Hei…

Olen aika uusi täällä.. mutta ajattelin kirjoittaa tänne kun tuntuu tämä taakka liian suurelta kannettavaksi yksin.. Tää ei ole vielä ihan varmaa.. Voin olla raskaana. Se on näillä näkymin hyvin todennäköistä. Lopetin e-pillerit koska pelkäsin niiden aiheuttavan osittain masennustani..

Mikäkö pelottaa? Äkkiä en tiedäkään onko minusta tähän.. onko meistä tähän… miehestäni ja minusta. Tuleeko meistä koskaan perhettä…

Minulla on masennus.. pelkään, että (jos nyt edes olen raskaana), en kykene tarjoamaan lapselle sitä mitä hän tarvitsee…turvallisuutta, rakkautta ja iloa.. etten jaksa hoitaa häntä. Olen niin hämmentynyt.. on paljon asioita joista en tiedä mitä tehdä.. kukaan ei osaa oikein auttaa.

Tiedän, että joidenkin ihmisten mielestä on helppo sanoa.. ”No tee abortti jos et halua lasta..” Mutta se ei ole helppoa.. ei kenellekään pitäisi.. Varsinkaan ihmiselle joka on masentunut jo valmiiksi eikä mielenterveys enää kestä yhtään suurempaa elämän mullistusta.. Onhan kysymys ihmiselämästä.

Itsekseni olenkin tässä miettinyt kenen elämästä oikeastaan abortissa on kyse.. minun vai mahdollisesti pienen lapsen joka kasvaa sisälläni.. Pelkään niin ettei minusta ole tähän. Mieheni ei anna koskaan antaa lasta pois, sillä hänet on annettu lapsena pois.. enkä voisi tehdä sitä.. EN voisi tehdä edes aborttia oman mielenterveyteni vuoksi.. Uskon että tappaisin itseni… Ehkä ei pitäisi edes miettiä näitä asioita.. mutta minun täytyy..

Minun pitäisi syödä masennuslääkkeitä… mutta en pysty.. lapsesta voi tulla epämuodostunut.. En vain tiedä kuinka kauan jaksan ilman lääkkeitä… tämä vain pahenee. Vaikka itsestäni en aina jaksa huolehtia.. haluan huolehtia jostain pienestä.. koska.. niinhän sen pitää olla.. Lapsesta huolehtiminen pitää olla tärkein asia äidin elämässä ja sitä kautta itsestään huolehtiminen.. Sillä jos äiti voi huonosti.. lapsikin voi ja toisinpäin.

Siksi mietin pitäisikö minun siis syödä masennuslääkkeeni.. sillä jaksaisin paremmin.. toisaalta olen pattitilanteessa… sikiö voi vahingoittua.. Anteeksi tämä ei ole oikea paikka kirjoittaa asiasta.. en vain tiedä mitä tehdä… Lääkärikään ei vastaa mitään asiaan.. Ei voi muutakuin rukoilla että kaikki selviää jotenkin..

Ehkä vielä vaikeammaksi tekee asiasta sen.. että en voi puhua tästä äidilleni. Hän ei tiedä masennuksestani, enkä halua hänen koskaan tietävänkään. Hän ei ole sen sortin ihminen, että ymmärätäisi depression sairaudeksi, joka ei hoidotta parane… Äiti ei vain voi ymmärtää. Mieheni taas ei taida jaksaa kuunnella enää pohdintojani.. hänenkään ymmärryksensä ei taida enää riittää ja ystäviä minulla ei ole.. Joten.. taidan olla aika yksin tämän asian kanssa. Yksin tämän helvetin kanssa, josta en löydä uloskäyntiä.. Olen niin sekaisin… niin eksyksissä tässä labyrintissa, että olen valmis luovuttamaan.