Olen aivan sekaisin.
Avovaimo haluaa asumuseron, olemme kihloissa edelleen. Hän muuttaa nyt vkloppuna.

Pari viime vuotta on olleet todella raskaita suhteellemme. Meille on tullut taloudellisia ongelmia, jotka alkoivat jo kolmisen vuotta sitten rasittaa suhdetta. Puolisoni myös sairastui fibromyalgiaan, jonka aluksi torjuin. Todella tökerösti ja tiedän nyt loukanneeni häntä syvästi.

Olemme tehneet pätkätöitä milloin mitäkin jotta saamme leivän pöytään, sairastuttuaan avovaimoni ei kokonaisia työpäiviä/viikkoja ole kyennyt tekemään. Aikaa kului ja itse tein töitä, sekä harrastin salia ja selitin vain että aletaan elämään kaikesta huolimatta. Ajatuksessahan ei sinänsä ollut eikä ole edelleenkään mitään vikaa, mutta toteutus ei voisi pahemmin vikaan mennä. Vaikka rahat eivät riittäneet, pyrin jatkuvasti harrastamaan. Tosin jos salin olisi ottanut pois, en tiedä mitä olisin tehnyt.

Omasta puolestani voin sanoa, että en pitkään aikaan edes ymmärtänyt koko fibromyalgiaa tautina, vaikka todella useasti sain puolisoltani infoa taudinkuvasta. Aloin etääntyä, siirtyä pelaamaan pelikonsolilla.

Kyllä, aikuinen, 35 vuotias mies. Toki olen pelannut elämässäni vähän aina, mutta kun aloitin netin kautta muiden ihmisten kanssa pelaamaan, alkoi asiat jäädä. Suhde, lapset, arjen pienet ja isommatkin asiat. Minulla on myös kaksi lasta edellisestä liitosta, jotka ovat vuoroin minulla, mutta asuvat äitinsä luona.

Ajan vielä kuluessa ja nyt ”heränneenä” näen ne monet, monet kymmenet kerrat kun puoliso on yrittänyt lähestyä minua ja saada minuun yhteyden. Tosiasiassa viimeisen kahden vuoden ajan totuus on se, että vaihdoin meidän läheisyyden, läsnäoloni ja kaiken virtuaalimaailmaan. Toki harrastan ja olen töitä tehnyt jatkuvasti, mutta olen ollut paikalla, mutten läsnä. En millään edes kaukaisesti siedettävällä tasolla.

Muistan kuinka olemme keskustelleet monia kertoja aikaisemmin aiheesta ja en käsitä vielä kuinka en ole voinut tajuta. Siis sanalla sanoen, olen ollut idiootti.

Jo ihastumisemme alkuajoista asti olen tuntenut, että tämän naisen haluan viedä vihille. Moista tunnetta en ole tuntenut vielä kertaakaan aikaisemmin elämässäni. Meidän henkinen yhteys oli aivan käsittämättömän upea ja pelkkä kehonkieli kertoi volyymikaupalla tarinaa toisillemme.

Jossain vaiheessa aloin pitämään asioita itsestäänselvyytenä. Tästäkin keskustelimme ettei kummankaan pidä pitää suhteessa asioita sellaisina.

Silti, hukuttauduin virtuaalimaailmaan, pelien keskelle, omaan harrastukseeni ja unohdin lapset, unohdin puolisoni. Lapsetkin ovat varmuudella saaneet kärsiä kun ”isi aina pelaa”. Hehän haluavat vain että isi on läsnä heidän elämässään joskaan en mikään vuoden isä-materiaalia ole koskaan ollut. Mutta rakastan lapsiani ja pidän heistä kyllä huolen. Jossain vaiheessa aloin pelätä lähestyä itse rakastamaani puolisoa, torjumisen pelossa. Olen aina pelännyt torjuntaa. Miksi aloin pelätä? Ihmistä, jota rakastan? Siinä ei nyt tunnu olevan järkeä…

Kaksi-kolme vuotta. Ainakin tämän ajan avovaimo ja lapsenikin ovat yrittäneet saada minua läsnäksi, ja pettyneet ja yrittäneet ja taas pettyneet. 2-3 viikkoa sitten jostain ihmeestä heräsin. Se hetki oli kuin salama. Laitoin koneen kiinni, aloin puhumaan avovaimolleni.

Kehittyi nopeasti kovaääninen sanaharkka, jonka lapsetkin kuulivat, ikävä kyllä. Tilanne kehittyi hyvin nopeasti pisteeseen, jolloin avovaimo kertoi haluavansa asumuseron, aikalisän suhteessa.

Istuimme alas ja keskustelimme. Kerroin ongelmastani ja olinkin jo ennen keskustelua alkanut tutkimaan riippuvaisuutta pelaamiseen ja sen aiheuttamia ongelmia. Kävi nopeasti ilmi, että olimme puolisoni kanssa monta kertaa aikaisemminkin keskustelleet nämä samat asiat. Myönsin suoraan, etten ole sisäistänyt näitä keskusteluja. Miksi olisin edes voinut, en ole ollut läsnä oikeasti pitkiin aikoihin. Sain kuitenkin kertoa mitä sisälläni oli tapahtunut, ja miten näen asian ja ongelmat. Olin kyllä saanut itseltäni signaaleja jo pidemmän aikaa, mutta riippuvaisuus vei mennessään kunnes lopulta heräsin koko hulluuteen.

Avovaimo kertoi että hän on monet kerrat sanonut että kun mitta tulee täyteen se tulee sitten täyteen. Vein tämän mitan paljon ylikin. Tilanne on se että hän sanoi että kn punnitsi meidän suhteen hyviä puolia ja sitten näitä tulleita huonoja, hän halusi asumuseron, mutta pysyä yhdessä, kihlattuina edelleen.

Olen itkenyt silmät päästäni ja sydämen ulos rinnastani ja syyttänyt (syystäkin) itseäni miksen ole nähnyt mihin toimeni johtavat aikaisemmin. Puoliso kertoi ettei oikeen voi enää uskoa mitä sanon vaikka kuinka kerron miten näen tilanteen ja tekoni nyt. Ymmärrän kyllä miksi, olsinko itse edes näitä vuosia yrittänyt…? En varmaan…

Olen kertonut että kun olen saanut sanoa mitä nyt ymmärrän, tunnen ja näen, sitä ei enää uskota. Haluan ihan kaikesta sydämestäni näyttää lapsilleni ja avovaimolleni että aion tehdä töitä suhteemme eteen ja että voisimme jatkaa elämäämme yhdessä, mutta tuntuu että sitä mahdollisuutta en saa, koska hän muuttaa omaan asuntoonsa nyt vkloppuna. Enkä haluakaan enää sanoin vain puhua, vaan haluan TEHDÄ suhteemme eteen, toivon etten ole lopullisesti liian myöhään herännyt omasta tyhjiöstäni.

Puoliso sanoo että jos haluamme meidän tarinan jatkuvan, nyt hän tarvitsee aikalisän, käsitellääkseen myös itseään. Hän meni kyllä totaalisesti sietokyvyn yli, sen ymmärrän.

Toivon että tämä on mahdollisuus meille tulevaisuuteen ja kun tilanne rauhoittuu, voimme alkaa pikkuhiljaa rakentamaan jälleen yhteyttä, mitä meillä on ollut. Toivon myös että saan olla taas läsnä lapsilleni. Hävettää aivan helvetisti oma peilikuvani tällä hetkellä.

Suhteen rakkauden ylläpitäminenkään ei vaadi mitään satuja, kaikki lähtee jo ihan niistä pienistä asioista, päivittäin. Vannon jos minunlaiseni idiootti saa vielä mahdollisuuden, teen kaikkeni tämän rakkaani ja suhteemme eteen. Kun voisinkin kopata hänet halailuun syliin ja kainaloon jälleen kerran…

Nyt vain kaikki on iskenyt niin kovasti vasten kasvoja ettei henki meinaa edes kulkea, tämän tuskan olen kyllä ansainnutkin ja jos tämä suhde sen vaatii, sen otan vastaan.

Anteeksi sekava kirjoitustyyli ja epäjohdonmukaisuus, yritän myös etsiä jotain, jonne voin puhua edes jollain tavalla. Sisälläni en tätä pysty kantamaan.