, vai johtuuko tämä tilanne meidän kahden keskisistä ongelmistamme. Tuntuu kuin matto olisi vedetty jalkojen alta. Miten jaksan jatkaa tätä elämääni? Onneksi on lapset. Syy elää.

Oksa kirjoitti 4.12.2010 23:49

Hei,
olen aivan samanlaisessa tilanteessa. Nuorin lapsi on 15-vuotias, vanhemmat nipin napin aikuisia. Mieheni ilmoitus erosta ja uudesta suhteesta tuli täysin yllättäen, en osannut aavistaa mitään. Pari kuukautta on ollut hieman erilaista kuin kesällä, mutta oletin työstressin vaivaavan. Tänään sitten selvisi, että kyse olikin uudesta rakkaudesta, nuoresta naisesta - tietenkin.
Itse olen yli 50-kymppinen ja minusta tuntuu, että minulta on viety tulevaisuus, johon olin varautunut. Minulta lähtee koti, jopa kotipaikkakunta varmaan muuttuu, koska olen asunut täällä vain miehen sukutalon takia, työpaikka on muualla. Samalla olen ihmeissäni, kuinka voin muuttaa lapseni pois paikasta, joka on hänelle koti. Ja tietenkin loppuu avioliitto, jonka luulin olevan kunnossa. Kesällä vielä kuherreltiin ja vakuutettiin rakkautta.
Mieheni siis ilmoitti halustaan erota vasta tänään, olen shokissa enkä pysty näkemään miten saamme sotkussa olevat asiat selvitettyä. Yli 30 yhteisen vuoden jälkeen kaikki asiat, ystävät, sukulaiset, rahat, lainat ja tavarat ovat yhteisiä.

Hei Aikuinen nainen,
siltä se juuri tuntuu kuin matto olisi vedetty jalkojen alta. Minun mielestäni minulta varastettiin yhteinen tulevaisuus, johon olin vakaasti luottanut.

Tänään on ollut hieman helpompi päivä, kun pääsin työhön eikä erotilanne ollut koko ajan mielessä. Keskittymiskyky on kyllä aika huono. Yritän kuitenkin löytää itselleni joitakin näkökulmia uuteen elämään. Yritän pohtia sitä, millainen minä olen yksinäni, ilman avioliittoa ja siihen liittyviä asioita. Huomaan nyt, kuinka keskittynyt olen ollut perheeseen, sukuun ja parisuhteeseen. Miehelleni samat asiat olivat aina vielä tärkeämpiä kuin minulle. Nyt yhtäkkiä millään muulla kuin uudella rakkaudella ei ole väliä.

Julmalta tuntui, kun mieheni sanoi, että hän lakkasi rakastamasta minua joskus loppukesästä. Mitään toivoa siis ei ole - ehkä on hyväkin, että se nujerretaan. Julmalta tuntuu myös se, että hän haluaa eron niin nopeasti kuin se vain on mahdollista saada, jotta pääsee pian uuteen elämään täysillä. Ehkä heillä on kesähäät suunnitelmissa. Meillä on valtava ryteikkö asioita selviteltäväksi muutaman kuukauden sisällä. Tiedän, että suuri osa työstä jää minulle.

Aikuinen nainen, kirjoitathan tilanteestasi. Miten jaksat nyt päivästä päivään?

HEI! Osallistun vielä tähän keskusteluun. Jos te naiset vain jotenkin jaksatte, niin koittakaa jaksaa tehdä sellaisia ratkaisuja mm. lasten ja talouden suhteen, että ette jää "jalkoihin". Usein voimat loppuu shokkitilanteessa ja tyytyy sellaisiin ratkaisuihin, joita myöhemmin sitten alkaa katumaan. Tarkoitan, että tulee ajatus siitä, että kun vain äkkiä saisi asiat ratkaistua ja pääsisi pois vaikeasta tilanteesta (johon todellakaan ei useinkaan ole itse halunnut). Pitäkää siis puolenne!

Meillä mies on vuoden aikana halunnut erota monta kertaa, ei ole kuitenkaan pystynytkään lähtemään kun aika olisi tullut- en tiedä, onko tämäkään oikein hyvä, mutta meillä elämä on nyt kulkenut tätä erota-ei erota vuoristorataa vuoden. Erilaiset tunteet vaihtelevat ja korrekti käytös on ollut usein kaukana. Elämään mahtuu kaikenlaista ja yhtä totuutta ei kai ole. Voimia teille naiset!

Hei, minäkin tulen tänne avautumaan.

Seitsemän vuoden avoliitto on lopussa, ja minulle asia tuli yllättäen.
Mies jäi lopulliselle sairaseläkkeelle, ja elämä kotiseudulla olikin sitten parempi vaihtoehto kuin jatkaa minun kanssani täällä etelässä.
Minun koko elämäni on täällä, työ ja (aikuiset) lapset. Jos olisikin puhunut tästä, ja selittänyt syyksi, olisi ehkä ollut helpompi ymmärtää, mutta nyt hän on syyllistänyt minut, eikä suostu enää puhumaankaan tunnepuolen asioista. Käytännön asioista kyllä, ja on luvannut auttaa muutossa.

Kertoi asiasta noin kuukausi sitten, ja pari viikkoa sen jälkeen keräsi tavaroitaan viedäkseen kotiseudulleen. Tällä viikolla haki lisää.

Mielialat heittelee laidasta laitaan, shokkia kai tämä on. Minulla ei ole sellaisia ystäviä joille voisi avautua, onneksi löysin tänne. Käytännön ihmisenä yritän suuntautua uuden asunnon etsimiseen, miehen takia asun 50 km työpaikasta.
Eikö täällä pk-seudulla ole eronneille mitään keskusteluryhmää jonne voisi mennä? Ei varmaan ole paras vaihtoehto alkaa uutta miestä etsiä, tansseissa olen kyllä käynyt kun kotona yksin masentaa niin, varsinkin viikonloppuisin.

kutri2 kirjoitti 1.9.2010 9:18

Viikko sitten mies ilmoitti 25 avioliittovuoden jälkeen, että haluaa eron. Olen tiennyt että meidän parisuhde ei ole toiminut hirveän hyvin, paljon on ollut riitaa mutta paljon myös hyviä hetkiä ja rakkautta. Kuitenkin vielä 2 viikkoa sitten hän sanoi että haluaa yrittää, mutta nyt siis tuli tällainen ilmoitus. Samalla mies muuttui vihamieliseksi ja torjuvaksi, ja hän haluaisi edetä käytännön asioissa heti. Itse olen täysin shokkivaiheessa vielä, en ole syönyt viikkoon juuri mitään, nukkuminen on levotonta.

Työterveyslääkäri laittoi mut sairaslomalle viikoksi ja antoi Diapamia. Mies käy töissä normaalisti ja antaa ymmärtää että pitäisi ryhdistäytyä, niin varmaan pitäisikin, mutta hän on niin kauan jo ehtinyt työstää tätä eroa, kun taas mulle tämä tuli ihan puun takaa. Neljästä lapsesta kolme on jo aikuisia mutta silti meidän lapsia, nuorin täyttää viikon päästä 15 vuotta. Lasten takia olisi niin tärkeää että tämä ero voitaisiin hoitaa sopuisasti ja toisiamme kunnioittavasti.

Tiedän että tästä selviää, mutta tällä hetkellä tuntuu että tulevaisuus on pelkkää mustaa, ja mieli kapinoi niin hirveästi - toisen yksipuolisella päätöksellä on luovuttava omasta kodista ja perheestä siinä muodossa kuin sen tunnen. Yhteisestä isovanhemmuudesta, eläkepäivistä, perhejuhlista, lomista, ihan tavallisesta arjesta. Kaikki olennaiset ja epäolennaiset asiat tulvii mieleen sulassa sekamelskassa, ja miehen pyyheliinan näkeminen naulakossa voi laukaista tunnin itkukohtauksen.

Miten ihmeessä tällaisista tilanteista selviää?

Hei!
Minulla ja miehelläni yhteistä elämää kestänyt 30 vuotta, väliin mahtuu huonoja ja hyviä aikoja, kuten yleensä avioliitossa onkin. Nyt mies haki eroa, eikä kuulemma halua yrittää enää, ei ole kyllä tähänkään asti suostunut minnekkään terapioihin yms. Kolmesta lapsesta kaksi jo aikuisia. Nuorimmaisen tilanne huolestuttaa nyt todella, meidän olsi tästä kuulemma etsittävä kämppää muualta. Mies haluaa jäädä tähän kotiin. Tajunneeko, että mitä on lähteä ja joutua jättämään kaikki.
Itkenyt olen nyt joka päivä. Mutta pakko on vain yrittää käydä töissä ja selviytyä jo ihan lapsenkin takia.
Ei tule olemaan helppoa tämä. Mutta sen verran sain aikaiseksi, että varasin itselleni aikaa jutteluun ja asioiden läpikäymiseen. On hoidettava itseään ja haettava apua. Tee sinäkin niin.
Jaksamista sinulle, kyllä asioilla on tapana järjestyä ja mikä ei tapa se vahvistaa.

kutri2 kirjoitti 1.9.2010 9:18

Viikko sitten mies ilmoitti 25 avioliittovuoden jälkeen, että haluaa eron. Olen tiennyt että meidän parisuhde ei ole toiminut hirveän hyvin, paljon on ollut riitaa mutta paljon myös hyviä hetkiä ja rakkautta. Kuitenkin vielä 2 viikkoa sitten hän sanoi että haluaa yrittää, mutta nyt siis tuli tällainen ilmoitus. Samalla mies muuttui vihamieliseksi ja torjuvaksi, ja hän haluaisi edetä käytännön asioissa heti. Itse olen täysin shokkivaiheessa vielä, en ole syönyt viikkoon juuri mitään, nukkuminen on levotonta.

Työterveyslääkäri laittoi mut sairaslomalle viikoksi ja antoi Diapamia. Mies käy töissä normaalisti ja antaa ymmärtää että pitäisi ryhdistäytyä, niin varmaan pitäisikin, mutta hän on niin kauan jo ehtinyt työstää tätä eroa, kun taas mulle tämä tuli ihan puun takaa. Neljästä lapsesta kolme on jo aikuisia mutta silti meidän lapsia, nuorin täyttää viikon päästä 15 vuotta. Lasten takia olisi niin tärkeää että tämä ero voitaisiin hoitaa sopuisasti ja toisiamme kunnioittavasti.

Tiedän että tästä selviää, mutta tällä hetkellä tuntuu että tulevaisuus on pelkkää mustaa, ja mieli kapinoi niin hirveästi - toisen yksipuolisella päätöksellä on luovuttava omasta kodista ja perheestä siinä muodossa kuin sen tunnen. Yhteisestä isovanhemmuudesta, eläkepäivistä, perhejuhlista, lomista, ihan tavallisesta arjesta. Kaikki olennaiset ja epäolennaiset asiat tulvii mieleen sulassa sekamelskassa, ja miehen pyyheliinan näkeminen naulakossa voi laukaista tunnin itkukohtauksen.

Miten ihmeessä tällaisista tilanteista selviää?

Hei kutri2!
Tuohan oli kuin minun kirjoitukseni. Minäkin olen kyllä tiennyt, että meillä ei ole oikein ollut mitään piiiitttkään aikaan. Mutta en kuitenkaan olisi arvannut, että mieheni teki tuon päätöksensä sitten niin äkkiä. Ei halua käydä missään parisuhdeneuvojalla eikä mitään muutakaan. Nopeasti vaan erota tässä ja minut haluaa pois mahdollisimman äkkiä tästä varmaan. Olen niin vihainen, olen sentään tehnyt hänen kanssaan lapsia 3 ja huolehtinut, että heidän elämänsä sujuisi. En ole itse lähtenyt luomaan uraa, vaan ajatellut mikä olisi lapsille parasta. Sitä en kyllä kadu yhtään, mutta tuntuu, ettei miehelle ole merkinnyt mitään, koska en ole tienannut yhtä paljon kuin hän.
Hänen tilanteensa on nyt muuttunut rahallisesti vain parempaan ja nyt hän tienaa tosi hyvin. Minä taas tienaan tosi vähän, huonopalkkaisessa hommassa. Eihän kaikkea voi rahassa mitata.
Nyt kyllä tuntuu, että pahimman shokin jälkeen on tullut viha ja suuttumus miestä kohtaan. On niin epäoikeudenmukaista, että 20 vuotta olemme rakentaneet yhteistä kotia ja makselleet lainoja yms. Nyt sitten tuntuu, että tässäkö on palkka siitä, minä saan lähteä tyhjän päälle.
Itse olen nyt kerran käynyt terapiassa, ja olen menossa kyllä sinne uudestaankin. Kannattaa huolehtia omasta jaksamisesta ja tästä eteenpäin aionkin huolehtia itsestäni paremmin. Ruokahalu on tosiaankin mennyt, laihtunut olen, tosin siitä olen vain hyvilläni.
Onneksi on tämä tukinet, täällä huomaa miten paljon samassa tilanteessa olevia ihmisiä täällä on. Vertaistukiryhmiä on varmaan ainakin seurakunnalla luulisin, en ole ottanut vielä selvää. Toivottavasti sinulla on joku ystävä jonka kanssa voit
käydä asioita läpi tai ainakin puhua ja itkeäkin.
Voimia sinulle! Kirjoittelehan miten selviät päivästä toiseen, autetaan toinen toisiamme.

🙂