Hei,

Olen puolimakaavassa asennossa mieheni omistuksessa olevan ison omakotitalon makuuhuoneessa. Yritän olla kuten minua ei olisikaan, sillä mieheni haluaisi olla nyt yksin kotona, ja minun on suuresta halustani huolimatta hyvin vaikea tarjota hänelle yksinoloa täällä kotona. Toivoisin että hän menisi esim. Sukulaismökillensä yksin vaikka viikoksi, mutta hän (ymmärrän toki) haluaisi olla yksin nimenomaan kotona. Se ei juuri nyt tällä sekunnilla ole mahdollista, joten toivoisin hänen ottavan omaa tilaa sen sijaan että valittaa minulle miten tahtoo olla rauhassa, ja mielenosoituksellisesti ryntää huokaillen ja tömistellen toiseen huoneeseen kun minun on lopulta ollut pakko tulla yhteisiin tiloihin käymään vessassa, syömässä sekä juomassa vettä. Tunnen oloni todella epätoivotuksi. Mies ei edes yritä peittää sitä miten paljon seuraani tällä hetkellä karttaa, vaikka en pääse pois täältä. Kärsin itsekin siitä etten voi lähteä mihinkään ja olen myös menettänyt ystäväni siksi. Viime syksynä menin Tallinnaan 2 yöksi että hän saa olla rauhassa. Nyt koronan takia en tiedä yhtään minne menisin, kun matkailu Suomessa on niin kallista. Minulle kävisi lähikaupungin hotelli, mutta sekin maksaa sen lähemmäs 200e kaikkine kuluineen 2pv. En edes tiedä mistä aloittaisin, enkä tiennyt mihin aihepiiriin tämä kuuluu. Rekisteröidyin tänne, sillä Tarkoituksenani olisi avata mitä on tapahtunut viimeisen 5 vuoden aikana ja miten sinä aikana olen tuhonnut itseäni vuosi vuodelta niin, että tällä hetkellä koen olevani ihmisraunio joka ei ole kykeneväinen ohjaamaan itse elämäänsä. Tässä kirjoituksessa avaan yhtä osaa siitä. En pääse fyysisesti pois kotoa: tästä samasta syystä en kykene antamaan miehelle rauhaa kotona. Syy on ajokammo, jonka luokittelisin jonkinasteiseksi fobiaksi jo oireistani päätellen, ja siitä etten saa asiaa hoidettua pois päiväjärjestyksestä siitä huolimatta että ongelma vaikeuttaa elämääni äärimmäisyyksiin asti niin, että en liiku kotoa pois. Mies osti tämän talon ja minä lähdin mukaan. Asumme keskellä korpea, missä ei ole julkista liikennettä. Muuttaessamme tänne minulla ei ollut vielä ajokorttia, ja tarkoituksena oli hankkia sellainen kunhan saadaan rahaa kasaan hieman. Se hetki tuli kolmen vuoden kuluttua muutosta, koska Ajattelimme että minun on päästävä pois jos tulee joku hätätilanne. Nyt kadun että ajoin koko kortin, on paljon pahempaa olla itsensä takia jumissa kuin että ei ole ajokorttia. Nyt kaikki ihmettelee miten on niin vaikeaa liikkua kun on se korttikin. Mielikuvani koko autokoulusta oli täysin eri, ajattelin että minulla on oma ajo-opettaja joka tukee minua ajossa. Todellisuudessa opettaja vaihtui joka tunti ja he näpyttelivät puhelinta ison osan ajon ajasta. Tulkitsin sen toki niin että ajo menee sen verran hyvin, että siihen ei tarvinnut erityisemmin kiinnittää huomiota, mutta olisi sen voinut sanoa ääneenkin. Se oli virasto siinä missä muutkin missä mut vaan runnottiin läpi hoputtaen että pääsen inssin läpi, he saavat rahat ja minä ajokortin. Yksi ajo-opettaja huusi kurkku suorana kun monen vuoden univelkojen ja stressin takia tein typerän huolinattomuusvirheen ajo harjoituksen aikana. Se virhe hävettää vieläkin minua. Pääsin inssin tokalla yrityksellä läpi, teorian ykkösellä. Olisin myös tarvinnut fyysisen kirjan mistä opiskella asioita ja palata niihin, enkä netissä tasoittain suoritettavaa opetusta minkä opetuksiin ei suorituksen jälkeen voi enää palata. Inhosin ajamista kaikilla heidän autoilla, lukuun ottamatta yhtä autoa missä kytkin oli äärimmäisen herkkä juuri valmistuneen kytkinremontin vuoksi. Sillä oli tosi kiva ajaa, tunsin sen heti reagoivan siihen mitä tein. Muut autot tuntuvat arvaamattomilta enkä ymmärtänyt mitä ne milloinkin haluaa minulta. Yritin peittää hirvityksen, mutta näin ajo-open olevan pettynyt kun en ollut innoissani ajo-opetuksesta, vaan enemmänkin kauhuissani. Inhosin sitä heidän tapaansa antaa mulle rennosti avaimet ja ”mee laittaa perusasetukset kuntoon ja käynnistä auto, tuun kohta perässä.” muutamaa viimeistä ajotuntia lukuunottamatta en uskaltanut käynnistää autoa yksin pyynnöstä huolimatta koska pelkäsin että auto tekee jotain ja törmään vaikka edellä parkkeerattuun autoon. Olisin tarvinnut joka tunti tukea ihan alusta auton käynnistämisestä saakka, mutta yritin vaan selvitä ja soimasin itseäni niin paljon siitä miksi mä en uskalla kun selvästi ajo-opekin pitää itsestäänselvyytenä että meen yksin autoon, ja käynnistän sen. Joka kerta ne ihmetteli ääneen että ”Ai et oo käynnistänyt” ja mä esitin etten olis kuullut aiempaa kehotusta siitä kun mulle annettiin avaimet. Lisäksi he päivittelivät ja puhuivat minun kuullen muiden ajo-opettajien kanssa firman tiloissa pahaa asiakkaistaan jotka eivät olleet osanneet ajaa. Yllätyin ajamisen olevan näin hirveää kärsimystä, olen lapsesta saakka ollut ”autotyttö” enkä osannut odottaa tällaista. Toivoisin niin paljon että täällä olisi julkista liikennettä. Mies ”vitsin” varjolla syyllistää minua selkäkivusta ym. Kun joutuu ajamaan ja minä pahoittelen ja tunnen itseni surkeaksi taakaksi. En jaksa avata enempää minun ja miehen välisiä asioita. 

Ajokammo: ahdistus ja paniikki nousee kurkkuun, kun mielessäni edes välähtää ajaminen. En ole löytänyt mistään ihmistä jolla on yhtä voimakasta pelkoa ajoa kohtaan, vaikka kuinka olen googletellut, ja se vain vahvistaa huonommuuden tunnettani siitä, miten huono olenkaan kun en saa tätä tehtyä mistä kaikki muut osaa parhaimmillaan nauttia. Tietyin väliajoin pakotan itseni väkisin ajamaan: viimeksi viime kesänä rattiin ja se oli ihan yhtä hirveää kuin aiemminkin. Mies alkoi myös epäilemään kannattaako minun ajaa kun olin ihan sekaisin pelosta. Halusin kuitenkin yrittää ja todistaa itselleni etten kuole tai tapa ketään. Minusta on välillä alkanut tuntua reagointini vuoksi siltä että ehkä jokin yrittää sanoa minulle ettei minun kannata ajaa, että siinä käy ennen pitkään varmasti huonosti. Tunnen äärimmäistä vastenmielisyyttä kun nousen kuskin paikalle. Lisäksi en voi sivuuttaa sitä todellista faktaa, että jokainen ajo reissu korkeammilla nopeuksilla on ihan oikeasti kuolemanriski ja sitä ei oikeasti kukaan voi kiistää. Tuntuu typerältä tavallaan antaa itsellensä vapaaehtoisen tilaisuuden kuolla esim. Siksi että tarvitsee kaupasta munia. Tai tappaa jonkun lapsen joka juoksee nurkan takaa tielle pallon perässä. En kestäisi sitä syyllisyyttä ja tuskaa. Tiedostan kuitenkin ettei näinkään voi elää, mutta kulkisin mieluiten julkisilla jota täällä ei kulje. En koe pelkääväni kuolemaa muuten, jos joku ajaisi minun päältäni niin että kuolisin en ajatuksena pitäisi sitä niin hirveänä kuin että itse tappaisin itseni ajaessa. Paniikki alkaa vallata kehoa. Rauhoitan itseäni ja aloitan perusasetuksista: penkit ja peilit. Ei hätää. Ei hätää. Ei hätää. Tunnen olevani todella yksin ja tyhmä, lähteväni vapaaehtoisesti tappamaan jonkun. Ei ole myöskään varaa kolaroida, koska asumme keskellä metsää eikä täällä pärjää ilman autoa, jota meillä on yksi. Lisäksi en kestäisi oman ahdistuksen lisäksi sitä miehen stressiä ja huutoa siitä jos kolaroisin tai ajaisin vaikka ulos tieltä. Toivoisin että minut kohdattaisiin tuollaisessa tilanteessa anteeksiantavalla tavalla. Otan auton avaimen käteen. Yritän hillitä itseni, tässä vaiheessa en halua perääntyä koska pettyisin itseeni syvästi ja olen psyykannut itseni siihen että nyt mä ajan eikä sitä peruta kun muuten en aja ikinä. Tässä vaiheessa viimeksi mulla ei kädet ja jalat vain tärisseet vaan ne siis vatkasivat hallitsemattomasti niin että mies alkoi epäillä enemmän ajokuntoani. Mies alkoi tässä vaiheessa hoputtamaan lähdössä koska hänellä alkoi olla kuuma, kesähelteet kun olivat ja autoon kerääntyi paahdetta. Omassa olossani en edes huomannut kuumuutta, se oli pienin ongelmani. Muistan kuinka mieleeni nousi ärtymys siitä että mies otti oman kuumuuden tunteensa vakavammin kuin minun sen hetkisen äärimmäisen stressi tilan. Yritti ehkä kääntää ajatukseni muualle. Olisin näin jälkikäteen katsottuna toivonut, että hän olisi ollut tukenani ja rauhallinen, en olisi tarvinnut hoputusta tuohon lisästressiksi. Näin miehestä että häntä ärsyttää heikkouteni tässä asiassa ja hän yritti kovistelemalla ja valittamalla saada minut lopettamaan pelkäämisen jotta esittäisin reipasta. Mutta hän ei tajua etten ole valinnut tuota mielentilaa. 

Käsi vatkaa niin paljon että ei tosikaan. Sain avaimen reikään ja käännettyä sitä. Muistan että musta tuntui että kuolen hetkenä minä hyvänsä. En ole koskaan tuntenut yhtä voimakkaita paniikkioireita mistään asiasta ilman näkyvää syytä. En enää koskaan tämän jälkeen ole vähätellyt muiden pelkoja, sillä olen tajunnut ettei ne perustu loogiseen ajatteluun millään tavalla. Tiesin sen ennenkin, mutta nyt oikeasti tajuan ja ymmärrän kaikkia pelkoja mitä olen itse pitänyt höpsöinä. Niissä ei ole mitään höpsöä.

Ajoon lähdön hetkestä en muista muuta kuin kauhun. Sen jälkeen teki mieli vain itkeä ja ajaa ja puristin rattia niin kovaa etten koko matkan aikana uskaltanut hellittää otetta, mikä paniikin kanssa aiheutti käsien puutumisen niin etten tuntenut niitä. Lopulta en uskaltanut hellittää otetta koska en tuntenut raajojani ollenkaan. Vihasin joka ikistä sekuntia, ja itseäni. Miten voi ihminen olla näin HUONO ja kykenemätön asiaan minkä kaikki muut osaavat tuosta noin vaan ja jopa nauttivat siitä. Kaikenlisäksi tiedän että kaltaisilleni kuskeille melkein kaikki sanoisivat että jää kotiin kun et osaa ajaa. Selvisin hengissä perille ja kaikki meni ok. Silti minulla ei ole yhtään helpottunut olo, päin vastoin syyllisyys kalvoi sisintä siitä etten pitänyt ajosta hetkeäkään vaikka se menikin hyvin ja joudun taas laittamaan miehen ajamaan takaisin koska olen niin saakelin pska etten halua ajaa takaisin vaikka mikään ei minua todellisuudessa estä niin tekemästä. Näen miehen naamasta ärtymyksen ja pettymyksen siitä, ettei pelkoni lähtenyt taaskaan vaan olen sama ongelmatapaus vieläkin, eikä hän saa vapautusta vieläkään ainaisesta ajostaan. En jaksa tätä syyllisyyttä. Talvella olin niin äärimmäisen surkea että jouduin tilaamaan kalliin taksin terkkariin kun sain äkillisesti peruutusajan hammaslääkäriin enkä vaan kyennyt ajamaan ilman henkistä valmistautumisaikaa. Anopin kanssa on käyty viime vuonna tällainen keskustelu:

A: Kumpi teistä ajoi tänne? Ootkos sä Harhaanastunut ajellut nyt viimeaikoina?

H: En, mies ajoi.. Ei oo ajokammo poistunut oikein mihinkään. Tuntuu että kuolen siihen rattiin.

A: no sithän se ajokortti on täysin turha!

H: Noo ei se turha ole, voin kuitenkin harjoitella nyt halutessani laillisin oikeuksin. Pitäis nyt opetella olemaan rauhallinen suhteessa ajoon. 

A: Joo mutta mitä kauemmin sä olet ajamatta niin sitä enemmän unohdat miten sitä autoa ajetaan ja sen vaikeammaksi se muuttuu aina. Aja nyt vaan, kyllä se siitä alkaa sujumaan kun vaan yrität.

(Tässä välissä myös miehen siskot tuli kertomaan että ku vaan meet ajamaan niin siitä se lähtee. Ja samaa sanoo netissä kaikki ne pelkonsa voittaneet sankarit jotka ovat väittäneet että omaavat jonkin tasoisen ajokammon. Että kun vain ajoi niin se helpottaa. Mutta kun ensin mun pitäisi oppia ottamaan edes auton avaimet käteen tai ylipäätään ajattelemaan koko ajamista ilman että koko keho menee täyteen jännitystilaan ja paniikki valtaa koko sielun ja yöunet menee. Kerran oli niin hirveät sydämentykytykset ennen ajotuntia että otin beetasalpaajan ettei taju mennyt.) 

H: Mm, täytyy jatkaa harjoituksia.

Tunsin niin totaalista yksinäisyyttä ja nämä kaikki kommentit vain vahvistavat oloani siitä, että olen jollain tavalla perustavanlaatuisen vajaa kun en kykene ”vain ajamaan” ja kun mulla se paniikki ei mene ohi kun se ajo ”alkaa sujua itsestään”.

Mies ei suostu ostamaan seuraavaksi autoksi automaatti autoa, koska se on kallis huoltaa ja kuulema nössöille. Inhoan meidän tämän hetkistä diesel farmaria: haluaisin näppärän bensa-auton, esim wolkkarin golfin mikä oli se mun lemppari auto autokoulussa. Tiedän ettei autossa ole mitään vikaa, mutta kun kerron ajokokemuksesta autokoulun autolla ja siitä että osasin jopa nauttia sillä autolla ajamisesta en saa ymmärrystä osakseni vaan minulle sanotaan vain, että se auto on kivoin mihin on tottunut milläkin hetkellä. Että uudessa autossa saa aina hakea hetken toimintoja. Ymmärrän tämän, mutta kun en jotenkin tajunnut muita autoja kuin tätä yhtä, sen kanssa meillä oli yhteinen kieli ja ajo melko rentoa jopa, autokoulussa oli muistaakseni 4 tai 5 autoa käytössä mitkä vaihteli sen mukaan mikä oli vapaana. Olen hyvä kuski, ajotaidoissani ei ole mitään vikaa, inssityyppikin tunnisti että osaan ajaa täysin ok ja on tullut kuulema paaaljon huonompia vastaan, mutta paine ajamisesta on niin suuri että se huonontaa kokonaiskuvaa suoriutumisestani ja aiheuttaa pieniä huolimattomuusvirheitä. Suomen surkein kuski. En ole halunnut katsoa ohjelmaa, mutta yhden jakson katsoin miehen mieliksi, Suomen surkein kuski on nykyään mielestäni todella raivostuttava ohjelma katsoa, sillä siinä kisaajat eivät edes yritä tosissaan vaan pelleilevät ja kiljuvat ja ovat oikeasti ns. Huonoja kuskeja vailla taitoa/hahmotuskykyä ajaa, eivätkä he edes tunne syyllisyyttä siitä vaan perseilevät menemään?! Ei heillä tunnu edes käyvän muiden tai itsen vahingoittaminen mielessä vaan heittävät lekkeriksi koko homman ja tokaisevat ”haha olenpas huono kuski”. No, toisaalta se on viihdeohjelma. En osaa ottaa rennosti ajo asioissa, mutta kun omasta mielestäni ajossa on kyse elämästä ja kuolemasta niin miten siinä voisikaan?! 

Ei tässä aloituksessa taida olla mitään järkeä. Ihan sekavaa sotkua. Elämässäni on hirveästi ongelmia ja tämä on suurin ongelmista pois pääsyn estäjä. Jos saisin tämän asian ratkaistua, ratkeaisi monta muuta ongelmaa samalla. Olen liian riippuvainen miehestäni fyysisesti. Kaikki kuskit tuntuvat olevan vihaisia k-päitä jotka vaan odottaa tilaisuutta nöyryyttää muita kuskeja.

Ainiin, minulla on krooninen uniongelma myös jonka vakavuuden tajusin kun erään leikkauksen jälkeen minulla oli kipulääkkeet joilla nukuin hyvin. Kivuista huolimatta olin onnellisempi ja enemmän oma itseni kuin vuosiin, sillä nukuin hyvin, syvää unta heräämättä kertaakaan. Kun kipulääkitys loppui, palasi uniongelmat, jatkuva aivosumu, flegmaattisuus ja painajaiset. Ainiin, painajaisista: lähes joka yö painajaisessani on auto jolla ajan täysin hallitsemattomasti/auto lähtee rullaamaan alas alamäkeä enkä pysty estämään sitä/ajan päin puuta/ jarru ei toimi/ känkkä ei toimi vaikka olisin laittanut sen päälle/ tuulilasi peittyy niin etten näe ajaa/ en muista mikä poljin on mikäkin/ rikon vaihteet tai kytkimen ym. ”mukavaa” mikä nostattaa mieltä ajon suhteen. Ja ihan oikeasti, melkein joka yö samat painajaiset. 

Onko muita ajokammosta kärsiviä paikalla, jotka tietää että ajaminen on ainoa lääke kammon poistamiseksi, mutta samalla niin iso kynnys ettei  kykene sitä ylittämään?