Olen avoliitossa ja uusioperheessä jo kypsässä iässä elävä mies. Avopuolisoni nalkuttaa, syyllistää, uhkailee ja haukkuu.

Olemme asuneet yhdessä pari vuotta ja sitä ennen seurustelimme noin puolitoista vuotta. Suhteen alussa asiat sujuivat hyvin, niinkuin ihastuneella ja rakastunella parilla vain voi. Seksiä oli riittämiin samoin molemminpuolista rakkautta ja ymmärrystä. Puhuimme avoimesti kaikesta, myös menneet elämät ja tapahtumat käytiin läpi, emme salailleet mitään.

Ensimmäisten kuukausien jälkeen huomasin puolisollani olevan jonkinlaisen riippuvuuden läheisyyteen. Läheisyydestä ja sen tarpeesta olimme kyllä keskustelleen ja molemmat pidimme sitä tärkeänä, tärkeänä saada ja antaa. Ruettuamme nukkumaan, tapanani oli kääntyä selin puolisooni, kuitenkin niin että olin hänen lähellään tai jopa kiinni hänessä, usein otin hänen kätensä ympärilleni merkiksi siitä että haluan olla lähellä asennostani huolimatta. Kerroin hänelle että tapa on ollut minulla aina ja että en osaa nukahtaa kasvot toiseen päin. Tästä kehittyi ensimmäinen vakava ongelma. Hänen mukaansa hylkäsin hänet kun käännä hänelle selän ja selän kääntäminen on todella töykeä tapa, se osoittaa että en välitä hänestä. Asiasta puhuttiin ja selitin että kyse ei ole hylkäämisestä ja että ei minun välitäminen katoa vaikka nukunkin kasvot poispäin. Kyse on vaan yksinkertaisesti totutusta tavasta. Pitkällisten suostuttelujen ja taivuttelujen jälkeen puolisoni suostui ymmärtämään asian.

Parin kuukauden jälkeen astui uhkailu kuvioihin, puolisollani oli tapana ”ottaa hieman viiniä” viikonlopun kunniaksi ja sitten pienen hiprakan turvin kielenkannat aukesivat. Jos olin eri mieltä jostakin asiasta, tai toimintatapani ei miellyttänyt häntä, hän pisti suhteen poikki. Usein erimielisyyden päätteeksi puolisoni totesi suhteestamme että tämä oli nyt tässä. Ensimmäisillä kerroilla olin kuin se kuuluisa öö aapisen laidalla, hämmästelin että mitähän tässä oikein tapahtui. Keskustelimme jälkeenpäin tapahtuneista, hän ei ollut tarkoittanut mitä oli sanonut ja minä kerroin että en hyväksy tuollaista uhkailua tai uhkailua ylipäätään. Sanoin myös, että jos hän vielä uhkaisi erolla niin sitten toteutetaan se uhkaus. Arvatenkaan uhkaukset eivä jääneet siihen. Kun uhkaukset jatkuivat, otin suhteen lopettamisen tosissaan ja kerroin että tämä todellakin oli nyt tässä. Jälkeenpäin puolisoni sai puhuttua minut aina jatkamaan suhdetta, katui tekoaan ja lupasi ettei uhkailisi enää. Puolisoni reagointi siihen että otin uhkaukset tosissani ja että myös minä lopetin suhteen, johtivat jonkinlaiseen paniikkikohtaukseen. Hän saattoi lähteä humalassa autolla omaan kotiinsa, saattoi särkeä asunnossani paikkoja, uhkasi itsemurhalla, kävi minuun käsiksi ja tuntui että häneltä katosi kaikki kontrolli ja mitä tahansa voisi tapahtua.

Kaikesta huolimatta päätimme muuttaa yhteen. Asun omakotitalossa ja sovimme että hän lapsineen muuttaa minun asuntooni. Puolisoni lupasi parantaa tapansa ja että yksi syy uhkauksiin on ollut suhteemme epävarmuus jota erillään asuminen on vahvistanut. Hänen teini-ikäiset lapset saivat omat huoneet ja minun alakouluikäisille lapsille järjestimme nukkumapaikat meidän huoneestamme. Olin silloin etävanhempi ja lapseni olivat minun luonani joka toisena pidennettynä viikonloppuna.

Pian yhteenmuuttamisen jälkeen sain tietää että lasteni äiti on muuttamassa satojen kilometrien päähän ja vievänsä lapset mukanaan. Tämä oli minulle shokki, olivathan lapset yhtishuollossa ja heidän kaikki siteet nykyisellä paikkakunnalla. Äidin neuvotteluhaluttomuudesta johtuen, alkoi yli puolitoista vuotta kestänyt huoltajuuskiista käräjäoikeudessa. Tuo oikeusprosessin kestämä aika oli minulle todella raskasta ja uuvuttavaa, olihan kyseessä elämäni tärkeimpien ihmisten kohtalo ja tulevaisuuskin. Luulin saavani puolisoltani tukea ja lohdutustakin raskaaseen tilanteeseeni, onhan hän hyvinkin ymmätäväinen ja empaattinen omia lapsiaan ja ystäviään kohtaan. Toisin kuitenkin kävi. Empatian sijasta sain kuunnella faktaa, ”et sinä tule voittamaan”, ”lasten paikka on äidin luona”, ym ”kannustavaa” puhetta. Lohdutuksen sijaan kuuntelin ”itsepähän lähdit tähän” fraasia. Prosessin aikana ja sen jälkeenkin olen kuunnellut sitä kuinka hänelle on ollut raskasta tämä huoltajuuskiistan aika. Kiista päättyi aikanaan ja lapset määrättiin minun luokse asumaan ja tapaamaan äitiään säännöllisesti. Tämäkään ei puolisolleni oikein hyvin sopinut, ainakin lasteni pitäisi olla pidempiä aikoja äidillään ja siitäkin huolimatta että hänen lapset asuvat meillä.

Nyt viimeisen vuoden aikana on minun arvostelu astunut kuvioihin. Parhaimmillaan, vai pitäisikö sanoa pahimmillaan arvostelusessio on kestänyt yhtäjaksoisesti toista tuntia. Siinä kaivellaan esille tekemiset, tekemättä jättämiset, sanomiset, mielipiteet, entiset parisuhteet, lapset, ulkonäköni, luonteeni, kaikki, aivan kaikki. Jos kuuntelen hiljaa, se ei ole hyvä, jos myöntelen, sekään ei sovi, jos olen eri mieltä, homma paisuu kuin pullataikina, jos lähden tilanteesta pois, hylkään hänet. Arvostelua saan kuulla lähes päivittäin. Puolisoni mukaan hän ei arvostele, vaan sanoo asioista ja hänen mukaan asioista täytyy saada sanoa. Ja jos minä sanon asiasta, ja vaikka kuinka yritän sanoa ystävällisesti, saan sanomiseni moninkertaisesti takaisin. Koen ( vielä ) kuitenkin olevani ihan kunnollinen mies. En ryyppää, hoidan työni, teen kotitöitä, huolehdin omat, ja myös osittain puolisoni lapset. Ja jos joskus harvoin kysyn apua lasteni huolehtimiseen, saan kyllä kuulla siitä jälkeenpäin, kuinka hän on uhrautunut huolehtimaan.

Omista huolistani ja murheistani en enää kerro hänelle, näistä saisin kuitenkin jossakin vaiheessa kuulla. Seksihaluni puolisoani kohtaan ovat hävinneet lähes olemattomiin, ja jos joskus tunnenkin halua, se katoaa kyllä taas kun kuulen taas itsestäni jotain negatiivista.
Ajatusmaailmani on pikkuhiljaa muuttumassa. Luulen että olisin onnellisempi yksin lasteni kanssa kuin tässä parisuhteessa, tunteeni puolisoani kohtaan sekä isetuntoni ja omanarvontuntoni on alkaneet hiipua. Tulenko elämään vielä parisuhteesa tämän jälkeen? ”Luuletko olevasi niin komea että sinut joku huolii”, ”luuletko että sinun tilanteeseen, pienten lasten sekaan on vielä joku tulossa”-kommenttien jälkeen, en usko. Luultavasti elän loppuelämäni ilman parisuhdetta, mutta luultavasti onnellisempana kuin nyt.

Kaikesta huolimatta olen onnellinen lasteni kanssa, meillä on iloa, naurua, rakkautta ja rajoja ja itkuakin joskus. Ja ennenkaikkea lapseni ovat onnellisia minun kanssani, meillä on läheiset ja lämpimät välit.

Pian akaton mies