Appi asuu meidän kanssa, en meinaa jaksaa enää
Tilanne on siis se, että olemme miehen kanssa seurustelleet muutaman vuoden. Koko tämän ajan mieheni on asunut isänsä kanssa samassa talossa. Talo on omakotitalo jossa kaksi asuntoa joista miehen asunto on remontissa. Itse opiskelin toisella paikkakunnalla ja minulla oli oma asunto. Lomat ja viikonloput asuin mieheni kanssa. Opiskelujeni loputtua vuosi sitten muutin tähän asuntoon tulin samoihin aikoihin raskaaksi. Remontin on pitänyt olla jo ajat sitten valmis jo ennen lapsen syntymää, mutta se vain venyy ja venyy. Saimme lapsen viime syksynä. Appeni on eläkkeellä ja olen nyt puoli vuotta ollut äitiyslomalla, elänyt appeni kanssa, kun mies käy töissä ja kaiken vapaa aikansa tekee remonttia. Uskaltaisin toivoa että parin kuukauden sisään pääsisimme muuttamaan, mutta alan olla niin loppu että en tiedä selviänkö. Olen ahdistunut, pinna kireällä ja katkera. Pelkään etten voi olla paras äiti lapselleni tässä tilassa ja pelkään että se vaikuttaa häneen. Parisuhteelle ei ole aikaa, ei tilaa ei yksityisyyttä. Menee päiviä kun en edes puhu apelle mitään kun olen niin kiukkuinen, kun haluan rauhaa ja omaa tilaa. Hän ei ansaitse sitä ja poden siitä huonoa omaa tuntoa jatkuvasti, mutta en jaksa esittääkään enää että asiat olisi hyvin. Apessa ei oikeesti ole mitään vikaa, en vain jaksa enää mitään. Hän hoitaa ruuat, pyykit ja kaupassa käynnit. Itse en maksa asumisesta mitään ja siksi tuntuu ettei minulla ole sanavaltaa mihinkään. Tästä syystä en myöskään osaa enkä uskalla kertoa apelle tunteistani, eikä se mitään auttaisi koska eihän hänkään tälle mahda mitään. Toki olemme jotain jutelleet mutta kun tilanteelle ei voi mitään, on se turhaa. Stressaan myös siitä että appikaan ei voi elää haluamaansa elämää (kun vauva nukkuu pitää olla hiljaa jne). Mies ei ymmärrä ahdinkoani eikä osaa suhtautua asiaan puolueettomasti koska kyseessä on hänen oma isänsä. Vihaan minkälaiseksi olen tullut, katkeraksi valittavaksi akaksi. Masennus ja ahdistustaustaa minulla on, mutta en halua alkaa syömään lääkkeitä koska tiedän ettei tilanne helpota ennen kun pääsemme tästä pois. Tuntuu siltä kuin olisin vankilassa, enkä voi muuta kuin odottaa ja odottaa. Seilaan pitkin kyliä vauvan kanssa päivisin koska en halua olla enää kotona. Enkä todellakaan jaksaisi, haluaisin olla kotona jos vain saisin olla rauhassa. Appiukko ei koskaan käy missään ja tuntuukin että hän tavallaan myös elää elämäänsä meidän kautta, koska on leski ja yksin. Tuntuu etten voi olla oma itseni kun joku ulkopuolinen on jatkuvasti läsnä. Lasken vain tunteja siihen että tulee ilta ja saan olla rauhassa huoneessani vauvan kanssa kaksin. Vihaan tunnetta että minulta menee koko vauva-aika ohi koska olen vain niin vihainen tälle tilanteelle. Appi luulee auttavansa kun hoitaa kaikki kotityöt, mutta minua se vaan ahdistaa. Haluaisin itse pestä pyykkini, ostaa kaupasta mitä tahdon ja laittaa omat ruuat. Tuntuu että olen hukannut itseni ja oman määräämisoikeuteni tämän keskellä. Jos olisin yksin, olisin lähtenyt jo, mutta vauvan kanssa en pysty. Pelkään että kun vihdoin pääsemme muuttamaan, parisuhde on kuihtunut olemattomiin ja minusta ei ole mitään jäljellä. Toivon että jos joku tuttu tunnistaa minut tästä tekstistä, olisi ymmärtäväinen ja pitäisi asian omana tietonaan. En enää tiedä nimittäin mitä tekisin ja siksi oli pakko kirjoittaa tänne. Toivoisin että saisin vertaistukea, tai mitä vaan että jaksaisin vielä hetken tätä.
Voi Lillis18, oletpa joutunut hankalaan tilanteeseen. Sinä pienen vauvan äitinä tarvitsen ehdottomasti kodin perheellesi ja muodostaeksesi sterssittömän äiti-vauva suhteen lapseesi. Eivätkö ne pienet eläinemotkin kasvata pentujaan kaukana muista, rauhaisaan paikkaan rakennetussa pesässään!
Sen mitä omista vauvavuosistani muistan, niin rasituin kovasti omista appivanhemmistani, vaikka kovasti heistä apua olikin, kun puolisoni piti palata ennen isyysloman loppumista töihin. Jotenkin siihen ensimmäiseen lapseensa etenkin tarvitsee sen oman tutustumisaikansa.
Oletko yrittänyt puhua asiasta neuvolassa? Jotenkin minusta tuntuu, että puolisosi on nyt saattanut pelästyä uutta tuloskastanne ja sitä kaikkea vastuuta, joka alkuun voi tuntua pelottavalalta. Hänen on rakennettava kotinne ensitöinään valmiiksi. Mielestäni voisit pyytää neuvolasta tukea ja esittämään asia kiireellisyys miehellesi niin, ettei muita perheenjäseniänne loukata syyttä suotta. Apestasi voi olla teille myöhemmin vielä suurta apua. Mutta nyt pelkäämpä että asia on niin, että hänkin voi olla hukassa koko tilanteen kanssa, jos se anoppikin taloudestaan puuttuu. Ei ole ollenkaan oikein, että joudut hakemaan kotisi ulkopuolelta sitä "emon pesäkoloa pennullesi", kun se on äidin luonnolinen tarve hoivata pienokaistaan parhaassa mahdollisessa paikassa elämänsä ensimmäiset ajat.
Muistathan, että on ihan tervettä tuntea niin kuin tunnet. Sinulle on oikeus vaatia miestäsi laittamaan kotinne kuntoon. Tämä on isän tehtävä, ja tekee hyvää hänen isyydelleenkin, mutta mikä sinun tilanteesi mahtaa olla nyt?
Kiitos vastauksestasi, 24vuodenjälkeen!
Ymmärrän, että moni joka lukee aloitusta ei ehkä ymmärrä ongelmaani ja tilanne voi jopa ulkopuolisesta kuulostaa unelmatilanteelta, kun on joku joka tekee kaikki kotityöt ja on tarvittaessa lapsenvahtina jne.
Mutta oikeasti se on kyllä kaikkea muuta. Appi on kaiken lisäksi aika neuroottinen siivoaja ja usein jo ennen kun olemme edes heränneet niin kaikki mahdolliset koneet jo laulaa täysillä ja muutenkin on täysi tohina päällä. Itse haluaisin nauttia usein rauhassa aamuista ja viikonlopuista ja muutenkin ahdistaa kun koko ajan joku kulkee perässä ja siivoaa. Niinkuin aikasemmin sanoin, tuntuu etten voi päättää itse enää mistään asioista ja se ajaa minut hulluuden partaalle. Olen jo tosi nuorena muuttanut pois vanhempien helmoista ja tottunut itsenäiseen elämään. Haluisin itse pystyä päättämään, millon näen ketään ihmisiä ja milloin en, milloin telkkari on päällä, milloin syödään ja mitä..lista on tietysti loputon. Ja vielä tuohon siivoukseen, niin olen itse hyvinkin siisti ihminen, mutta vauvan kanssa kun ei koko ajan kerkeä siivoamaan, niin tunnen myös apen ahdistuksen lievästä epäjärjestyksestä jatkuvasti.
Ymmärrän, ettei apella ole tällä hetkellä juurikaan sisältöä elämässä ja hän kompensoi sitä kotitöillä.
Mutta niin..kaipaisin edes JOSKUS kuitenkin hetkiä että saisin olla vauvan kanssa kahden, tai koko perheen kesken rauhassa. Edes yhden päivän ja yön kuukaudessa, mutta emme saa sitäkään ja minua harmittaa ettei appi ymmärrä antaa edes niitä pieniä hetkiä meille, hän on kuitenkin vapaa liikkumaan ja menemään ja on vielä suhteellisen nuori ja hyväkuntoinen. Tällä tavoin tilanne olisi edes jotenkin siedettävä.
Uskon, että vain sellaiset henkilöt jotka ovat useamman vuoden asuneet vanhempiensa tai appivanhempiensa kanssa ymmärtävät mitä ongelmia ja ahdistusta tällainen tilanne voikaan aiheuttaa. Sukupolvien väliset erot ja sen tuomat eroavaisuudet tavoissa, rutiineissa ja aikatauluissa aiheuttaa jatkuvasti yhteentörmäyksiä. Ja jotenkin tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että joudun jakamaan arkeni ja elämäni ihmisen kanssa jota en ole valinnut rinnalleni. Olen valinnut mieheni, mutta hänen kanssaan en saa elää normaalia Perhe-elämää johtuen tästä tilanteesta.
Niinkuin jo aiemmin sanoin, ymmärrän että tilanne on tottakai vaikea myös apelle ja hän yrittää myös tietysti tehdä parhaansa, mutta tilanne tosiaan on kärjistynyt monen vuoden jälkeen nyt tähän.
Niinkuin tuossa hiukan sivusit aihetta, niin vauvantulo on itsessään jo elämän yksi suurimmista muutoksista ja aiheuttaa jonkinasteisen identiteettikriisin ja ravistelee myös sitä parisuhdetta. Jokainen, joka on lapsen saanut varmasti ymmärtää tämän. Tällöin on todella tärkeää pystyä luomaan elämään uusi järjestys, rutiinit ja toimiva arki, ihan kaikkien kannalta. Tähän päälle vielä talonrakennusprojekti joka on toinen suuri koetinkivi etenkin parisuhteelle. Tuntuu että nämäkin vielä jotenkin kestäisin jos saisimme edes sen pienen hetken mitä aikaa jää päivässä, olla rauhassa perheen kesken. Pelkään todella siis myös suhteemme tulevaisuuden puolesta, koska mitään yksityisyyttä eikä aikaa yksinkertaisesti ole.
Laitoit hyvin sanoiksi sen että etsin turvallista pesäkoloa muualta, koska kotona se ei todellakaan tällä hetkellä ole. Tajusin sen vasta juuri itsekin. Tälläkin hetkellä olen reissussa vauvan kanssa ja ajatuskin kotiinpaluusta ahdistaa. En haluaisi lähteä kotoa mihinkään, mutten voi jäädäkään. Ahdistus on niin suuri.
Tilanne on jo mennyt tosiaan niin pahaksi ettemme apen kanssa juurikaan puhu toisillemme enää mitään. Itsestä tuntuu vaan etten halua jakaa ihan kaikkea elämästäni apen kassa, enkä myöskään jaksa kohteliaisuudesta pitää small talkia yllä jatkuvasti. Olen vaan niin loppu, tarkotukseni ei ole olla tahallaan inhottava kenellekään. Tiedän silti että olen ja sekin ahdistaa minua, koska en halua olla tällainen ihminen.
Oli kuitenkin hyvä päätös lähteä reissuun, tuntui etten saa henkeä kotona enää. Olen kuin eri ihminen kun en ole kotona ja tämän äidin haluan myös lapseni näkevän. Mutta tiedän että joudun pian taas palata takaisin.
Mieheni tekee siis remonttia sen minkä töiltään kerkeää, kyse ei ole siitä. Onhan hän todella inhottavassa tilantessa kaikinpuolin itsekin tässä. Samoin kun appikin. Kaikkien on vaan kestettävä, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. En vain tiedä miten. Itseä on alkanut jo ahdistaa ajatuskin myös siitä, että tulemme tämän jälkeen asumaan vielä naapureina. Toki apesta varmasti on iloa ja hyötyäkin, mutta oman jaksamisen takia joudun tekemään kyllä selvät pelisäännöt kyläilyille tulevaisuudessa. Toivottavasti myös mieheni ymmärtää tämän eikä loukkaannu.
Neuvolassa aionkin seuraavalla kerralla ottaa asian puheeksi kyllä. En tiedä onko siitä hyötyä, koska tiedän ettei tilanne hellitä ennen kuin pääsemme muuttamaan. Mutta tuskin haittaakaan.
Rohkenen kyllä olla eri mieltä. Yhdessähän se perhe perustetaan ja kotia hoidetaan. On kyllä täysin vanhakantaista erotella noin täysin miehen ja naisen työt ja vastuut. Jos tilanne on noin paha eikö olisi viisasta ollut vuokrata asunto muualta remontin ajaksi. Ja tulevaisuudessa sitten apelle käyntiajat koska saa vierailla poikansa perheessä. Apu kyllä sitten kelpaa tietenkin!
Tammyka kirjoitti 24.3.2018 11:52
Rohkenen kyllä olla eri mieltä.On kyllä täysin vanhakantaista erotella noin täysin miehen ja naisen työt ja vastuut.
Rohkenen olla vahvasti eri mieltä kuitenkin yhdestä asiasta: Ei vauhavanhoidon lomassa remonttihommia tehdä, eikä kenenkään sellaista tule vaatia itseltään. Äidiksi tuleminen on riittävän mullistava elämänmuutos ja vastuu lapsesta voi tuntua alussa valtavalta.
Ihmettelin oikeastaa viimeksi, miksi vastasin kysymykseen, josta minulla ei ollut kokemusta. Vasta myöhemmin mieleeni muistuivat anoppini painokkaat sanat, ettei hän koskaan tekisi samanlaita elämää miniälleen (minulle), kuin hänellä itsellään oli ollut. Koko elämä oli kulunut appivanhempien kanssa samassa talossa asuen. Anoppini suri sitä, ettei hän halunnut edes olla oman poikansa (puolisoni) synnyttyä kotonaan, vaan lähti pari viikkoa lapsensa syntymän jälkeen töihin. Lienee sitten lapsi jäänyt anopille. Aistin vihaa, kaunaa ja pahaa mieltä, mutta jätin utelematta asiaa lisää hienotunteisuuttani. Anoppini oli monessa toiminnassa mukana, arvostettukin ihminen. Niistäkin hän totesi, että oli tarve olla muualla kuin kotona, koska siellä oli paha olla. Et saa missään nimessä tuntea, että toivomus omasta kodista on kohtuuton! Pikaista ratkaisua koti-asiaan!
🙂🌻