Istuppa nyt miettimmään, kuka tässä oikein asettaa oman elämänsä kaiken edelle! Minusta se et ole sinä, vaikka panetkin eropaperit vetämään.
On niitä mailmassa kaatunut, viinan takia valtamerilaivoja, mennyt komeita kivitaloja, isoja maatiloja ja valtavat rahavarat.
Vaikka sinä siinä nyt panisit, kuinka hanttiin sen miehen kotitilan menettämisen vuoksi, niin se voi mennä kuitenkin ja hyvällä alullahan tuo mies näkyy jo olevankin.
Vaikka sitä lauluja lauletaan että akan takia on mennyt maat ja mannut, niin ei se aina niin ole, kyllä ne miehet kykenee siihen myös ja ovat vielä nopeampia.
Sanotaan että talo kestää huonon isännän, muttei huonoa emäntää ja kun siltä emännältä menee voimat ja halutkin talon pysytyssä pitämiseen, niin menee se, yhtä liukkaasti kuin ryyppy kurkusta.
Minulle entinen mies piti humalapäissään sen puheen, kuinka on tullut aikoinaan naitua väärä ihminen, parempiakin olisi ollut tarjolla, tämä laiska akka köyhdyttää talon ja vie lapsiltaan perinnötkin ja siihen kuoroon yhtyi myös anoppi ja miehen siskoja.

Sanonpahan vain että mahtaisi miestä keljuttaa, jos "uunin lämmityksen lomassa", tai pilven reunalla varpaitaan heilutelellessa, näkisi miten kävikään...niitä sukulaisia voi hieman nyppiä.

Milka, sama juttu täällä.

Monta vuotta katsoin samaa menoa. Naapurissa oli aina kavereita ja eväitä riitti, niitä nestemäisiä. Omat nurkat alkoivat repsottaa, vaikkei kaikkea oltu saatu edes kunnostettua, Meni työ, terveyskin... ja aina vika oli minussa. Vauva kainalossa tein maatalossa kahden ihmisen työt. Ja mustelmia sai piilotella ja selitellä, ihan hirveetä tuskaa oli kaikki. Jotenkin oli vaan selvittävä päivästä toiseen, oli isotkin lapset ja eläimet. Toimeentulo. Kaikki mun harteilla.

Mutta kauan se kesti ja paljon tarvittiin päätökseen lähteä pois. Ihan hirveitä juttuja näin jälkeen päin ajateltuna. Kuinka helvetissä jaksoin niinkin kauan ??

Nyt olemme asuneet 2 kk toisella paikkakunnalla. Elämä tuntuu välillä hämmästyttävän keveältä ja helpolta ilman sitä kauheaa tuskaa. Kovasti olen joutunut tekemään ja kovasti on ihan fyysistä työtä tässä vuokrapaikankin laitossa, että elämä alkaa sujua. Otin lapsen, eläimet ja muutimme, kun palapelin palaset loksahtivat kohdalleen. En oikein ymmärrä, mistä ne voimat siihen tuli, mutta kohta uskallan jo ajatella asiaa. Nyt kaikki voimat menee tähän käytännön elämään.

Harkinta-aika on ummessa ja lopulliset eropaperit kuoressa. Se entinen minä vielä jarruttelee, jos se nyt ymmärtäisi, tajuaisi, yksin kun on isossa talossa. Haluaisin jotenkin vielä kaikki ennalleen, sinne aikojen alkuun. Mutta tosi pahalta näyttää.

Lapsen tapaamisasia on sovittu niin, että isä tulee tänne tapaamaan lasta. Missään tapauksessa ei lasta sinne voi laittaa , ei isä edes ole sellaista toivonutkaan. Mutta ei ole vielä käynyt ja sekin tuntuu hirveältä pettymykseltä. Lapsi on onneksi iloinen ja touhukas ja kaikki sujuu hienosti, ja onhan aikuiset isoveljet luotettavampia olemassa edelleenkin kuin isä koskaan olikaan. Välillä kysyn, onko isiä ikävä ja soitettaisko isille, ei, sanoo lapsi.

Puheväleissä ollaan. Ositus on ihan jumissa, miehen mielestä mulle ei kuulu mitään. Maatila on kuitenkin mun nimissä ja laina myös. On luvannut hoitaa lainan, mutta en uskalla luottaa. Koko ajan olen varpaillani, kuinka tässä käy. Oikeusavustajalle on paperit lähettämistä vailla. Sekin tuntuu ihan kamalalta. Koskaan en halua sinne takaisin, mutta tuntuu jotenkin julmalta koko juttu. Miten niin mulle ei kuulu mitään, kaiken sen yksin raatamisen jälkeen...??? Mutta toisaalta, pitäköön koko paikan. Mutta miten ihmeessä se edes onnistuisi, jos ei palkkatyö kiinnosta tai siihen ei terveys riitä.?? Näistä asioista ei voi edes kenenkään kanssa puhua.

Alkaa ahdistaa. Tämä on ollut toisaalta upea kesä, kaikesta ollaan selvitty, vaikka rahallista apua jouduin kunnasta hakemaan. Onneksi asiaa hoiti tosi asiallinen sosiaalityöntekijä ja pahimmasta montusta selvittiin. Laskupino on kuitenkin koko ajan ahdistavan iso. Ja valvottaa öisin.

Mutta kovasti nautin tästä, ettei kukaan örise kännissä kamarissa, ei hajoa tavarat ympäriltä, ei tarvitse pettyä, ei pelätä, ei sietää sitä, että mies vaan makaa ja kuorsaa päivätolkulla.

Jonakin päivänä olen varmasti ylpeä itsestäni, että sain lähdettyä. Mutta se päivä ei ole vielä. Nyt rakennetaan uutta palapeliä pala kerrallaan.

Kyllä näistä asioista voi puhua, on olemassa oikeusavustajia ja tukihenkilöitä, jotka osaavat ainakin neuvoa, mistä sitä apua saa.
Kyllä sinulle jotakin kuuluu tai lapselle ainakin, sekin asia olisi parempi hoitaa, kun vielä jotakin jakamista on.

Alkoholismi ja perheväkivalta on kaksi, tarkimmin vaiettua salaisuutta, varsinkin maaseudulla.
Siitä uskomuksesta, että mies saa akkaansa kouluttaa, on päästävä irti. Monta kertaa se akka on talon ainoa kunnossa oleva "työkone", joka toimii, melkein pää kainalossa.
Sen kaiken voi ymmärtää, vain toinen samoja kokenut, muut katsovat vähän hitaasti, ettei tuollainen voi olla tottakaan, mutta kun se on. Kukaan ulkopuolinen ei arvaa, mitä voi suljettujen ovien ja ikkunaverhojen takana tapahtua.
Ironisinta tässä on se, asioista tietimättömät tuomitsevat sen poislähtevän, joka on usein kaikkensa antanut, väsynyt, melkein järkensä menettänyt, tehnyt vuosikaupalla työt yksinään, katsonut humalaisen örvellystä ja sietänyt väkivaltaa.

Sumussa tässä tarvotaan eteenpäin. Väsymys on aivan valtava, mutta kuin ihmeen kaupalla sitä jaksaa pakolliset askareet hoitaa.

Mies on soitellut tuon tuostakin, öisin on pakko pitää puhelinkin kiinni, että saa rauhassa nukkua. Nyt on alkanut lapsilla kiristämään, olen huono äiti, en osaa hoitaa heitä, ja tahallaan sekoitan lasten päät kun rikon perheemme. Missään nimessä en lapsilta isää halua viedä, mutta kokoajan on mielessä, että voinko lapsia hänelle antaa kun alkoholi on niin vahvasti kuvioissa mukana ja kun yritin asiaa hänelle selittää, ei kuulemma ole vaarallista jos juo kun hän ei ole mitenkään väkivaltainen..niinpä niin, mutta mielestäni humalassa oleva aikuinen ei voi huolehtia lapsista.

Päätin varata ajan terveyskeskukseen, että pääsee juttusille ammattihenkilön kanssa. Nämä ajatukset ovat niin yhtä mössöä päässäni koko ajan, että ei tiedä mistä ottaisi kiinni.

Osituksen suhteen olen päättänyt, että sen haluan tehdä. Vaikka pesänjakajan kanssa jos ei muuten onnistu. Onneksi minulla on oma äiti tukena koko ajan.

Välillä sitä sitten vaan miettii, että pitääkö kuitenkin jatkaa, että jos hän joskus muuttuisi taas siksi ihmiseksi jonka kanssa perustin perheen ja kehen rakastuin..mutta järki sitten sanoo, että tämä sama oravanpyörä on jo jatkunut vuosia, en edes jaksa muistaa milloin kaikki alkoi. Ja välillä syytän itseäni, että teen elämästä näin vaikeaa, niinkuin miehenikin aina sanoo että teen pikkuasiasta valtavan ihn vaan riitelemisen ilosta. Jotenkin tuntuu, että tässähän on tullut ihan aivopestyksi, nyt kun koittaa kirjoittaa tuntemuksia, ja sitten itse lukee, että eihän tässä ole mitään järkeä..

Voimaa saan lapsilta, tänään pienempi ilmoitti kun pyykättiin yhdessä, että "äiti, minä rakastan sinua, ja sinun kanssa on tosi kivaa touhuta", itkuhan siinä tuli, ilosta kylläkin.

Itsetuntoa ei kyllä enää ole nimeksikään, pelottaa vähän kaikki, että mitä kaikki muut ajattelevat. Eräs tuttummekin sanoi, että ei uskoisi meistä kun olemme kuulemma unelmapari.

Kiitos vastauksistanne, niilläkin jaksan taas eteenpäin. 🙂 <3

Kyllähän sitä kuka tahansa on, ihmisten silmissä unelma, jos ei muuta näe, kuin sen ulospäin annetun, siloitellun kuvan, yhtä hymyä ja onnea. Mutta tullappa keskelle laskuhumalaa tai krapula-aamuja tai kesken humalaisen "asian ytimestä" keskustelun, niin siinä karisee usko, unelmista.
Kaikkihan näyttää hetkittäin hyvältä, varsinkin jos muistaa, vain niitä hyviä asioita, vaikka niitä hyviä hetkiä olisikin vähän, mutta eihän räsymatonkaan kauniit raidat näy, jos ei ole tummaa välissä.
Näissä asioissa on yleensä se ongelma, että nainen on naitu taloon ja pitäisi olla ylpeä kun on emännäksi päässyt, se on vanhanaikainen käsitys, mutta vieläkin hyvin elinvoimainen. Talon asioista ja ongelmista ei sitten kylillä puhuta, tapahtuipa mitä tahansa, opetti anoppi aikoinaan. Siinä ei mieli mettä keitä, jos muut ihastelee, että on teillä kaikki niin hyvin ja itse tietää, mikä helvetti, niiden kulissien takana piilee.

Helemi, olen kauan lukenut aina kommenttejasi näihin perheväkivaltajuttuihin ja olen saanut niistä voimaa jopa omaankin ratkaisuuni, että pois on lähdettävä. Varmasti olet sinäkin nähnyt pedon silmästä silmään. Kiitän sua, minäkin uskalsin sitten lähteä, elävänä.

Milka, toi sun laittama otsikko alkoholi vei puolison on kyllä niin just tässä meidänkin kuviossa se pointti. Mies syyttää aina vain minua; syy viinankäyttöön on minussa, koska olen niin paska akka. Aikoihin en ole enää kuvitellutkaan, että voisin muuttaa hänen ajatteluaan ja asennoitumistaan. Lyömistä ei koskaan pyytänyt anteeksi, pahoitteli korkeintaan vain sanomalla, että oma vikani, kun olin niin ärsyttävä. Mutta oikeesti, jos kaukaa kattois tätä toistakymmentä vuotta kestänyttä kuvioo, totuus tästä, mitä meille tapahtui olis, että VIINA VEI MIEHEN.

Olin aina ennen ihmetellyt, miksi naiset antavat lyödä itseään. Nyt olen elänyt sen kuvion läpi, tajuan, kuinka monimutkainen kuvio se on. On käytävä valtava henkinen prosessi läpi, noustava vielä jollain voimin sieltä jyrän alta ja jaksaa tehdä se lopullinen päätös. Muuttaminen ihan itsessäänkin on yksi sirkus, joka vaati minulta jonkin ihan yli-inhimillisen voiman. Mistä ihmeestä se tuli???

Ja totta, nyt mies on se jätetty, uhri. Oikein kehuskelee, miten naapurit tuovat ruoka-apua. No toisaalta olen ihan iloinen, että ei nyt ihan nälkään kuole. Kun en ole täyttämässä jääkaappia, välillä kun tein sitä tyhjälläkin pankkikortilla.Minunhan se piti täyttää, tietty.

Milka, voit tehdä lastensuojeluilmoituksen miehestäsi. Sitä ei tarvitse pelätä, lapsia ei taatusti oteta sinulta pois. Päinvastoin, miehesi joutuu sosiaalityöntekijöitten tentittäväksi. Jos hän ei suostu yhteistyöhön, se tulee loppulausuntoon; eli isä on yhteistyöhaluton ja ohjataan päihdehuollon piiriin. Itse puhuin sitten asiat ihan suoraan ja ls-sosiaalitädit kävivät meillä tapaamassa lasta pari kertaa . Mies ei tietenkään tullut yhteenkään istuntoon, mutta kertoi puhelimessa sosiaalitädille, että mitään viinaongelmaa ei ole tietenkään. Siltikään ei onnistunut esittämään heille sitä maailman parasta isää, vaikka toki yrittikin. Päissään oleva ihminen ei saa hoitaa vieraan lasta, ei myöskään omaansa !! Ole rohkeasti rehellinen ja kerro asiat suoraan. Se on kauheeta, mutta se on todellista lasten suojelemista.

On hienoa, että täällä voi puhua niin kuin asiat ovat. Joskus tuntuu kuin kylmä tuuli puhaltaisi sydämen läpi, yksin olen, nyt. Mutta nyt on tärkeintä, että saamme taas elämästä kiinni, että usko huomiseen ei lopu, että kokee onnea lapsesta. Ihanaa, kun on yksi pieni ja äitin kulta, vielä. Itse olen tosin 50-v, eli en enää haaveilekaan mistään kotileikeistä jonkun keski-ikäisen äijän kaa, nyt elän vapaana juuri niistä kotileikeistä. Haluan elää ilman pelkoa ja ahdistavia asioita ja taata tälle pienimmälle lempeän lapsuuden. Avioero on kuolemaakin pahempi juttu, kuitenkin. Kun puoliso kuolee, saa pitää muistot ja saa surra. Mutta entäs, kun on suuri suru kaikesta tapahtuneesta ja silti toinen voi vielä mustata kaikki muistot ja tehdä vielä vaikeaksi omien lastensakin elämän. ??? Yhteisillä muistoilla, niillä hyvillä, ei olekaan yhtäkkiä mitään merkitystä.

Mutta minä en voi pysähtyä tämän enempää miettimään, on pakko käyttää voimat arkeen ja toimeentuloon ja positiiviseen asenteeseen. Jonakin päivänä itken sitten kaiken, kaiken.

Kiitos.

En haluaisi, että kukaan toinen nainen joutuu kokemaan kaiken sen, minkä olen itse kokenut. Mutta, alkoholisitit on uusiutuva luonnonvara.

Helemi, mä uskon, että oot rohkeilla ja jämäköillä kommenteillasi kannustanut muitakin kuin minua, tietämättäsi. Niin suuri osa tätä vakivaltaisesta suhteesta irroittautumista tapahtuu alitajunnassa. Pahimmillaan elää niin monella raiteella arkeaan, ettei edes uskalla pysähtyä ajattelemaan enempiä. Yrittää sietää ja selviytyä ja suojella. Onhan ne lapsetkin osa tätä kauheaa stooria. Ja siinä sivussa suojelee myös sitä miestä.

Itse kävin myös kodin ulkopuolella töissä osan avioliitosta. Kenellekään en paljastanut omaa tilannettani, olin jotenkin tarkkailijana. Miten nuo muut ovat parempia vaimoja kuin minä, kun niiden miehet ei lyö niitä. Joskus katselin jotain miestä vaikkapa kaupan kassajonossa, onkohan tuo oikeasti noin lempeän oloinen kotonakin, puhuukohan se vaimolleenkin yhtä keveästi kuin kassatädille, iloisesti ja hymyillen. Sukulaisille ei onneksi tarvinnut esittää mitään, koska vanhempia meillä ei enää ole kummallakaan, ei mummoloita eikä sukujuhlia. Toisaalta se teki varmaan tilanteen kammottavaksi lapsille. Ei mitään paikkaa, mihin paeta. Maatilamme oli vielä pienen paikkakunnan syrjäkylällä. Oli siis vaan reippaana äitinä vietävä yksin lasten elämää eteenpäin. Ei voinut itkeä ja ulista muualla kuin autossa, jos sattui yksin ajamaan tai navetassa tai pannuhuoneessa, pitihän sitä taloa lämmittää, kun toinen makasi kuorsaten viinahuurujaan ja talossa leijui uhkaava ukkospilvi-- koska se nousee sieltä ja huutaa ruokaa..ja tavarat alkaa hajota, kirosanat lentää..

Kuullostaa varmaan surkuhupaisalta sellaisen korvin, joka ei tällaisia helvettejä ole elänyt. Että mikäs tosta nyt ois ottaa lapset ja häipyä, kuka tollasen neadertaalin kanssa ees pakottaa elämään. Mutta vaikka omakin järki piipitti jo hälytystilaa, mikään ei tosiaankaan ollut niin helppoa. Että vaan lähtisi... Koin itseni maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi, olikohan mitään minua edes olemassakaan. Nukuin milloin missäkin piilossa ja pidättelin hengitystä ja rukoilin ; lasten tähden, anna sen nukahtaa...

Ihan selvästi uskallan jo ajatella asioita ääneen, nyt kun istun nyt täällä, kaukana, hiljaisessa talossa. Lapsi nukkuu, monenlaista touhua oli tänäänkin yhdessä, navetassa, tallissa, pihalla ja sisällä vanhassa talossa. Täällä on tupa, sellainen ikiaikainen. Satoja vuosia tuvassa ollut pitkä pöytä on nyt täynnä piirustuspapereita, joihin on piirretty vahvoin vedoin eläimiä, kirjoitettu harakanvarvaskirjaimin kaikenlaista tärkeää, mitä nyt pieni ihminen ympärillään kokee. Toisaalta mun tyhjässä ja uupuneessa sielussa leijuu jotain onnellista ja helpottunutta, toisaalta mun on koko ajan oltava iso ja vahva ja tehtävä tätä hommaa, että pysytään leivän syrjässä kiinni. Usko huomiseen ei saa horjua, muuten ollaan hukassa.

Taidan olla helvetin vahva ihminen.

Neuvotaan, että pitäisi hakea apua, soittaa poliisit jne.
Mutta miten sen voi tehdä, jos ovella seisoo toistasataa kiloa viinalla terästettyä lihaa, puhelimet on lyöty pirstaleiksi ja vielä tietää niiden tekojen seuraamukset...ja aamutyötkin pitää jonkun tehdä.
Jos ihmiseltä karisee itsetunto, kuin lehdet puusta, ihmisarvokin on vain sanahelinää, itsekunnioitusta ei ole nimeksikään, pieni pelko persiissä koko ajan, "mitä seuraavaksi", kun ihminen on poljettu niin alas, ettei oma ajatusmaailma pyörii vain, miten selvitä illasta aamuun ja aamusta iltaan, joskus sekin on liian pitkä aika, pitää sekin puolittaa...mutta työt ja lapset pitää pystyssä, on pakko liikkua.

Miksikö tuosta ei pois pääse, miksi ei vain lähde? Hyvänen aika, kun vuosia taottu, kirjaimellisesti päähän, ettei ole minkään arvoinen, ihmisenä saatikka naisena, saa olla kiitollinen että on hätäjäljin kelvannut siihenkään, niin miten sitä uskaltaa, kun vielä se syypää juomisee, vieraissa kulkemiseen ja niin tyhmä ettei usko kuin nyrkkiä...ja mielen valtaa luja usko, että kaikki miehet on samanlaisia.

Olen itse joutunut etsimään kaiken olemattoman rohkeuden rippeet ja itsetunnon pirstaleet, kerätä viimeisetkin elämänhalun säikeet, että sain sen muutoksen tehtyä.
Tein uhkarohekan hypyn tuntemattomaan. Minut tuomittiin ja melkein ristiinnaulittiin, mutta siitäkin huolimatta kadun ainoastaan sitä, miksi en osannut aiemmin lähteä.
Totuus kaikesta on paljastunut niille, jotka sen on halunneet nähdä ja vieläkin on asioita, joita en edes minä tiedä. Eräs vanha mies sanoi minulle, jos sinua jonakin päivänä kaduttaa lähtösi, tule minulta kysymään, niin kerron sen kaiken, mitä et vielä edes tiedä, sanoin toivovani, ettei minun tarvitse niitä kysyä.

Kuvitelkaa, milta tuntuu ihmisestä jonka entiset mustelmat ei, aina ehtineet kadota, kun uusia tuli, nyt olen saanut elää yli seitsemän vuotta, pelkäämämättä yhtenäkään päivänä, että minua joku lyö.
Jokaisen naisen elämä on liian arvokasta, tuhlattavaksi väkivallan sietämiseen.

Ajattelin ihan samaa äsken, kun laitoimme lapsen kanssa eläimiä talliin yöksi ja jäimme keräämään ihania, isoja vadelmia navetan nurkalla kasvavasta pusikosta. Että hyvänen aika, on lauantai-ilta, kello käy jo kahdeksaa, tässä me vaan kerätään vattuja ja jutellaan kaikkea mukavaa, eikä tarvitse pelätä sisälle menemistä, Kuinka ihmeellistä onkaan elää ilman väkivallan uhkaa, voi elää jokaisen hetken ihan rauhassa, ei tarvitse alitajuntaisesti olla koko ajan keräämässä sietokykyä ja selviyrtymisvoimaa johonkin pelottavaan... Kerättiin vadelmia ja mentiin sisälle, ihana ilta ja lauantai. Se oli ennen se uhkaavin ilta kaikista.

Jos jotenkin voisin, kauhoisin roppakaupalla voimia kaikkiin ihan oikeasti nyrkin ja hellan välissä eläviin. Itse koen olevani kuin etuoikeutettui, armoitettu, luojan lempilapsi, että kaikki asiat jotenkin vain kolahti kohdalleen ja oikeesti päästiin pois. Vaikka tosiaan olin minäkin ihan kuin pimeässä pussissa, ihan yksin ja suorituskykyni äärilaidoilla..

Muistan, kun pohdin lähtöä. Miten lähdet, kun työpaikka on kotona.. miten saa turvakotiin vietyä myös navetallisen eläimiä... miten tosiaan soitat poliisille, kun puhelin on heitetty seinään. Ja jos meinaat paeta naapuriin, sinne on 2 kilometriä ja siellä ollaan todennäköisesti aivan perskännissä, ei siis ehkä pääse yöksi mihinkään muualle kuin omaan navettaan. Järkyttävää. Maaseudun korpikylissä eletään vielä ihan eri taajuuksilla kuin esim pääkaupunkiseudulla. Poliisin tulo kestää rutkasti enemmän kuin 10 minuuttia, sitä ennen voi tapahtua kamalia. Ja kotoa pois muuttaminen ei ratkaise kaikkea, jos saat itsellesi ja lapsille turvapaikan, KUKA NE ELUKAT SITTEN HOITAA...niille ei vissiin mikään sosiaalitoimi järjestä turvapaikkaa tai lomittajaa isännän ryypätessä, kun elämä on niin paskaa. Sinne ns. kotiin on kuitenkin mentävä eläimet hoitamaan. Tuleeko poliisisaattue navetan ovelle päivystämään???

Minä lähdin myös mahdottomasta. Ja olen elossa. Lapsi on onnellisen oloinen, ei kysele, koska lähdetään kotiin. Koti on nyt täällä, koska täällä on hyvä ja turvallinen olla. Olen oikeasti ihan riekaleina, mutta jaksan aina vaan uskoa huomiseen.

Ei voi muuta sanoa, kuin että te olette aivan mielettömän rohkeita ja vahvoja naisia!!! Wau!

Mies soitti eilen, maanantai-iltapäivällä, ihan perskännissä. Hyvä, että kieli kääntyi suussa. Pyysin, että soita, kun olet selvinpäin. Kauhea ahdistus pyyhki ylitseni, monet pelottavat tilanteet vilisivät filminauhana silmissäni, niin tuttu pelko heräsi siitä äänestä.

Tänään olen selättänyt ahdistuksen ja tosiaan tunnen, miten paljon helpompaa elämä on ilman sitä kännistä örinää ja pelottavaa ilmapiiriä, missä elettiin.

Mutta mitä teen näille syyllisyyden tunteilleni ja säälille, minähän se kuitenkin lähdin ja jätin hänet sinne vapaasti ryyppäämään. Ihan sekopäiseltä varmaan kuullostaa, mutta tämä on niin julmaa ja kauheeta. Se mun elämäni rakkaus, se oikeesti silloin tuhat volttia iskenyt rakkaus ja yhteenkuuluvaisuuden tunne, rakkauslapsi yli nelikymppisenä --- ja sitten se kauhee viinan tuoma helvetti ja SILTI olen tänään ollut ihan voimaton:

Oikein tunnen fyysisesti, että mun sydämeni on pirstaleina. Kaipaan jotakin, mitä ei ole enää olemassakaan.

Varmaan ihan normaalia eroon kuuluvaa prosessia, mutta on hirvee tunteiden vuoristorata meneillään. Viina vei mun miehen ja meidät erilleen. Tässäkö oli meidän vuosisadan rakkaustarinamme.

Jouduin hakemaan kankkuun kipupiikin, iski noidannuoli. Sanoin lääkärille, että tää voi johtua erosta tää tuska. Oli niin hämmästyneen oloinen, että aattelin, ettei se onnekseen tiedä eroamisesta juurikaan, nuori nainen kun oli. Kyllä se kaikki tuska voi muuttua ihan fyysiseksikin ja tosiaan, pukata ulos vaikka perskankusta. Onneksi sain helpotuksen vaivaani ja elämä sujuu taas. Näiltä osin.

Mutta mitä teen tälle sydämelleni, joka särkee kuin rikkinäinen hammas ???????

..kiedo se pumpuliin ja tuudita hiljaa...
...mutta kuitenkin, miehesi ei ole jättänyt ryyppäämistään, senkin hän olisi voinut ässä tilanteessa tehdä.