Olen aikaisemmin tullut useassakin suhteessa petetyksi, kun on ollut pieni vauva ym. Ovat eroon johtaneet paljastuttuan. Nykyisen aviomieheni tapasin 10 vuotta sitten, hänellä myös petetyksi tulemisesta kokemusta. Aiheesta on keskusteltu säännöllisesti avioliitossamme, kummallekin on ollut muka kauhistus, enkä ole osannut kuvitellakaan että kaikkien näiden puheidensa jälkeen mies noin sujuvasti pystyisi pettämään. Vaan petti kuitenkin, jäi housut kintuissa kiinni seksisuhteeesta, joka olisi varmasti jatkunut jos ei olisi käry käynyt. Olen ollut vakavasti sairaan lapsen omaishoitajana pari vuotta, ja on varmasti ollut parisuhde ja kaikkien hermot koetuksella. Kuitenkin aina mies oli luvannut, että jos joskus tällaiseen tilanteeseen päädytään, niin eroaa ensin, ja sitten vasta uudet ihmiset kuvioihin. Olen myös sanonut, että petetyksi tulleena tiedän, että mikään ei satu enempää kuin ehkä lapsen kuolema, ja olen rakastaut miestä syvästi häneen luottaen kaikista perheen raskaista asioista huolimatta.  Jäätyään kiinni mies lopetti/sanoi lopettaneensa tuon suhteen siihen paikkaan, tapahtui toisella paikkakunnalla, missä meillä toinen asunto miehen etätöitä varten. Tämän jälkeen alkuun oli hyvin katuvainen, pyyteli anteeksi, oli hyvin huomaavainen, osallistui sairaan lapsen hoitoon, oli valmis keskustelemaan usein ym. Halusi ehdottomasti jatkaa avioliittoa. Suostui pariterapiaan. Pian tämä alkuinnostus kuitenkin hiipui. Sekä pariterapia että keskinäiset keskustelut kariutuvat siihen, että mies ei suostu olemaan täysin rehellinen – ei kerro kenen kanssa on seksiä harrastellut. On kuulemma vanha tuttu, jonka kanssa ollut suhde joskus vuosia sitten, ja ei halua olla enää missään yhteydessä, eikä halua että minä olisin. Lupasin,e ttä vuoteen en olisi yhteydessä, mutta tämä ei miehelle sovi. Ilmeisesti ei halua että tätä huoraa, joka on varsin hyvin tiennyt miehen olevan naimisissa, häiritään pahalla mielellä. Ja miksi haluaisin olla yhteydessä? Romahdin täysin mieheni pettämisen paljastuttua, enkä kyennyt enää huolehtimaan itsestäni enkä sairaasta lapsesta, joka tarvitsee kuitenkin koko hereilläoloajan apua, ja öisinkin usein. Jouduin olemaan lastensuojeluun yhteydessä, että en pysty enää huolehtimaan lapsesta, kun toimintakykyni romahti täysin, ja lapsi joutui muuttamaan muualle hoidettavaksi, luopumaan kodistaan ja perheestään. Tuntuu, että on täysin epäreilua, että tuo huora (joka kuulemma hyvin estotta tyrkytti itseään miehelle, mutta enhän minä tiedä totuutta) ei kanna itään vastuuta siitä, minkä on perheellemme aiheuttanut. Lapsi olisi vielä päässyt pitkäaikais- intervallihoitojaksoille pian, ja tässä olisi tullut ´meillä parisuhteelle tilaa hienosti, jos mies olisi jaksanut pitää kalunsa kurissa edes vähän aikaa vielä. Meillä on aina ollut muka tosi läheinen ja hyvä suhde… tuntuu että en pysty jatkamaan miehen kanssa koska hän ei pysty olemaan täysin rehellinen ja avoin. en kestä epävarmuutta, itseinhoa (on ollut kuulemma joku tosi hyvin itsestään huolta pitävä ja treenannut nainen), mutta ajatus siitä, että eroan elämäni rakkaudesta, lähimmästä ystävästäni, repii inut aivan hengiltä yhtä lailla. Pelkään, että sairas lapsi menettää lopullisesti elämänhalunsa jos eroamme, ja koti hajoaa. Hän on itsetuhoinen ollut ennenkin. Pariterapeutin kanssa keskustelut eivät tunnu enää johtavan mihinkään. Mies on  erittäin vahvasti sitä mieltä, että hän on ollut kaikessa täysin avoin ja rehellinen, ja minä olen hullu, kun tartun tällaiseen pieneen yksityiskohtaan, jonka hän haluaa pitää itsellään, kun sillä ei kuulemma ole hänellekään mitään merkitystä enää. Alan kohta itsekin uskoa häntä, hän on muutenkin hyvin …voisi myydä vaikka jääkaappeja eskimoille -tyyppinen.  Hänelle tuntuu olevan ok että syön masennuslääkkeitä ja rauhoittavia ja en jaksa ajatella tapahtunutta, niin sitten kaikki on ihan ok. Minulle ei ole.