Sairastuin masennukseen (tai siis pääsin vihdoin hoitoon), kun lapset olivat alle kouluikäisiä. Avioliitto narsistin kanssa oli tehnyt tehtävänsä. Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, lapset ovat suunnilleen täysjärkisiä nuoria 😉, mutta se on vaatinut melkoisia tuulimyllyjä vastaan taistelemisen. Kieltämättä lasten elämässä on tapahtunut paljon muutakin ikävää kuin vain vanhemman sairastuminen.
Olen kaikin voimin, mitä ikinä olen itsestäni löytänyt, taistellut, jotta jokainen lapsi on saanut tarvitsemansa avun. Hyvin helposti ensimmäinen vastaus on ollut se, ettei lapsi tarvitse terapiaa/tukea/ulkopuolista apua, mutta koska olen nähnyt lapsen pahoinvoinnin, olen sitä apua edelleen kysynyt – välillä jopa vaatinut. Jokainen lapsi on käynyt/käy edelleen terapiassa ja siitä on ollut selkeästi apua. En ole suostunut siihen, ettei ole resursseja tai että lapsella on itsellä voimavaroja selvitä, kun olen itse nähnyt, ettei lapsi voi hyvin. Olen ollut eri mieltä lääkäreiden, psykologien jne. ammatti-ihmisten kanssa ja sinnikkyydelläni saanut aina lapselle sen avun, mitä kulloinkin on tarvittu. Välillä olen joutunut kysymään ns. toisen mielipiteen, jotta lapsi on päässyt terapiaan. Uskokaa pois, olen ollut välillä kuolemanuupunut sen taistelun keskellä, kun sitä olen yksin tehnyt. Mutta toisaalta tänä päivänä olen helpottunut, että oman pahoinvoinnin keskellä lapset ja heidän hyvinvointinsa ovat kuitenkin aina olleet elämässäni tärkeintä.

Kaikessa on tärkeimpänä ollut aina lapsen etu ja hyvinvointi, vaikka se menisi oman etuni edelle tai tarkoittaisi, että esim. oma hoitoni viivästyy. Lapsella ei ole aikaa odottaa!

Tällä haluan sanoa, että sinnikkyys ja kyseenalaistaminen kannattaa. Terve syyllisyys on välillä ihan hyvääkin, mutta syyllisyys sellaisesta, mihin ei itse voi vaikuttaa (esim. sairastuminen) ei ole hyvää vaan lamaavaa. Se kannattaa kääntää sisuuntumiseksi ja kiukuksi. Silloin saa yllättävän paljon aikaan. 🙂👍