Moikka, oon 20v. nuori nainen. muutin poikaystävän kanssa yhteen kaksi vuotta sitten, kaikki meni tosi hyvin oltiin ilosia ja vietettiin aikaa yhessä ja kavereiden kanssa elettiin normi arkea, sitten hän meni armeijan about vuosi sitten, ja kaikki muuttui, ajattelin aluksi että okei hän menee armeijan ja kaikki on uutta jne. ”armeijan alkuhuumaa”. Hän suuttui helposti pienistä asioista, oli pelkästään kavereiden kanssa, ei välittänyt yhtään. Mulla oli tällöin samoihin aikoihin biopsit ja lymfoomaepäily eli sairaalassa sai juosta, joten vähintä mitä oisin silloin toivonu olisi pientä tukea, mutta vastaan tuli vaan ”jos sulla olisi lymfooma lähtisikö sulta hikuset?” ”kai sä peruukkia käyttäisit ettet näytä pojalta” jne. Onneksi biopsi oli negatiivinen. Mun poikaystävä muuttui vaan väkivaltaisemmaksi, fyysisesti että psyykkisesti. huora, lutka, idiootti, kusipää on ihan tavallista joka päivä. Työnsi päin seiniä heitteli tavaroita, pelkäsin todella paljon. olin joskus monta tuntia vessassa lukkkojen takaa. Mustelmia, ruhjeita, mitä pitää selitellä! Lainasin hänelle rahaa paljon, koska kaiken tämän keskellä, rakastin silti häntä.
Sitten mulle riitti. Sanoin että en kestä enää tällasta. En halua pelätä omaa poikaystävää. Oon vasta 20 en halua istua kotona peittelemässä mustelmia haluun elää matkustaa jne! Irtisanoin meiän kämpän ja hän muutti äitilleen, aneli joka päivä että kumpa voitais olla yhessä taas että hön lupaa muuttua! ja että ei ikinä enää tekisi tommosta. Olin ihan ”sokea” meni pari kuukautta, oltiin yhessä taas. Olin niin onnellinen hän oli muuttunut! vihdoin! Meni päiviä, viikkoja yhdessä kuukausia, kaikki tosi hyvin. Hän muutti kaksioon yksin, ja oon ollu siellä tosi paljon niin paljon että melkein asun siellä. Sitten kaikki taas alkaa. En ymmärrä? Mitä olen tehnyt väärin? miksi hoitaa asiat väkivallalla? huutamisella? haukkumisella? ja tavaroiden heittelemisellä. Hän on uhkaillut muo jos jättäisin uudestaan. ”en kuulemma ikinä pääse pakoon”. En tiedä mitä mun pitäisi tehdä, muo silti jotenkin käy häntä sääliksi? en ymmärrä miksi! en oo ikinä ennen kirjottanu keskustelupalstoille tai missään, mutta tarviin apua, eikai kukaan tämmöstä oo ansainnu? vaikka sitä alkaakin syyttämään itseään. En ole tästä kellekkään kertonut mutta oli ihana saada kirjoittaa se alas. Ainakin pienen osan tästä kaikesta. Kiitos jos joku jaksaa lukea loppuun, ps. oon suomenruotsaleinen niin pahoittelen kirjoitusvirheitä!
Täällä ei kontrolloida kirjotusvirheitä.
Ihan ensiksi, jokaisen pahoinpidellyn ihmisen tulisi muistaa, tai oppia, jos lyö kerran, sen helpompaa on toinen kerta, kolmannen jälkeen siitä tulee jo tapa, jota jopa uhrikaan ei enää, kunnolla miellä miksikään. Olin itse hyvä vannomaan, että rakastan, mutta suojelin vain itseäni, sillä uskomuksella, kun rohkeus ei riittänyt ja ylpeys ei antanut periksi, kertoa kellekkään, että tuli tehtyä virhe arvio, miehen suhteen...jos pelkää henkensä puolesta, "rakastaa" vaikka pääpirua.
Olen itse elänyt suhteessa, jossa oli väkivaltaa...uskoin ja toivoin, että se joskus loppuu, loppuihan se, sitten kun itse älysin lähteä. Jos hän uhkailee sinua, ettet pakoon pääse, niin ihan varmasti pääset, turvakoteja on ja sosiaalitoimistotkin ja nykyään jopa poliisikin auttaa.
Me väkivallaan uhrit suojelemme tekijää, kun meillä ei ole rohkeutta puhua asiasta, ei kutsuta poliisia paikalle, vaikka se on, usein mahdotontakin...olen itse sanonut, miten soitat poliisit, kun puhelimet on pirstaleina, karkuunkaan et pääse, kun ovella huojuu liki sata kiloa, viinalle terästettyä lihaa.
Mutta sinä olet vielä nuori, joten tee ihan mitä tahansa, että kykenet lähtemääm pois, sinun elämäsi menee ihan pilalle, tuossa pyörityksessä. Se keljuttaa kovapäisempääkin ihmistä katua omia valintojaan, sitten kun vanhenee ja järki, vihdoinkin, sitten pään tavoittaa.
kiitos Helemi❤️ en olisi uskonut että näin nopeasti vastattaisiin!
Väkivalta ja pelko vie itsekunnioituksen ja tekee avuttomaksi. Älä jää tuollaiseen suhteeseen, tavalla tai toisella pois. Menen sossuun kertomaan, mene kotiin äidin ja iskän luo, mitä tahansa. Älä jää odottamaan seuraavaa kertaa kun saat turpaasi. Väkivallala on taipumusta pahentua, ei lakata.
Harvoin kommentoin toisten ketjuja, kun minun mielipiteeni teilataan. Nyt haluan sanoa, lähde, äläkä koskaan palaa. Joka todella rakastaa ei lyö kertaakaan. Ei uhkaile. Älä mieti, vaan lähde. Ykdestä tulee kaksi, kahdesta kolmas ja kun huomaa voi tehdä sinulle mitä vaan niin on liian myöhäistä. Yksi lyönti voi viedä hengen.
Elin n. sinun iässäsi 2 vuotta väkivaltaisessa suhteessa. Lyömistä, repimistä, haukkumista, pampulla hakkaamista, kuristamista, aseella uhkailua, varastamista, rajua alkonkäyttöä yms. Luulin rakastavani, kaikki ymärilläni varoittivat minua, en uskonut, ylpeys ei antanut periksi ja luulin kai melko pitkään, että asiat järjestyvät j mies muuttuu.
Kaiken väkivallan jälkeen oli anelut, sovintoseksit ja hyvitykset, sormuksia, ketjuja, kukkia ja 10 hyvää ja 11 kaunista lupausta. Koskaan ne ei pitänyt, pelkkiä tyhjiä sanoja.
Parin vuoden jälkeen väsähdin totaalisesti, silloin asuttiin jo erillään,mutta vielä vaan yritettiin. Yksi kaunis päivä vaan mitta tuli täyteen, en ottanut häneen enää mitään yhteyttä. Jäi tavaroita yms. mutten jaksanut välittää. Minulle tuli posttraumaattinen stressireaktio, ja suhteesta toipuminen vei kauan. Löysin pian uuden kumppanin, tämän nykyisen, jonka kanssa on taivalta kuljettu parikymmentä vuotta. Koskaan hän ei ole kättään minua vastaan kohottanut, hän tietää taustani.
Tämä ex porhalsi myös uusii naimisiin muutama kk eromme jälkeen, kuulin, että morsian on raskaana. Hieman säälin naista, mutta olin helpottunut, hänellä on uusi kohde, saan olla rauhassa. En tiedä onko väkivalta jatkunut hänen uudessa suhteessaan vai oliko kyse meidän kahden välisestä räjähdysherkästä kemiasta.
Neuvon sinua. Lähde pois, äläkä koskaan katso taaksesi. Tuo ei ole rakkautta, tajuat sen, kun saat mieheen riittävästi etäisyyttä ja viimeistään, kun löydät sellaisen normaalin kumppanin, joka ei koskaan kohtelisi sinua kaltoin.