Asumuserossa ns. liikkumaton vaihe / mistä tiedän mihin suuntaan asiat etenevät
Hei,
kirjoitan tänne ensimmäistä kertaa.
Olen alle nelikymppinen nainen, joka on ollut yhdessä miehensä kanssa yli parikymmentä vuotta. Kouluikäisiä lapsiakin on. Kesän alussa mieheni kertoi voivansa huonosti ja halusi että saisimme parisuhteessamme olevat kipupisteet ratkaistua, aikamme asioista puhuttua tilanne kärjistyi eräänä iltana riidaksi jonka seurauksena mieheni päätti että haluaa erota. Läheisyyden puute ja taloudelliset asiat ovat suurimmat asiat jotka hankaavat.
Yhteiselämämme oli sujunut mielestäni hyvin, rutiininomaisesti ja ilman suuria intohimoja mutta silti tasaisen hyvin ilman riitoja tai kriisejä. Tai näin luulin. Olimme parhaat ystävät ja itsekin toivoin että saisimme sitä rakastavaisten kipinää takaisin, mutta molemmat pidimme toisiamme varmastikin hieman itsestäänselvyyksinä. Ero tuli minulle kuitenkin shokkina, enkä olisi halunnut luovuttaa. En halua edelleenkään. Mies sanoi rakastavansa minua, mutta se jokin puuttuu. Haluaa olla ystävä, sanoi että olen hänen paras ystävänsä.
Mies muutti pois vuokraamaansa asuntoon, mutta olimme ja olemme olleet yhteydessä lähes joka päivä lasten ja käytännön asioiden vuoksi. Puhelimessa puhuimme ja puhumme vieläkin ja joskus alkuvaiheessa riitelimmekin, mies ilmaisi tuolloin selvästi että ei halua enää antaa meille mahdollisuutta yrittää saada parisuhdettamme kuntoon. Viimeisimmästä kerrasta kun sanoi näin on nyt aikaa hieman yli kuukausi, silloin mies puhui myös avioeropaperien eteenpäin laittamisesta. Vielä posti ei ole minulle ko. papereita tuonut, en tiedä onko niitä allekirjoittanut vai ei. En ole asiasta myöskään kysynyt.
Kaiken tämän jälkeen olemme laittaneet asuntomme myyntiin ja mies on hankkinut itselleen isomman asunnon, johon voi majoittaa myös lapsiamme. Nyt elämme ns. stabiilia aikaa, enkä oikein tiedä missä mennään. Asuntoasiat etenevät, arki rullaa, lastenvalvojan kanssa olemme menossa sopimaan tapaamisista yms. Erosta ei olla puhuttu miehen kanssa tarkemmin, ei siitä onko eropapereita laitettu, ei siitä mitä ajattelee tällä hetkellä mahdollisuudesta joskus palata yhteen.
En tietyllä tavalla halua ottaa näitä asioita puheeksi, koska toivon että voimme palauttaa sen yhteenkuuluvaisuuden tunteen mikä meillä oli vielä jokin aika sitten. Toivon yhteenpaluuta, mutta en toivo että jatkaisimme siitä mihin jäimme vaan aloittaisimme täysin alusta. Olen kuitenkin realisti, tilanne on nyt tämä ja elämän on jatkuttava. Mieheni on kuitenkin kaikesta huolimatta ihminen, jonka kanssa jaan saman huumorintajun ja elämän perusajatuksen, hän on se kenen kanssa haluaisin elää kumppanina. Rakastan häntä.
Olen epävarma siitä, miten minun kannattaa toimia tässä suvantovaiheessa. Otanko kaikki nämä asiat puheeksi miehen kanssa ja varaudun että saan kuulla eron olevan ainoa vaihtoehto. Vai koitanko toimia niin, että yhteenpaluu olisi mahdollinen enkä ottaisi eropapereita tms aktiivisesti puheeksi. Nyt tulemme keskenämme toimeen hyvin, ihmeellisenkin hyvin. Emme riitele, vaan voimme keskustella asioista. En kuitenkaan halua ns. kaivaa verta nenästäni ottamalla asioita esille väärällä tavalla tai hetkellä. Kahden kesken emme juurikaan aikaa vietä, yleensä seurassamme ovat lapsemme ja tapaamiset tapahtuvat yhteisen kotimme tiloissa. Sekin saa ehkä minut vaikuttamaan liian tutulta, sitä kipinää ei kyllä tule esiin näissä kohtaamisissa.
Toivon että joku saman kokenut osaa neuvoa minua ja toivon tietysti että tarinallamme voisi olla onnellinen loppu. Tämä epätietoisuus on raastavaa.
Hei,
voin olla mielestäsi ja muidenkin " väärä" henkilö kommentoimaan tilannettasi, sillä itselläni on suhde vastaavassa tilanteessa olevan miehen kuin omasi kanssa.Hän siis myös asumuserossa ja ero tulossa.
Luulisin kuitenkin, että miehesikin haluaa oikeasti erota, mutta haluaa tehdä sen ns. nätisti sinua tai lapsia pahemmin loukkaamatta. Joskus suhteessa tunteet vain kuihtuvat, eikä sille mitään voi. Ole onnellinen jos teillä ei ole kolmatta osapuolta kuviosissa vaan voitte selvittää eronne ns. puhtaalta pöydältä.
Miehesi varmasti kunnioittaa ja arvostaa sinua ja siksi haluaa pysyä aina ystävänäsi. Se ei välttämättä aluksi tunnu sinusta helpolta mutta kyllä se voi onnistua. Itsekin olen ollut parissa pitemmässä avoliitossa ja parissa lyhyemmässä, jotka eivät kaikki ole päättyneet kaikkein parhaimmalla tavalla, mutta kaikilla noillakin miehillä on pieni paikka sydämessäni jäljellä. Katkeruus ei auta mitään vaan vie vain voimia ja vanhentaa 🙂
Eroasia kannattaa siinä mielessä ottaa puheeksi, että saat itsellesi selvyyden mitä mies oikeasti haluaa ja jos se on ero, voit itsekin alkaa sitä ajatusta kunnolla työstämään ja pääsemään pikkuhiljaa elämässä eteen päin. Tuollainen välivaiheessa roikkuminen on raskasta vaikka lopputuloskin saataa pelottaa. Jaksamista syksyyn 🙂🌻
Hei Sanni-Maria,
läheisyyden puute ja taloudelliset asiat. Eli ne yleisimmät erillisyyden tunteeseen ja eroon johtavat syyt. Tuttua minulle. Myös tuo, että haluttaisiin parantaa asioita, mutta saadaan kaikesta riita aikaiseksi. Parisuhteeseen tarvitaan kaksi ja jos toinen ei halua, ei hänen päätään pysty kääntämään. Eikä se olisi järkevääkään, jos asiat junnaisivat edelleen paikallaan samanlaisissa ongelmissa. Mikäli parisuhdetta halutaan parantaa esim. perheneuvolan tai vastaavan avulla, siihen on molempien sitouduttava. Jos toinen haluaa todella erota ja kertoo sen on päätöstä vaan kunnioitettava. Vaikeaa ja raastavaa se on. Sinä et tiedä ilmeisesti onko puolisollasi toinen suhde meneillään?
Asumusero ei ole suhteen loppu, se on harkintaa puolin ja toisin. Joskus lopullinen päätös on tehty kauan sitten. Joskus voidaan palata yhteen. Tulevaisuus ei ole kristallipallosta nähtävissä, onneksi! Mieti mitä sinä haluat. Kerroit, että rakastat puolisoasi. Rakkaus eivätkä muut tunteet lopu käskemällä vaan ajan kuluessa. Ystävyyskään ei ole mahdollista ja pakollista kaikkien kanssa. Pyri keskustelemaan mahdollisimman paljon. Se kannattaa.
Kiitos TheOther ja kiss, viestinne lämmittivät mieltäni vaikka ette toiveita yhteenpaluusta antaneetkaan. Toista ihmistä ei voi tietenkään pakottaa pysymään parisuhteessa ilman omaa tahtoaan.
Toista naista (vakavammin otettavaa siis) en todellakaan usko miehelläni olevan, en edelleenkään myöskään usko että hänellä olisi ollut suhde yhdessäolomme aikana. Tapailla saattaa muita naisia, mutta en koe sitä pettämisenä koska emme ole yhdessä. Itse olen tasaisella mielialalla nyt, järjestelen oman elämäni palikoita kasaan ja eteenpäin mutta en poissulje sitä, että vielä palaisimme yhteen. Jos siis miehenikin myöhemmin oikeasti niin haluaa. Liian kauan en tietenkään rupea odottelemaan, olen kuitenkin vielä suhteellisen nuori ja viehättävä nainen ja elämää edessä montakymmentä vuotta. Mutta enpähän ainakaan voi jälkikäteen jossitella ettenkö olisi kaikkeni yrittänyt asumuseron aikanakin! Mielestäni luovuttaminen liian varhain ei ole hyvä asia, epäonnistumisiakin on mahdollista korjata ja saada asiat toiselle raiteelle. Mutta kuten sanoin, olen varautunut pahimpaan toivoen silti parasta. Rakastan tätä miestä kuitenkin varmasti elämäni loppuun saakka vaikka olisinkin jonkun muun miehen kanssa, onhan hän nuoruudenrakkauteni ja lasteni ihana isä. Parikymmentä vuotta on aika paljon alle nelikymppisen elämässä, olemme kasvaneet yhdessä aikuisiksi.