Hei!
Luin viestisi, ja ajattelin vastata, koska itsellenikin on tullut reilut kolmisen vuotta sitten vastaan tuo tilanne, jossa miesystäväni sairastui masennukseen n. 10 kuukautta suhteen alkamisen jälkeen. Itselläni oli myös opiskelut kesken siinä vaiheessa, mutta lapsia ei ollut.

Itsekään en oikein tiennyt, kuinka olisin toiminut tuolloin... 😑❓
Masennus alkoi miehelläni hiljalleen, ja en oikeastaan heti tajunnut, mihin hänen toimintakykynsä oikein hävisi. Teillä on tosin ollut erilainen tilanne, ja varmasti vaikea. Kaikki varmaan toimivat eri tavoin tässä tilanteessa, joten en tiedä, mikä teillä toimisi parhaiten. Ehkä tästä, että kerron miten meillä on mennyt, on kuitenkin jotain helpotusta. 🙂🌻

Itse en tajunnut hakea apua arkeen tai itselleni, mutta sitä kyllä suosittelen. Älä vain "unohda itseäsi", muuten muistakaan ei jaksa huolehtia. Oma jaksamiseni oli puolentoista vuoden jälkeen jo aika kortilla, kun olemattomilla tuloilla piti sinnitellä, eikä mies jaksanut auttaa edes kotitöissä. Huomasinkin, että minun olisi aiemmin pitänyt jutella itsekin jonkun kanssa, vaikka koulun terveydenhoitajan/kuraattorin. Siis ihan se stressi, jonka tiukka tilanne aiheutti, veti mielen matalaksi. Eipä siinä, kotiapukin olisi kelvannut. Mies ei tosin sai hepulin, kun äitini yritti auttaa siivoamisessa, joten se siitä. Töihin päästyäni työterveyshuollosta olen saanut vähän apua, ja hiljalleen olen ottanut omaa aikaa.

Sinua huoletti se, että poikaystäväsi on usein tyly, välinpitämätön ja väsynyt. Tuo tosiaan kuulostaa tutulta, ja tiedän, että se tuntuu ikävältä! ☹️ Tsemppiä! Meillä sitä "äksyä" vaihetta kesti reilut pari vuotta. Välillä auttoi, kun vähän parempina päivinä puhuttiin siitä. Molemmat ymmärsivät, että kummastakin tuntuu pahalta. Me myös totesimme, että se masentuneen "äksyily" ei johtunut minusta, kuten se ei varmasti teilläkään johdu sinusta. Ja sitten kun itse olen ollut ärtynyt ja väsynyt, niin siitäkin on pitänyt puhua, koska mies ajatteli, että minun hiljainen ärtymykseni oli häneen suunnattu, mikä oli minusta pöhköä... Väärinkäsityksiä siis syntyi, kun arvailtiin toisen ajatuksia. Parempi siis selvittää asiat.

On kyllä varmaan hankala selittää pienelle lapselle mistä masentuneen käytös johtuu, ja noin pieni ei ymmärtäne, mistä on kyse. Toivottavasti joku osaisi neuvoa siinä teitä...

Oletteko puhuneet noista asumisjärjestelyistä poikaystäväsi kanssa tarkemmin? Vaikuttaa aika raskaalta hoitaa opinnot loppuun jos samalla hoidat lasta ja miestä. Varmasti hyvä miettiä nyt jo, miten homma hoituisi. Omasta kokemuksesta ajattelen, että se masentunutkin tarvitsee omaa aikaa ja tilaa olla rauhassa. Välillä, kun itse yrittää auttaa, voikin vaikuttaa päälle käyvältä ja jopa syyttävältä, niin nurinkurista kuin se onkin.

Itse huomasin, että miestäni hoitaneet eivät ajatelleet, että tukea/neuvoja/apua pitäisi mahdollisesti tarjota myös hänen kanssaan asuvalle, eli minulle. Välillä en edes tiennyt hänen hoitonsa vaiheista, kun hänkään ei puhunut niistä. ☹️ Muutokset lääkkeissä kuitenkin vaikuttivat arkeenkin, kun toinen ei esim. nukkunut öisin.

Tosi pitkäpinnainen tässä on pitänyt olla, koska parantuminen alkoi vasta tuossa reilut puolisen vuotta sitten. Virallisesti "terveenä" häntä on jo pidetty tutkimusten mukaan aiemmin, mutta käytännössä olen huomannut muutoksen vasta 1/2 vuoden sisällä. Toki iloinen asia - tätä olen toivonut hiljaa mielessäni pitkään. 🙂 🌻🙂🌻 Aivan kaikki ei ole kuten alussa, ja lääkkeetkin hänellä on vielä, mutta positiiviseen suuntaan mennään.

Toivon sinulle paljon jaksamista ja kaikkea hyvää! Muista pyytää apua monesta paikasta! Välillä tilanne voi olla tukala, mutta kyllä parempia päiviä aina tulee. Itseäänkin pitää huomioida, ja välillä tietoisesti unohtaa stressinaiheet ja tehdä jotain kivaa. 🌻🙂🌻

Jotenkin tästä näkövinkkelistä tulleepi mieleeni, että sun olis tärkeintä pittää huolta itsestäsi, omasta jaksamisestasi ja lapsestasi ensisijaisesti. Tuossa järjestyksessä. Niinkun lentokonneessa kehottaavat laittammaan itelleen ensin ne happinaamarit ja sitten vasta lapselle. Jos voimasi eivät riitä kantamaan masentunutta miesystävääsi, on se täysin ymmärrettävää, ja hänen kait olisi hyvä hakea itselleen apua ja alkaa kantamaan vastuuta itsestään ja omasta elämästään. Kuulostaa vähän siltä, kuin hän olisi tullut luoksesi lepäämään... (?)...hakenut sinusta hoivaa ja turvaa. Ehkäpä olet sitä myös halunnut antaa?

Ei ole syyllisiä tilanteessa, on vain asioita. Itselleni kävi reilu kymmenen vuotta sitten niin että tipahdin, urvahdin ja punkkasin pari kuukautta usein silloisen naisystäväni luona, kun en osannut kotonani levätä ja se teki hyvää. Siinä ei ollut lasta kuviossa mukana, ja mulla oli oma asunto, mutta kampesin vain hänen luokseen ja hän salli sen. Sitten kun voimaannuin niin läksin siitä omilleni ja en enää seurustellut hänen kanssaan pitkään aikaan, kunnes taas tiemme kohtasivat. Se oli jollain tavalla epätasapainoinen suhde ja minun piti kasvaa siitä omilleni, ottaa vastuu omasta puhkipalamisestani ja liiallisesta touhuamisesta. Hän olisi halunnut kanssani paljon enemmänkin, mutta minusta ei ollut siihen sitoutumaan silloin. Toinen haki hoivaa ja toinen halusi hoivata, se oli sellainen hoivasuhde. Toki auttelin häntä monissa asioissa mitä pystyin, mutta ei se rakkaudeksi muuttunut kuin toiselta puolelta. Hän sanoikin jossain vaiheessa huvittuneesti, että hän seurustelee sinun (=minun) kanssani, mutta sä (=mä) et seurustele hänen kanssaan. Mutta siinä ei ollut tosiaan muita osapuolia.

Sun kannattaa puhua auki omaa jaksamistasi, että et jaksa, tai että väsyt sinäkin tilanteessa. Ei siinä tarvitse sanoa hyvästejä toiselle kokonaan, vaan toivoa että hän kaverisi hakisi itselleen apua hankalassa tilanteessa. Sulla on huolehdittavana kuitenkin itsesi ja lapsesi ensisijaisesti ja se on hyvä huomata ja hyvä antaa sille arvo. Kun kaveri ei kuule sinun haluavan hylkäävän häntä, on sekin hyvä juttu.

Kun kerrot minä viestein miltä sinusta tuntuu ja mitä tunnet, niin tulet toiselle näkyväksi ja hänen on helpompi tajuta mitä ajattelet. Kannattaa puhua auki tunteitaan toiselle niin ei tartte arvailla. Ja kaippa sullekin on jotain apua tarjolla yksinhuoltajana, kunhan vähän kattelet ympärille ystäviäsi ja virallistakin sektoria.🙂👍

Kiitos viesteistä, helpotti vähäsen kun sai lukea muidenkin kokemuksia. Jos vielä lisää sais niin hyvä olis..

Meillähän on siis tämä asumisjärjestely semmonen että ollaan asuttu tässä jo reilu puolisen vuotta saman katon alla, ei vaan virallisesti. Isomman asunnon saamisen kanssa on ollu kaikenlaisia ongelmia.

Ja tosiaan, poikaystäväni ei ole vaikeasti masentunut, että hän esim. makaisi vain sängyssä tekemättä yhtään mitään. Tässä viimeset pari viikkoa hän tosin on nukkunut päivät ja valvonut yöt, mutta kuitenkin käyttänyt koiraa pihalla (kyseessä on siis hänen koiransa) ja on ollut monta hyvääkin päivää. Ollaan naurettu, puhuttu ja rakastettu. Mutta ne huonot.. Tiedän kyllä että se ärtymys ei johdu minusta, mutta silti otan sen jostakin syystä itteeni vaikka ei pitäis. Hän sanoo rakastavansa minua ja uskonkin sen, mutta hän ei vaan nyt jaksa tätä mun elämää, lastani tai mitään muutakaan stressiä.

Ja tänään tuo edellinen tulikin ilmi, sillä hän soitti mulle illalla (on siis kaverin luona viettämässä saunailtaa) ja ehdotti että ottais koiran mukaan ja lähtis kaverille muutamaksi päiväksi. Syynä se että ei jaksa kuunnella tyttäreni kiukuttelua. Mitä se tosin tekee melko paljon, uhmaikä painaa päälle ja lisäksi on melko ripustautunu muhun (johtuen sitä että ollaan oltu kahestaan siitä asti ku tyttö täytti 6kk ja oon hoitanu kaiken siitä lähten lähestulkoon yksin)

Tuo ehdotus on hyvä, mutta silti se ahdistaa aivan jumalattomasti. Pelottaa että tuleeko se enää takasin ku muistaa miten helppoo sen elämä oli ennen mua ja lasta.. Tuntuu että ite on tällä hetkellä niin stressaantunut ja ahdistunut. Maanantaina alkais työharjoittelu, ja vielä kolmivuorotyössä. Pelottaa miten tässä selviää ja jaksaa.

Täällä kanssa masentuneen puoliso. Mielestäni kannattaisi päästää mies tuulettumaan kavaerin luo. Siten sinäkin vapaata miehestä. Onko miehellä lääkitys masennukseen, entä terapia? Tsemppiä!

Hei voimaton!

Mua vähän pisti silmään tuo sun tyttäresi ja poikaystäväsi "suhde". Ei kuulosta kovin hyvältä, että ei kestä lapsen kiukuttelua. Noin niinkuin pitkällä tähtäimellä ajateltuna.
Tulee vähän semmoinen olo, että joudut valinnan eteen, kumpi on sulle tärkeämpi tyttäresi vai poikaystäväsi??

Tiedän, että täältä on helppo huudella, mutta olen itsekin ollut joskus nuori äiti ja laiminlyönyt lapsiani, kun yritin "auttaa" miestäni hänen ongelmissaan. Maksan siitä tunnontuskissani vieläkin. Mies on nyt ex- ja teki myöhemmin itsemurhan. Lapsiini olen onneksi säilyttänyt välini, mutta asia jäytää minua vieläkin.

VoimatoN kirjoitti 1.2.2014 23:57

…Ja tänään tuo edellinen tulikin ilmi, sillä hän soitti mulle illalla (on siis kaverin luona viettämässä saunailtaa) ja ehdotti että ottais koiran mukaan ja lähtis kaverille muutamaksi päiväksi. Syynä se että ei jaksa kuunnella tyttäreni kiukuttelua. Mitä se tosin tekee melko paljon, uhmaikä painaa päälle ja lisäksi on melko ripustautunu muhun (johtuen sitä että ollaan oltu kahestaan siitä asti ku tyttö täytti 6kk ja oon hoitanu kaiken siitä lähten lähestulkoon yksin)

Tuo ehdotus on hyvä, mutta silti se ahdistaa aivan jumalattomasti. Pelottaa että tuleeko se enää takasin ku muistaa miten helppoo sen elämä oli ennen mua ja lasta.. Tuntuu että ite on tällä hetkellä niin stressaantunut ja ahdistunut. Maanantaina alkais työharjoittelu, ja vielä kolmivuorotyössä. Pelottaa miten tässä selviää ja jaksaa.

Moi VoimatoN
Kirjoitat, että epäilet tuleeko se enää takaisin, kun muistaa…
Voipipa olla että on ajatellut, että saisit levätä itsekin rauhassa ennen työharjotteluasi viikonlopun? Oletteko puhuneet näistä asioista avoimesti? Menee arvailuksi jos kumpikaan ei puhu, vaan oletetaan asioita. Me ihmiset olemme valitettavasti sellainen rotu, joka ei osaa lukea toistensa ajatuksia, vaan jokaisen pittää niitä ite iäneen pukee sanoiksi ja tulla näkyväksi.

Ja jos se olis siitä, kiinni että hän ajattelisi helppoutta, että ois jossain helpompaa kuin sun ja kitisevän uhmaikäisen kanssa, niin jotenkin en usko siihen ajatukseen. Ihmiset tykästyy toisiinsa ihan tyystin ajattelematta vaivaa ja hankaluuksia, kun ne tykästyy, ihastuu ja rakastuu. Ja voipi olla että hänkin on sen verran voimaantunut että haluaa omien kavereidenkin seuraa ja vähän irtiottoa teidän jutusta, ja sehän on positiivinen asia.🙂👍

Kannattaa puhua auki tunteitaan. Sen me miehet taidamme, ainakin me, jotka ei ihan nuorino olla sitä opittu, taidamme sen joutua opettelemaan sitten myöhemmin, jossain vaiheessa joka tapauksessa.😉

Avaudunpa itsekin, kun olen omaa pahaa oloa kantanut hiljaisena jo pitkään.

Mieheni kärsii masennuksesta, käy terapiassa. Lääkitystä ei ole suostunut ottamaan. Asun töiden vuoksi toisella paikkakunnalla, viikonloput pyrin viettämään kotona. Ongelmana on miehen henkinen ja fyysinen etäisyys, joka on alkanut puolentoista vuoden jälkeen viemään puhtini pois.

Olen yrittänyt olla rohkaiseva, tukeva, positiivinen. Kunnioittanut toisen yksinolon kaipuuta, antanut tilaa. En vain enää tiedä mitä voisin tehdä. En oikeastaan enää jaksa miettiä, miten voisin auttaa, sillä mies on sanonut suoraan, että parisuhde tuntuu ahdistavalta ja että hän viettäisi mieluummin aikaansa yksin. Erota hän ei kuitenkaan ole halunnut. Ystäviään hän kyllä tapaa, matkusteleekin. Tiedän, että parisuhteen paineet tekevät varmasti hänen olonsa vaikeaksi kun olemme keskenämme, mutta en voi mitään sille, että en jaksa jatkuvaa torjumista ja hiljaisuutta. Kotona ollessa kaikki pyörii miehen masennuksen ympärillä. Tuntuu, että tukehdun.

Tämän hetkinen työni on melko vaativaa ja olen kärsinyt voimakkaasta väsymyksestä. Nyt olenkin alkanut pelätä, että masennun itsekin - varsinkin kun minulla ei mieheni tilanteen vuoksi ole ketään tukijaa työstressin suhteen. Olenkin nyt tietoisesti ottanut mieheeni etäisyyttä, koska omat tunteet tuntuvat pahalta ja en meinaa muuten jaksaa omassa arjessani.

En nyt odota tähän mitään sen kummempia ratkaisuehdotuksia, koska sellaisia ei varmaankaan ole oikein olemassa. Helpottaa edes vähän kun saa kirjoitettua ajatuksiaan jonnekin.

Hei!

Löysin tämän VoimatoN-nimimerkin aloittaman viestiketjun ja moni asia tässä tuntuu varsin tutulta. Ajattelin kirjoittaa ajatuksiani lähinnä varmaan vain saadakseni helpottaa kuormaa, mutta mukavaa jos joku vielä intoutuu keskustelemaan aiheesta.

Itselläni tilanne on se, että avopuolisollani todettiin keskivaikea/vaikea masennus tänä keväänä. Olemme asuneet yhdessä viime kesästä lähtien, ja nyt jälkiviisaana on helppo todeta, että kaikki merkit olivat näkyvissä jo syksyllä. Meno muuttui pikkuhiljaa synkemmäksi ja kotimme ikäänkuin hiljeni. Alkoholia alkoi kulua enemmän ( jonkin verran myös minulla) ja lopulta normaali puheyhteys oli melkolailla poikki. Nyt keväällä mieheni tila ikäänkuin romahti ja hän itse kertoi tarvitsevansa ulkopuolista apua. Haimme sitä ja olemme nyt käyneet terapiassa yhdessä ja hän yksin.

Lapsia meillä ei ole, joten tilanne eroaa siinä VoimattomaN kokemuksista. Itseasiassa, välillä mieheni käytös kyllä muistuttaa pienen, uhmaikäisen lapsen käytöstä. Tiedän sen johtuvan tästä tilanteesta, mutta voimille se ottaa. Pahinta on kuitenkin tuo monien kuvailema henkinen ja fyysinen torjuminen. Lohdutusta ja tukea hän ei ota vastaan ja on hyvin välinpitämättömän oloinen. Tästä ollaan keskusteltu yhdessä ja todettu ettei se johdu minusta. Järjellä ajateltuna tiedänkin sen, mutta jotenkaan en pääse siitä yli, että hän jaksaa puuhailla kaikenlaista muuta ja viettää aikaa kavereiden kanssa, mutta minun kanssani hän ei jaksa olla enää oikeastaan ollenkaan. Hän selvästi välttelee kotona olemista silloin kun minä olen paikalla. Tiedän senkin, että se läheisin ihminen voi olla masentuneelle se kaikkein raskain seuralainen. Silti tuntuu pahalta, että minä olen se viimeisin ihminen, jonka kanssa hän haluaa viettää aikaa. Hän on myös muutaman kerran väläyttänyt eron mahdollisuutta juuri siitä syystä, että tämä tilanne on liian raskas minulle.

Emme kerinneet olla yhdessä kovinkaan kauaa, ennenkuin masennus alkoi kehittyä, joten vaistomaisesti ajattelen niin, että jos tämä parisuhde lähtökohtaisesti sittenkin vain pahentaa hänen oloaan, eikä hän itsekään jotenkaan tunnista sitä. Tämä epävarmuudessa eläminen on kauheaa, eikä siihen tunnu auttavan se, että minulla on omia ystäviä joiden kanssa puhua, ja omia menoja jne. Kauheaa on myös se, että en yhtään tiedä mikä on se raja, minkä jälkeen kannattaa heittää pyyhe kehään. Tiedostan, että omaa elämää ei voi loputtomiin uhrata, mutta mielestäni tässä on kulunut kuitenkin varsin vähän aikaa, enkä missään nimessä halua erota rakastamastani miehestä.
En tiedä, miten tässä jaksaa, jos tämä tilanne jatkuu vuosia. Miten pystyy olemaan itse masentumatta (johon minullakin on taipumusta)? Olen jo nyt huomannut oman väsymyksen ja sen, etten enää jaksa useinkaan nauraa, mikä on ollut melko olennainen osa persoonaani. Yksi selviytymisapu on tietenkin esim. tälle foorumille kirjoittaminen ja muiden kokemusten jakaminen. Kiitos siitä! Sanoin, että kirjoitan lähinnä purkaakseni omaa pahaa oloa, en niinkään ratkaisujen toivossa, mutta olisi mukavaa saada kuulla jotain käytännön keinoja millä muut samassa tilanteessa olevat ovat hillineet suuttumusta tai katkeruutta. Olen pari kertaa "räjähtänyt" miehelleni näistä aiheista, vaikka tiedän etttei se mitään auta, päinvastoin. Eli kokemuksia ja vinkkejä otetaan vastaan!

Olkaahan tarkkana. Ehkä miehenne eivät haluakaan parantua, koska näin saavat teidän jakamattoman huomion, ja syyn olla "kusipää" -jos suhde on kestänyt vain muutaman kuukauden, niin miksi jäädä riutumaan sellaiseen? -ei se siitä parane, ehkä hetkellisesti joskus. Tuneiden kylmetys masentunutta kohtaan saa oikeasti joskus ihmeitä aikaan.

tinppa-75 kirjoitti 11.5.2014 12:33

Olkaahan tarkkana. Ehkä miehenne eivät haluakaan parantua, koska näin saavat teidän jakamattoman huomion, ja syyn olla "kusipää" -jos suhde on kestänyt vain muutaman kuukauden, niin miksi jäädä riutumaan sellaiseen? -ei se siitä parane, ehkä hetkellisesti joskus. Tuneiden kylmetys masentunutta kohtaan saa oikeasti joskus ihmeitä aikaan.

Tossa näkökulmassasi saattaa olla vinha perä. Kun ihmiset tulee (siis se vähemmän masentunut puoliso) näkyväksi omine tunteineen ja tarpeineen ja alkaakin kuunnella itseään ja omia tarpeitaan ja sanoo ne ääneen, niin se näkyväksituleminen antaakin uuden mahdollisuuden ja masennuksestaan käsin ripustautuva tai toista passauttava osapuoli herää tai saa aiheen ajatella selkeämmin.

Eipä tiedä: Ehkä masennus johtuu sen masentuneen osapuolen kyvyttömyydestä sanoa omia tunteitaan ääneen puolisoaan kohtaan. Me miehet emme ole mestareita kertomaan tunteitamme ja joskus ne tuppautuvat pulloutumaan eikä tulppaa saa auki välttämättä omin avuin.

Liika välittäminen ja liika toisen puolesta tekeminen on persestä. sen olen kokenut aivan oman selkänahkani kautta. Täytyy opetella olemaan kiltti itselleen, kiltimpi ja rakastavampi itselleen ja hyväksyä oma itsensä kaikkineen puutteineen. Ja tulla kaikkineen näkyväksi toiselle, puutteineen, halkeamineen, haurauksineen, heikkouksineen ja vammoineen. Jos sen hyväksyy, niin on jo todella vahvoilla.🙂👍