Yksikertainen ohje: Kohtele ihmisenä. Anorexian pahassa vaiheessa nuori ei usein ymmärrä itsekään mistä oireilu johtuu ja se miten vartalonsa kokee, on hänelle täysin totta. Sitä ei voi kukaan kieltää, vaikka ruuminkuva ei olekaan realistinen. Hienontunteisesti kuitenkin voi kysyä syömisestä ja syödähän pitää. Silti kannattaa välttää ruoan ja painon tarkkailua, koska sitä tehdään hoidossa varmaankin edelleen ihan riittävästi, ja se voi nuoresta juuri olla sietämätöntä. Jokainen sairastunut on yksilö, ja syömishäiriö on aina oire jostakin suuremmasta, joka välttämättä ei ole edes yksilön henkilökohtainen ongelma. Kannattaa välttää potilaana kohtelua, koska se itsessään voi traumatisoida. Itsenäistymisvaiheessa olevan nuoren patologisointi ei aina ole hyväksi, koska kyse voi olla syvästä kriisistä siitä, kuka olen, mitä haluan elämältäni yms. Toisilla ruokakeskeisyys jää, vaikka mieli toipuu. Kannattaa kohdella ihan normaalina, vaikka varmaan tilanne on huolestuttava. Tosiasiahan on se, että anorexiaa ei voi ymmärtää, ellei sitä ole itse kokenut ja silloinkin kaikki ovat omia persooniaan.

Lisäys vielä edellä antamaani neuvoon. Usein syömishäiriön sairastaneiden keskuudessa ja perheissä tulee kamalaa kilpailua siitä, että kenen perheen tytär (tai poika) on se kaikkien pärjäävin. Tällainen vertailu on ihan kaikille osapuolille todella huono asia, koska kahta syömishäiriön sairastanutta ei voi koskaan vertailla. Tämä on tavallisin virhe, joka tehdään ns. sisäpiireissä. Kun syömishäiriöstä toipuvan kanssa juttelee ja tekee ihan normaaleja asioita, jotka ovat perheelle muutenkin tärkeitä ihminen alkaa parhaimmassa tapauksessa itse parantua. Hehän haluavat kuitenkin olla normaaleja ainakin perheessään, koska kaikkialla muualla nähdään vain syömishäiriö. Syömishäiriö on monelle tapa selvitä vaikeista kokemuksista silloin kun muita hallintakeinoja ei ole. Normaaleista asioista keskustelu vahvistaa nuoren käsitystä siitä, kuka olen ja mitä muuta olen kuin syömishäiriöiseksi luokiteltu. Se voi olla ratkaiseva askel. Kukaan sairastuneista ei pohjimmiltaan halua olla sairas, mutta usein hoitoinstanssit voivat tehdä ihmisestä sairaamaan kuin hän on, koska he eivät nää häntä muissa ympäristöissä eivätkä tunne esim. ajalta kun hän ei oireillut tällä tavoin. Hoitoinstanssit itsessään voivat jättää ruokakeskeisyyden pysyväksi ja muita oireita, mutta ne sitten jäävät. Se ei ole perheiden ongelma. Tärkeintä on kunnioittaa sairastuneen rajoja ja olla elämässä muuten tukena. Ruoista ei tarvitse esim. ruokapöydässä tehdä mitään numeroa, vaan kannattaa keskittyä ihan tavalliseen perhe-elämään.

Korostaisin vielä, että koska hoito on edelleen kehittymätöntä ja nuori voi reagoida esim. ihan naiseksi kasvuun ruoalla jos hänen persoonaansa ei nähdä oikein, niin kannattaa ainakin yritää suhtautua häneen vain ruoalla reagoivana ihmisenä. Anorexia on vain diagnoosi muiden joukossa, ja diagnoosit muuttuvat. Anorexia voi parhaimmissa tapauksissa parantua itsestään, mutta tietysti on huonojakin ennusteita. Parantuminen lähtee sairastuneesta itsestään ja itse katsoisin, että ihminen on tervehtynyt siinä vaiheessa, kun hän tietää että on laiha. Nykyinen kauneusihanne ja kulttuuri muutenkin ruokkii vähän kaikissa naisissa ulkonäkökeskeisyyttä. Tärkeintä terveen mielen kehittymiselle on se, että toisiin naisiin ei vertailla ja miesten kommentit voi jättää ihan omaan arvoonsa. Ulkonäkö on ihan toissijaista sille, että tietää että on selvinnyt sairaudesta, jonka voi voittaa, mutta johon ei vieläkään oikein osata suhtautua. Anorexia on kokemus jostain, jota sairastumisvaiheessa ei tiedosta, mutta jonka osaa ehkä kahdenkymmenen vuoden päästä jotenkin kuvailla. Sitä jotain ei kannata edes kysyä, vaan se lienee nuoren oma yksityisasia, ja siihen johonkin ei kenelläkään ulkopuolisella ole oikeutta sekaantua. Voisikin sanoa, että mieli on jokaisen ihmisen yksityisreviiriä, joka on varmaan hyvä jättää rauhaan ja antaa diagnoosin saanelle rauha toipua. Silti ei kannata hylätä ihmisenä.

Lisää kokemusperäistä tietoa ja vihjeitä anorexiasta eteenpäin vaiheesta, joka on olennainen kehitysaskel juuri tuossa kehitysvaiheessa. Nuortahan hyvin harvoin tuntee hyvin muut kuin omat vanhemmat. Vanhemmat ovat olemassa oikeasti elävässä elämässä ja vaikka nuori on ratkaisevassa kehityskriisissä, eikä ehkä aina puhu asioistaan niin vanhemmat ovat silti tärkeitä. Vanhempien rooli nuoren kehitystä patologisoivan maailman ns. suojana psyykeelle ja sille kuka minä olen ihmisenä on mielestäni elintärkeä. Vain vanhemmat tietävät miten ovat nuorensa kasvattaneet. Ruoalla monet regoivat koulupaineisiin ja muihin vaikeisiin asioihin. Nämä ovat asioita, joihin ei aina edes pidä kajota. Kun perheessä hyväksytään nuoren ruoalla reagointi terveellä tavalla (esim. että syödään terveellistä ja vain joskus herkkuja) voi anorexiavaihe kääntyä terveeksi kehitykseksi ja itsensä normaaliksi hoitamiseksi. Tärkeää on nähdä ihminen ja kehittyvä nuori sen kaiken patologisoinnin keskellä. Äiti ja isä ovat perusihmissuhteita, jotka ovat hyvin tärkeitä hoidosta ns. normaaliksi nuoreksi kehittymisessä. Hoitokulttuurin vaatimukset ovat ongelma jotka voivat heijastua perhe-elämään, ja aiheuttaa koko perheelle kiusallisia tilanteita, muta juur siksi on tärkeää elää mahdollisimman normaalia elämää ja vahvistaa normaalia kehitystä. Liika paapominen väärällä tavalla jota syömishäiriö hoidossa usein tehdään ei ole hyväksi, koska nuorella on tarve kuitenkin ihan muu kuin lapsena olemiseen. Tilannetajua tarvitaan ja aina pitää mennä tilanteen mukaan. Anorexia paranee monta kertaa itsestään, kun elämäntilanne ratkeaa.

Lisäystä vielä siihen, miten perheessä päästään helpommalla tilanteessa, joka voi huolestuttaa j herättää monenelaisia tunteita. Vaikka syömishäiriö ei olekaan pohjimmiltaan ulkonäköön liittyvä ongelma, niin hyvä käytännön vinkki on, että ehdoton virhe omasta mielestäni tässä problemattikassa ympäristöltä ja hoitotahoilta on se, että aletaan ns. tukemaan ulkonäöllisistä syistä. Koska on kyse seksuaaliidentiteetin kehitysprobelmatiikasta osittain, niin jos ihmistä tukee ulkonäköseikoissa hänestä saattaa kasvaa henkisesti epävarma ns. anorexiapersoona. Tätä näkee jatkuvasti. Ulkonäkö lienee jokaisen oma asia ja varsinkin täsä probematiikassa. Persoonaa on siis hyvä vahvistaa ja jättää ulkonäköjutut ihan sikseen.

Lisää omia ajatuksia, mikä voi lisätä ruoalla oireilua. Kaikenlaiset negatiiviset viestit ympäristöstä (mm. tilannetajuttomuus henkilökohtaisista asioista, josta tässä ei ssen enempää) voivat olla syitä siihen, että ihmisen minäkuva ja ruuminkuva vääristyy. Positiivinen hienotunteinen persoonaa ja kehittyvää naiseutta kunnioittava lähestyminen ja vuorovaikutus on hyväksi. On kyse mielestäni myös siitä, miten persoona nähdään sosiaalisesti. Ei ole ihme, että syömisellä oireileva nuori ei halua puhua asioistaan, jos kerran kaikki mitä hän tekee (mm. kohtuullinenkin liikkuminen) on yleisen tarkkailun kohteena. Normaalina pitäminen lisää normaaliuden tunnetta, epänormaaliuden kokemus saadusta kohtelusta taas vaikeuttaa toipumista. Kun toipuva jätetään rauhaan esim. lenkkeilyn tarkkailusta, hän saattaa ihan itse haluta parantua.

Syömisoireilun taustalla voi myös usein olla luottamuksen pettäminen ja persoonaan kohdistuva epäkunnioitus. Jos luottamus petetään, nuorella ei aina ole muita keinoja ns. hallita maailma kuin ruoka. Tähän oireiluun ei kannata aina puuttua, koska se voi olla elintärkeä keino hallita tilanne. Luottamuksen voittaminen on tällaisissa tilanteissa hyvin vaikeaa ja menee aina petetyn ehdoilla. Siksi nuori voi kokea, että kun ns. sekaannutaan hänen hoitoonsa, ollaan sekaantumassa hänen asioihinsa. Tämän voi kokea luottamuksen pettämisenä, vaikka tarkoitus ei sellainen olisikaan. Kenenkään terveysasiat eivät ole yleisiä keskustelun aiheita.

Meillä sama tilanne. Jos kaloreita menee vaikka 300-500 päivässä ja päivään sisältyy lenkkiä ja kuntosalia, aerobicia ym, kuinka kauan voi katsoa vierestä!? Läheisille tarkoitetuissa oppaissa neuvotaan "herättämään sairauden tuntua", mutta kaikki yritykset tietysti pilaavat ilmapiirin. Yritän sanoa, että harmittaa nähdä sun lähtevän taas treenaamaan, kun oot syönyt niin vähän. Vastauksena no että ei kuulu sulle ja että älä nyt taas alota ja ovi paiskautuu perässä.
Pelottaa, mihin tämä johtaa!

Kato just siitä hoidosta se on seonnu. Kait siitä sekoaa, kun ei nähdä muuta kun kipeänä. Syömisen ajattelu voi monelle olla tapa pysyä kasassa. Jos ihmiset antama peili on aina se, että et ole normaali, niin se lisää oireilua. Edelleen, kohtaa normaalina, äläkä tuijota ulkonäköä ja kalorien laskemista yms. Älä kritisoi. Kohtaa syömisellä oireileva ihmisenä muiden joukossa, niin kyllä ne siitä sitten lähtevät paranemaan. Kukapa tässä yhteiskunnassa ei oireilisi. Varmaan se on hyvin rasittavaa perheelle, mutta juuri se, että syömishäiriöinen ajetaan niin nurkkaan hoidolla, eikä nähdä hänessä mitään muuta kuin kalorit yms, saa kierteen vielä pahemmaksi. Varmaan siinä kokee voimattomuutta, mutta et voi tehdä tilanteelle mitään , vaan kyllä se paraneminen lähtee itsestä. Kun syömisellä oireileva kelpaa ihmisenä ,hän voi parhaimmassa tapauksessa parantua. Kyse on monta kertaa siitä ,että ihmisen persoonaa ei nähdä oikein. Ei sairastumisssa ole mitään ihmeellistä. Kyse voi olla pohjimmiltaan esim. luottamuksen pettämisestä. Kyllä siihen reagoi.