Olen aika paljonkirjoitellut tänne kevään aikana parisuhde yms ongelmistamme, ja nyt taisi viimein oma pinnani katketa. Kirjoituksiani löytyy mm.ostaisinko talon? ja olen pettäjä-ketjuista. En jaksa uudelleen tähän aivan kaikkea selostaa.
Tein viimein päätöksen, että tätä vuokraamaamme omakotitaloa en osta, koska omat voimavarani eivät riitä sen maksamiseen eikä ylläpitoon. Miehestäni ei ole mitään apua. Hän ei ota mistään vastuuta, ja sairaslomallakin on ollut kolme vuotta ja maannut vain kotona. Miehellä on ehkä kaksisuuntainen mielialahäiriö, lisäksi krooninen masennus, krooninen kipuoireyhtymä(johon syytä ei ole löydetty) hänellä on jonkin sortin persoonallisuushäiriö myös…ja on erittäin riippuvainen minusta.
Sairastin itse vaikean masennuksen viitisen vuotta sitten, ja selvisin siitä. Paniikkihäiriökin minulla todettiin, ja siihen olen syönyt zoloftia tähän päivään saakka.
Niin, tähän päivään, tai oikeastaan eiliseen. Laitoin eläimemme myyntiin, koska uuteen tulevaan asuntoon niitä ei voi ottaa. Ja se on ensimmäinen askel säästösuunnitelmaani. Joku nainen soitti ja oli kiinnostunut eläimistämme, ja siinä selvisi että mieheni oli ne häneltä aikanaan ostanut eikä ollut niitä vieläkään maksanut. Mieheni ei kuulemma vastaa puheluihin. Minä sain haukut asiasta.
Jos tämä olisi ollut ensimmäinen kerta, asia ei olisi ollut niin vakava. Unohduksia kun sattuu tuon tuostakin. Miehelläni on velkaa joka puolelle, kaikkea en edestiedä. Puoleen vuoteen en ole koskenutkaan hänen laskupinoonsa, joka vain kasvaa ja kasvaa.
Juttelin erään tuttavan kanssa eilen, ja kuulin ”salaisuuksia” miehestäni. Mieheni on salaa ryypiskellyt, minun tietämättäni, ja uskonnollisen vakaumuksemme vuoksi se tuntuu tosi väärältä. Ja kun hän on väittänyt ettei ole juonut ollenkaan. Huhuja on välillä tullut korviini, mutta mies kieltää kaiken.
Itkin koko eilisen päivän, itkin itseni uneen…ja aamulla herätessäni itku jatkui.
Päätin yöllä mietiskellessäni, että muuta vaihtoehtoa ei enää ole kuin muuttaa yksin. Olen pettynyt avioliittoomme, menimme kahdeksan vuotta sitten naimisiin ollaksemme yhdessä loppuelämän.
Nyt minun täytyy kerätä rohkeutta kertoakseni päätöksestäni miehelle. Hän ei ole kotona muutamaan päivään. Sanokoon sukulaisemme mitä sanovat, tämä on minun elämä ja minä itse päätän siitä. Nyt tiedän etten aivan yksin kuitenkaan jää, sillä eräs hyvä ystäväni kannustaa minua asiassa. Luulin että hän olisi eroa vastaan, mutta onneksi asia tuli puheeksi. Olen muutamana iltana joutunut ottamaan rauhoittavaa lääkettä, sillä vanhat paniikki ja ahdistusoireet meinaavat palata. Yli vuoteen en ole tarvinnut rauhoittavaa.
Tämä palsta on ollut minulle ainoa paikka mihin olen ahdistustani voinut purkaa. ja vastedeskin sitä aion tehdä. Tunnen että minulla on edessä rankka aika, johon tarvitsen tukea. Tänään aion kertoa siskolleni tarinani. Vähän hän on kulissien taakse päässyt kurkistamaan, mutta nyt ne romahtavat täysin. En jaksa enää esittää että asiat olisivat paremmin kuin ne ovat.
Kiitos sinulle kun jaksoit lukea vuodatustani…
Hei sinä, joka mietit vastuun rajaamista omaan elämääsi parisuhteen sijaan. Itse aikoinaan ongelmallisesta liitosta lähteneenä rohkaisen sinua kuulemaan omimpia tuntojasi vaikka ympäristöstä tulisi vastustusta kuinka. Olet miettinyt asiaintilaasi monelta kannalta, miettimisen lisäksi on tehtävä rohkeitakin ratkaisuja että saisi pidemmällekin kantavia muutoksia aikaan. Ole rohkealla mielellä. Saatuasi omaa elämäntilannettasi paremmalle tolalle - talous yms. - se heijastuu läheisiisi. Saa kuulla itseään, saa toimia tilanteensa parantamiseksi, saa tehdä oman elämänsä suunnitelmia, vaikka olisi parisuhteessakin. Kaltaisiamme on niin monia, vastuuta ei tarvitse eikä voi tai jaksa kantaa toisten puolesta! Jokaisella vastuu oman elämänsä ratkaisuista, siinä jokaisella riittävästi vastuita. Voimia täältä netin maailmasta! Rohkeutta!
Hei Taikku!
Mielestäni ero on oikea ratkaisu. En tietenkään halua tuomita miestäsi... kuitenkin hän on aikuinen ja aikuisen kuuluu ottaa vastuu elämästään, oli sitten miten sairas tahansa. Jos hän on sairautensa vuoksi niin huonossa kunnossa,ettei pysty huolehtimaan laskuistaan ja muutenkaan pärjää ilman sinua, hänen tulisi hakeutua hoitoon ja sitoutua siihen. Miehesi on pettänyt luottamuksesi useamman kerran eikä selvästikään ymmärrä miten raskas teidän tilanteenne on sinulle.
Olet kestänyt miehesi oikkuiluja todella kauan. Itse olisin samassa tilanteessa ottanut eron jo kauan sitten... Olet jaksanut tukea ja auttaa häntä ja todellakin ollut hyvä vaimo "niin myötä ja vastoinkäymisissä". Eihän kukaan sen enempää pysty antamaan. Eli jos sekään ei saa miestäsi kunnioittamaan(eli siis olemaan pettämättä luottamustasi) sinua ja hoitamaan osuuttaan asioista, niin mikä sitten auttaisi? Jos mietit nykyistä elämääsi, jaksaisitko jos sama jatkuisi vielä vuoden, kahden... kymmenen vuodenkin kuluttua.... Jos miehesi ei osoita edes mitään mahdollisuutta muutokseen, on parempi ottaa itse uusi suunta.
Ja mitä tulee sukulaisiisi... heillä on mielipiteensä ja pitäköönkin ne omanaan. Kyseessä on sinun elämäsi ja etköhän sinä tiedä parhaiten miten haluat sen viettää ja mikä on sinulle hyväksi. Sinulla on varmasti ympärillä sellaisiakin ihmisiä, jotka ymmärtävät sinua. Keskity heihin ja ota vastaan kaikki tuki. Voimia ja iso halaus sinulle! Uusi alku on aina rankkaa, mutta se kannattaa ja sinä selviät siitä 🙂
Kiitos kannustuksestanne!
Jostain syystä kun olin päätökseni tehnyt ja ilmoittanut miehellenikin, siis sen että muuttaisin yksin, mieleeni alkoi tulvia ihania ja mukavia mustoja miehestäni. Haluanko todella jättää nekin asiat, jotka miehessäni on hyvää?
Itkin kaksi päivää putkeen. Mieheni suunnitteli itsaria. Soitti mulle viimeisen puhelun ja sanoi lopuksi; Älä muistele pahalla" Ei kuitenkaan tehnyt itselleen mitään.
Hän on täydellisen riippuvainen minusta, ja minä kilttinä ihmisenä pyysin häntä palaamaan kotiin. Hän onkin tänään tulossa. Lupasin myös, että hän muuttaa minun mukana. Mihinpä hän muuallekaan menisi. En osaa olla tiukka päätöksessäni, säälin miestäni. Mitä tällaisessa tilanteessa voi tehdä?
No, nyt odotan ja katson mitä tuleman pitää. Mies saa tosissaan ottaa itseään niskasta kiinni jos aikoo saada minut puolelleen. Ehkä tämä kriisi on saanut hänet heräämään, ehkä ei.
Kokemuksella; muuton ajan, ehkä pari viikkoa, korkeintaan kaksi kuukautta, mies "on hereillä".
tilannekatsaus; olen irtisanonut talomme, eli voimme nyt olla tässä elokuun loppuun saakka. Olen huomenna menossa katsomaan yhtä kerrostalokaksiota, johon AINAKIN MINÄ olen muuttamassa. Mies on tulossa mukanani siihen, vaikka välillä on itsekin puhunut erosta. Oli kuulemma psykologille jutellut tilanteestamme, ja sen jälkeen oli varma ettei meidän avioliitolla ole enää mahdollisuuksia. Tai ettei hän itse enää jaksa tätä. Epätoivoisesti hän yrittää välillä saada huomiota osakseen. Toisaalta minä kyllä tykkään välillä halata häntä, mutta mielestäni se on vain myötätunnon osoittamista. En tunne häntä kohtaan rakkautta tai seksuaalista vetovoimaa. Mieluummin pysyttelen etäällä ettei minun tarvitse kohdata hänen tuskaansa. Kun hän kysyy, rakastanko häntä, sanon vain että ainakin haluaisin sitä, tai etten aina oikein tiedä itsekään. Enää en halua valehdella, että rakastaisin.
Luin taas yhtä parisuhdekirjaa, ja hämmästyin miten tilanteessamme on selvästi näkyvissä irroittauminen symbioosivaiheesta. Kasvaminen erilleen. Mietin vain, että onko tämä pelkästään sitä. Ei kai, mieheni on riippuvainen minusta joka suhteessa. Aika näyttää miten tässä käy.
Mua ihan stressaa se miten paljon minulla on tekemistä ennen muuttoa. Luulenpa, ettei mieheni pistä tikkuakaan ristiin siistiäkseen paikkoja ja korjatakseen aiheuttamansa vahingot. Minä tyhjennän ja siivoan talon ja pihan, mies keskittyy vain autotalliin. Tasapuolista, vai mitä???
Kirjoitanpa tarinaani jatkoa...asun nyt yksin pitkän taistelun jälkeen. Mies on ollut kaverillaan ja tänään sai kuulema oman asunnon. Olo on helpottunut. Tehköön mies mitä lystää ja haukkukoon minua kuinka paljona tahansa. Tiedän mitä itse haluan ja teen myös niin. Sukulaiset ottivat aika raskaasti eromme, ja nyt kyllä pidetään yhteyttä ja jaellaan hyviä neuvoja. Ihana elämä...kaikki on nyt mahdollista, voin elää vain itselleni ja kahdelle kisulleni. Tietty välillä iskee yksinäisyys, mutta kestän sen kyllä. Puhelinsoitto vain jollekin ymmärtävälle ystävälle, joita kylläkin on aika vähän. Kumma miten tällaisessa tilanteessa ne tosiystävät erottuvat joukosta. Tsemppiä kaikille muillekin. Elämästä selviää kyllä...
Hei,
Hienoa, että jaksoit repäistä itsesi irti. Iloista syksyä sinulle - vaikka varmasti välillä masentaa, mutta uudet haaasteet ja mahdollisuudet ovat edessäsi! 🙂🌻
Hei Taikku!
Hienoa että olette viimein päässeet miehesi kanssa yhteisymmärrykseen ja tehneet lopullisen päätöksen. On varmasti ollut todella raskasta, kun asiat eivät etene ja toinen ei tunnu ymmärtävän. Sinä kuitenkin selvisit vaikeasta ja henkisesti raskaasta tilanteesta todella hyvin. Olen lukenut paljon kirjoituksiasi täällä ja joka kerta mietin, miten jaksat olla noin vahva ja pystyt miettimään asioita järkevästi, vaikka tilanteenne ahdisti ja uuvutti.Mielestäni olet samassa tilanteessa oleville oikea malliesimerkki siitä,että kriiseistä selviää pysymällä vahvana. Hienoa että olet jakanut kokemuksiasi tukinetissä, se on varmasti auttanut monia saman ongelman kanssa kamppailevia. Muista nauttia uudesta alustasi ja elää täysillä. Sinä jos kuka olet ansainnut sen! Kaikkea hyvää elämääsi🙂🌻
Heippa vaan taas!
Meebu, en todellakaan voi sanoa että olisimme päässeet yhteisymmärrykseen exän kanssa. Exä selittää kaikille miten kamala olen...itsekäs, valehtelija, huora, tunteeton....ei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä, koska eihän tällaisen kamalan akan kanssa kukaan voi elää. No...tiedän millainen olen, enkä moisesta suutu. Hän nolaa kaytöksellään vain itsensä. Olen pystynyt olemaan kommentoimatta julkisesti noihin syytöksiin, ja muutenkin olen lakannut selittelemästä asioita hänelle. Hän kuulee asiat sillätavoin kuin itse haluaa ne ymmärtää. Julkiseksi tuon haukkumisen tekee kirjoittelu facebookissa, jossa suurinpiirtein kaikki tutut ovat "kuulolla". Sieltä tosiaan erottuu ne muutamat hyvät ystävät jotka kyselevät miten minä jaksan kaiken tämän keskellä.
No, toivon että näistä tarinoistani on jollekin apua ja tukea omassa elämässään. Itse koen saaneeni täältä todella paljon tukea valinnoilleni. Elämä ei ole milloinkaan helppoa, mutta kyllä sitä paremmin "kärsii" nyt kun ei tarvi huolehtia kuin omasta elämästään.
Oikein mukavaa syksyä kaikille.
Taikku!
Ikävää,että miehesi ei kykyne näkemään omaa osuuttaan siihen miksi suhteenne kariutui. Ehkä hän oikeasti tiedostaa että käyttäytyi väärin sinua kohtaan,mutta omatunto/heikko itsetunto ei kestä myöntää sitä, joten hän yrittää etsiä syyllistä sinusta... Joka tapauksessa hienoa,että itse tiedostat asian todellisen laidan ja sinulla on ympärilläsi ihmisiä jotka ymmärtävät ja tukevat. Pidä heistä kiinni ja nauti uudesta elämästäsi! Olet todellakin ollut hyvä vaimo ja edelleen olet hieno nainen ja ansaitset olla onnellinen 🙂 Minusta on myös ihaltavaa,ettet ole lähtenyt mukaan tuohon ex-miehesi haukkumiseen ja mustamaalaamiseen vastaamalla samalla mitalla takaisin. Joten eiköhän ne muutkin ihmiset tajua kumpi teistä on se fiksu aikuinen.. Kaikkea hyvää uuteen elämääsi 🙂
Hei Taikku79!
Minäkin olen kirjoituksiasi lukiessa ajatellut, että olet vahva, järkevä ja kuitenkin lämmin ja empaattinen nainen. Itsekin painiskelen taas vaikeiden eroasioiden kanssa, joten en ole jaksanut tänne kirjoitella. Sain omien ristiriitojen keskellä ystävältäni Beattie M.: Irti läheisriippuvuudesta -kirjasta koottuja ajatuksia siitä onko suhde rakkautta vai riippuvuutta. Minut se auttoi ymmärtämään monta asiaa omassa suhteessani. Sen, että mies, jonka kanssa olin kihlautunut, oli minusta riippuvainen eikä niinkään rakastunut. Yksi riippuvuuden merkeistä on se, että eron tullessa pyrkii aiheuttamaan puolisolleen tahallisesti tuskaa ja kipua, kun rakkaus taas toivoo kaikkea hyvää. Tiedän, että ero on pitkä prosessi vielä omilleen muuttamisen jälkeenkin. Itse olen vastaavassa tilanteessa mielessäni soutanut ja huovannut vielä pitkään eron jälkeenkin. Miettinyt, että oliko ratkaisu oikea, tuntenut syyllisyyttä ja käynyt läpi sellaisia mielikuvia, että mitä jos palaisimme yhteen. Näin ulkopuolisena sinun ratkaisusi kuulostaa oikealta. Vaikuttaa siltä, että suhteessanne ei ollut enää rakkautta, pelkästään riippuvuutta ja riippuvuus saa kyllä aikaan sen, että sinun tarpeesi ovat saaneet väistyä miehesi hyväksi. Ja se saa sinut kuolemaan sisältä. Älä anna mielensisäisten ailahtelujen horjuttaa päätöstä. Minä kannustaisin sinua pysymään siinä, vaikka välillä kaipaisitkin niitä hyviä hetkiä, joita teillä on ehkä ollut. Olet vahva siinäkin, että tiedät, mitä olet ja mihin pystyt, eikä miehesi latistaminen ja mollaaminen tee sinusta toisenlaista. Tällaisessa tilanteessa punnitaan tosiystävyys ja omalta kohdalta voin kyllä sanoa, että muunlaisilla ystävillä en mitään teekään! Ehkä tämä tilanne tekee sinulle siinä mielessä palveluksen, että näet, keneen voit oikeasti hädässä luottaa ja kuka on oikeasti ystäväsi. Tsemppiä ja voimia sinulle!! 🙂👍
Heippa taas!
Täällä sitä edelleen sinnitellään päivä kerrallaan. Olen edelleen tyytyväinen että uskalsin tehdä päätöksen muuttaa yksin, mutta kieltämättä välillä yksinäisyys meinaa ahdistaa. Olen senkin takia yksin, kun päätökseni myötä luovuin entisestä uskostani, erosin eräästä herätysliikkeestä. Sitä eivät ihmiset meinaa myöskään millään tajuta. Ajatukseni mylläävät hirmuisella tohinalla, välillä tuntuu että olen sotkenut koko elämäni. Mikään ei ole kuin ennen, mutta tarvisiko ollakaan? Välit sukulaisiini ovat viilentyneet, koska he eivät ymmärrä valintojani. En todellakaan tunne olevani vahva...olen heikko ja pelkuri monessa asiassa.
Mitä miehelleni kuuluu?? Hän asustelee yksin muutaman kilometrin päässä. Alku oli vaikeaa, itsemurha mielessä jatkuvasti. Pari kertaa jouduin jo soittamaan poliisit hänen perään kun aikoi romuttaa auton ja itsensä. N. kerran-pari viikossa hän on käynyt luonani tavaroita ja postejaan hakemassa, ja jokainen vierailu on päättynyt suuttumiseen ja uhkailuun. Mies on myös alkanut juomaan, ja aikoi jatkaa sitä kunnes henki lähtee. Ajattelen häntä päivittäin, mutta ainoa mitä tunnen on huolta ja sääliä.
Tänään hän kävi taas ja juttelimme jopa kuin kaksi aikuista. Auton kanssa meillä on ollut isot riidat. Auto kun on minun nimissäni ja hän sitä käyttää, eikä pysty maksamaan vakuutusmaksuja yms...no, annoin kuun loppuun aikaa, sitten jos en saa autoa takaisin, joudun turvautumaan kenties taas poliisin apuun.
Yksi uusi ovi elämässäni jo aukesi, kun tutustuin erääseen mieheen. Taistelen jatkuvasti sitä vastaan, että onko liian aikaista aloittaa uusi suhde näin pian vanhan jälkeen? Mitä mieltä olette? Olemme tämän uuden kanssa avoimesti puhuneet asiasta, ja miettineet sitä että olen jo pitkään joutunut käsittelemään eroa, ikäänkuin etukäteen...no, ei vielä ole mistään vakavasta kyse, mutta tunteet kyllä käyvät kuumina. Ja juttu luistaa vähän liiankin hyvin. Nautin jokaisesta mukavasta hetkestä jotka eteeni tulee...uusia suunnitelmiakin on jo mielessäni opiskelun ja työn suhteen...
Helppoa ei elämäni ole edelleenkään...päinvastoin. Henkisesti olen kuitenkin vahvempi, ja tiedän että vaikeuksista selviää aina jos vain itse haluaa. Kirjoittelen taas kun tulee uusia kuulumisia. Kiitos kun jaksoit taas "kuunnella". 🙂🌻
Hei taikku!
Et todellakaan ole mikään pelkuri! Olet tehnyt vaikeita ratkaisuja, jotka vaativat rohkeutta ja voimia. Eroaminen ei ole koskaan helppoa, varsinkaan kun takana on pitkä yhteinen taival. Uskonnolliset yhteisöt voivat olla todella painostavia ja ilkeitäkin jäsenilleen, jotka miettivät eroa yhteisöstä. Usein siitä kuulee vielä pitkään eron jälkeenkin. (tietenkään kaikki uskonnolliset yhteisöt eivät ole tällaisia, en yleistä!) Miehesi ja uskontosi ovat ennen olleet iso osa jokapäiväistä elämääsi.Kuitenkin olet luopunut molemmista voidaksesi elää sellaista elämää kuin haluat. En usko,että kenellä tahansa riittäisi voimia samaan. Olen sanonut tämän ennenkin, mutta mielestäni olet todella vahva nainen ja ansaitset olla onnellinen! 🙂
Tuosta autosta... Mielestäni sinun ei kannattaisi edes odottaa, vaan vaatia miestäsi palauttamaan auto heti. Vaikka sitten joutuisitkin kutsumaan poliisin avuksi. Olet jo pitkään maksanut miehesi laskuja ja velkoja, joten nyt hänen olisi jo aika irtautua sinusta täysin myös raha-asioissa. Se on täysin hänen oma ongelmansa, jos hänellä ei ole varaa autoon ja sen vakuutuksiin. Ymmärrän kyllä,että tunnet häntä kohtaan sääliä ja että miehelläsikin on varmasti paha olla, mutta silti mielestäni olisi hyvä tehdä hänelle täysin selväksi, ettei hän voi enää olla millään tavalla sinusta (edes autostasi tai vakuutusmaksuista) riippuvainen. Tällainen ratkaisu tuntuu varmasti pahalta, mutta varmasti teidän molempien olisi helpompi päästä erosta yli ja jatkaa elämäänsä, kun ei enää olisi mitään omaisuuteen liittyviä asioita vaivaamassa. Silloinhan myös miehelläsi olisi mahdollisuus omaan elämään ilman sinua.
Niin ja tuo uusi mies... Jokainen käsittelee eronsa omalla tavallaan, toisilla vie enemmän aikaa kuin muilla... ei siis voi sanoa miten paljon vaatii aikaa päästä että olisi valmis uuteen suhteeseen. Ihan ymmärrettävää,että tunteesi käyvät kuumina, kuten sanoit. Samoja tunteita olet varmasti kaivannut edellisessä suhteessa jo pitkään ennen kuin erosit. Ei kannata kuitenkaan heittäytyä täysin tunteiden vietäväksi, silloin helposti käy niin,että tulee huomaamaan ettei olekaan valmis. kannattaa edetä hitaasti, tutustua rauhassa. Tietääkö uusi tuttavasi,että olet vasta eronnut? Kannattaa kertoa avoimesti omasta elämäntilanteestaan. Silloin toinenkin osaa antaa aikaa. Mikäli hän on sinusta aidosti kiinnostunut, hän kyllä jaksaa odottaa! 🙂
Meebu,kiitos jälleen kerran kannustuksestasi...
Auton kanssa sovimme nyt, että kuun viimeinen päivä avaimet on mulla, ja auto myös. Jos niin ei ole, otan virkavallan avuksi.
Uuden miespuolisen ystäväni kanssa olemme puhuneet avoimesti kaikesta, myös erostani. En ole yleensäkään (kuten olette huomanneet) tunteella asioihin rohkeasti heittäytyvä, vaan mietin ja pohdiskelen asioita kauan, välillä liiankin kauan. Minun on vaikeaa tehdä isoja eläämääni koskevia päätöksiä, mutta toisaalta tietyissä jutuissa olen liian malttamatonkin. Onneksi tämä uusi tuttavuuteni on järkevä ja tajuaa tilanteen, ja olemmekin sopineet olevamme vain ystäviä. Katsotaan mitä se sitten tuo tullessaan.
Täällä sitä porskutellaan edelleen....kun luen itse noita vanhempia viestejäni, en voi kun ihmetellä miten vaikeassa tilanteessa olen ollut. Elämäni on alkanut jo tasaantumaan. Eropapereita en ole vielä laittanut eteenpäin...pelkuri olen! Saan erosta syyt niskoilleni. Exmies ei suostu yhdessä sitä tekemään.
Olemme tavanneet enää noin joka toinen viikko. Yritän pitää asialliset välit, mutta aina tapaaminen johtaa riitelyyn. Ja joka kerta ex lähtee viimeistä kertaa luotani. No, en häntä kaipaa...
Olen lukenut sylikaupalla avioeroa ja uutta rakkautta käsitteleviä kirjoja, ja sen olen oppinut, että en yritä tukahduttaa mitään tunteitani. En yritä väkisellä unihtaa menneitä, vaan saatan rauhassa vaikkapa selata albumeita ja katsella kuvia vanhoista hyvistä ajoista. Tunteita tulee, ja niin kuulema pitääkin. Ikävää, vihaa, katkeruutta, epätoivoa, onnea, ihan mitä vaan...ja kaikki saa tulla. Mutta entinen elämä ei tule takaisin.
Uusi alku on jo edessäni...
Niin. onneksi minun ei tarvinnut turvautua poliisiin sen auton kanssa. Mies suosiolla luovutti sen minulle, mutta oli tietysti riisunut kaikki mahdolliset lisälaitteet sun muut siitä irti. Nyt mulla on vaan itsellä se ongelma että miten itse selviän sen auton kanssa, kun sitä ei kannata myydäkään hintojen tippumisen vuoksi. No, käyttöä sille löytyy kyllä, kun ja jos pääsen kouluun tammikuussa.
Olen onnellinen että olen selvinnyt pahimman yli tässä kriisissä. Kiitos teille kaikille jotka olette minua tukeneet. Olette ihania. Ja onnea jokaisen elämään. Kaikesta selviää jos itse niin haluaa...