Heippa Eva
NO nyt taas ratkesi monta ongelmaa tiedätkö yksin kertaisen asian miten pystyt kertomaan ajatuksiasi miehellesi jos menet lukkoon etkä pysty silloin puhumaan???
KIrjoitappa ajatuksistasi miehellesi kirje ja siihen tärkeät asiat ja kysymykset??
eikö ole asiallinen ajatus???
Mutta se on tärkeä että puhut suoraan ajatuksiasi ja ongelmiasi miehellesi sillä ei se todellakaan tiedä ja näin ollen osaa toimia oikein ja se puhuminen on dodellakin tärkeätä niin yksinkertainen asia kuin se on mutta joskus niin vaikeata.
Ja ehdottomasti puhu neuvolassa terkkarin kanssa mutta kyllä miehesi tuki on todella tärkeä ja kaikki tuki on tärkeä sillä elämä koostuu pienistä paloista.
Ajattele aina iloisia asioita kun on mieli maassa nyt esim vaikka kevättä / kesää ja mitä silloin esim teet ja mitä suunnitelet niin sekin innostaa ja saa mielen virkeäksi.
Voi jos on ongelmia on vaikka kuinka pieniä niin ne pitää pystyä kertomaan ja näin purkamaan paineet ja murheet pois sillä muuten niistä vaan kehittyy hiljakseen isompia ongelmia.
En minä ikinä ihmistä tuomitse sillä jokaisella meillä on heikkoutemme / vahvuutemme.
Ja se on hyvä että on auttanut sinua kun olen vastannut sulle ja kirjoita tänne vaan
Ja nautitaan kevään tulosta

Sain otettua itseäni niskasta kiinni ja varasin ajan yksityiselle terapeutille, neuvolassa en taaskaan pystynyt puhumaan. Ajattelen että täysin ulkopuoliselle on ehkä helpompi puhua. Nyt on muutenkin ehkä vähän paremmin mennyt, olen sopinut illanviettoja kavereiden kanssa, on tulossa konsertteja ja muuta puuhaa. Ainakin on jotain omaa tekemistä mitä odottaa innolla. Silti ahdistus pysyy pinnan alla koko ajan vaikka pystyn sitä jotenkin hillitsemään ja toivon että terapeutin kanssa keskustelu auttaisi ahdistuksen kanssa jotenkin.

Hei Eva,
ensinnäkin hienoa, että olet löytänyt jo apukeinoja tilanteessasi, hakenut ammattiapua ja sopinut omia menoja.

Itselläni on viimeisimmästä lapsen vauva-ajasta jo 12 vuotta, mutta hyvin samantapaisten tuntojen kanssa painin tuolloin minäkin. Siitäkin huolimatta, että mies oli paljon kotona ja osallistui kiitettävästi kodin ja lapsen hoitoon. Se synkkä mieliala punki vain jostakin aina kun olin kaksin lapsen kanssa. Lapsi oli kaikenlisäksi hyvin helppo hoidettava, ei valvottanut tms. Kaikki piti olla erittäin ok, mutta minun mieleni ei ollut. Pahin aika oli silloin kun lapsi oli 2 - 7 kk ikäinen.

Etsin apua mm. äiti-lapsikerhosta, mutta sieltä en mitään saanut/löytänyt. Sitten löysin jostain Vauva- tai Kaks'plus-lehden palstalta ilmoituksen, jossa samalla seudulla asuva nainen etsi vaunutteu ym. seuraa itselleen ja lapselleen. Vastasin siihen ilmoitukseen ja selvisi, että meillä oli välimatkaa vain n. 1 km. Siitä alkoi ystävyyssuhde, joka on vielä tänäkin päivänä vaikka välimatkamme on jonkin verran kasvanut ja lapsemme, jotka ovat tunteet lähes koko ikänsä, ovat bestiksiä edelleen.

Tapasimme lähes päivittäin, kävimme ostoksilla, vaunulenkeillä jne ja ennen kaikkea saimme toisiltamme tietynlaista vertaistukea äitinä olemisessa ja silloin ajankohtaisissa asioissa.

Tällä viestillä haluan vain lohduttaa sinua, että nuo tuntemukset jossain vaiheessa kun äidiksi tultaan taitavat olla lähes enemmän sääntö kuin poikkeus. Minua auttoi tuo samassa tilanteessa oleva uusi ystävä. Jos se voisi olla yksi apukeino sinulle, niin hae rohkeasti äitiseuraa netin foorumeilta tai kysele neuvolasta olisiko heillä jotain vinkkejä asiaan.

Aurinkoa kevääseesi!
-Kirsikka

Hei Eva.

joku jo mainitsi, että kuulostaa synnytyksen jälkeiseltä masennukselta. Itselläni oli tuo esikoisen jälkeen ja kuten sinä minä hoidin lasta lähes kokonaan yksin, sillä miehelläni oli raskas työ ja jos pyysin apua hän muistutti tästä että hänkin tarvitsee vapaa-aikaa. Kokemuksesta viisaampana sanon, että te molemmat tarvitsette. Erittäin tärkeää on että keskustelisitte ongelmista ja sopisitte vaikka että joka toinen ilta isä nukuttaa lasta ja sinä saat hengähtää tai käyt vaikka 15 minuutin iltakävelyn välillä, jotta pääset ulos ihan vaan itseksesi. Ja älä ajattele, että olisit huono äiti, ei pidä uskoa kaikkea mitä naistenlehdet kirjoittaa, itseä väliä ällöttää kun siellä annetaan niin onnellinen kuva täydellisestä perheestä ja pullantuoksuisesta äidistä ja varmasti näissä onnellississa kiiltokuvaperheissä koetaan näitä perinteisiä lapsiperheen ongelmia joissakin ne ovat pienemmät ja joissakin suuremmat. Erinnomaista että olet menossa puhumaan ulkopuolisen kanssa, se juuri osoittaa että olet erinomainen äiti joka haluaa selvittää ongelmat. Ja yritä nukkua aina kun vaan on mahdollista, se vaikuttaa selvästi jaksamiseen ja hyvään oloon.

Hyvä kuulla, että muutkin ovat kokeneet samanlaisia tuntemuksia lapsen saamisen jälkeen ja että apua on löytynyt. Terapeutilla olen muutaman kerran nyt käynyt ja onhan siitä ollut jotain apua vaikka toisaalta olen oivaltanut, että enemmän minua vaivaa parisuhteeni kuin lapsen hoitaminen tai äitiys. Huomasin kiukkuni ja ahdistukseni johtuvan enemmänkin parisuhteestani ja sen ongelmista, jotka ovat vain tulleet nyt lapsen syntymän jälkeen paremmin esille.
Olen tarkkaillut itseäni viime aikoina ja huomannut etten oikeastaan tarvitse miestäni mihinkään. Emme tee mitään yhdessä, yhteisiä asioita ei pahemmin ole paitsi lapsi tietenkin. Tuntuu että ilman lasta olisimme jo eronneet. Välillä mietin kuinka haluisin vain muuttaa pois lapsen kanssa ja alkaa elää omaa elämää. En oikein osaa olla edes oma itseni mieheni kanssa. Olen paljon vapautuneempi, eläväisempi ja rennompi esimerkiksi siskoni seurassa, joka onkin aina ollut erittäin läheinen minulle.
Tiedän että pitäisi puhua miehelleni eikä vain valittaa, sillä eihän parisuhteemme laatu ole vain mieheni syytä vaan molempien pitäisi tehdä jotakin sen eteen. Lähteminen tuntuisi vain helpoimmalta vaihtoehdolta...
Miten te muut olette hoitaneet parisuhdetta vai onko eroaminen joskus ollut se paras vaihtoehto, joka on saanut teidät "elämään" uudestaan?

Heippa Eva
Mut koittakaa nimenomaan keksiä joku yhteinen harrastus jolla saisitte
yhteenkuuluvuutta toiseen ja silleen läheisyyttä esim vaikka kävelkää
yhdessä ulkona, ruuanlaitto jne onhan niitä vaikka mitä.
Yritä saada se tunne pois mielestä että et osaa olla oma itsesi kotona miehesikanssa
sillä se todellakin syö sinua ja parisuhdettasi.
Kysyisin sulta mitä itse haluaisit tehdä parisuhteelle???
Ja miksi tuntuu että et osaa olla kotona oma itsesi???
Onko tässä kuukausien aikana elämä mennyt yhtään parempaan suuntaan???
Teidän tarviis löytää yhteinen kipinä jolla saisitte onnellisen olon ja parisuhteen
miettikää vaikka kivojayhteisiä asioita??? mikä oli kivaa kun ekakerran tapasitte jne.
Sillä minä niin toivoisin että voisitte elää onnellisena loppuelämän mut se kyllä vaatii
toisesta välittämistä,rakastamista, yhteistä halua / tahtoa, toisen kunnioittamista jne
ei elämä aina ole helppoa mutta kyllä perhe on valtava voimavara kun kumpikin tukee
toinen toista.
Mikä teillä parisuhteessa oleva asia on johon haluaisit muutoksen???
Yrittäkää jutella kaikista mahdollisista asioista miehesi kanssa???
yrittäkää sopia että kumpikin tekisi onnellisen parisuhteen eteen kaikkensa ja yhteisen
kodin ja perheen puolesta.
Kun minusta tuntuu että teidän onni olisi pienestä kiinni mut se pitäisi keksiä mikä se on?? kun muuten ei ole hirveen vaikeita ongelmia ( esim väkivaltaa, uskottomuutta, toisen alistamista jne )
toivon että vakavasti pohditte ja juttelette se puhuminen on todella tärkeätä sillä ne solmut aukenevat tai ainakin helpottavat.
Kirjoita miten olet jaksanut niin vastaan sulle ja toivottavasti olisi jotain apua.
Kaunista kesää sulle.

Hei
suosittelisin aloittamaan suhteenne alusta.Eli alkaisitte käydä treffeillä keskenänne.Onko teillä lapselle vahtia edes hetkeksi?
Iltaisin lapsen nukkumaan mentyä otatte teille kahdelle aikaa.Olkoot se sitten yhdessä elokuvan katselua,lautapeliä pelaten yms.Tämän pystyy tekemään joka päivä.Sitten nuo spesiaalimmat silloin kuin saa lapselle hoitajaa.Tällä konstilla voisitte saada parisuhteeseenne takaisin sen kipinän.
Molempien osallistuminen tuottaa varmasti tulosta.Tahtomisesta tuossa on kyse.

Ite tällä hetkellä painiskelen parisuhde ongelmien kanssa.Siittä minulla on oma aloituksin.

Toivottavasti saat terapiasta jaksamista ja apuja itsellesi.Synnytyksen jälkeiseltä masennukselta tuo kuullostaa.(itselläni se 5 lapsesta kerran ollut)Siittä selvisin omin avuin,kun neuvolasta en saannut apuja.
sinulla onneksi on apuja ja toivottavasti tuottaa tulosta.
Puhukaa taikka kirjoittakaa tuntemuksianne.Kumpi tapa teille vaan sopii paremmin.Yritä saada miestäsi osallistumaan perheen arkeen myös.Toivottavasti kesä tuo paljon auringon paistetta elämäänne.🙂🌻

Ei mua ole tarkoitettu äidiksi. Tunnen eläväni vain niinä hetkinä kun olen jossain "viihtellä" niin kuin ennen, johtuu kai siitä kun nykyisin niin harvoin olen missään. Nytkin odotan vain sitä että pääsen yhdeksi päiväksi kesällä festareille, muuten päivät menee sumussa kotona märehtien. En osaa hallita kiukkani yhtään. Yksi päivä suutuin jostain mieheni kommentista ja heitin ruokalautasen lattialle ja aloin karjua miehelleni, jonka jälkeen juoksin vessaan itkemään. Lapsi tietysti pelästyi ja alkoi itkeä. Tunsin itseni hirviöksi kun sillä tavalla riehuin ja vielä lapsen edessä. Miksi en vaan pysty olemaan onnellinen ja sanomaan mikä mieltä painaa vaan kaiken pitää purkautua tollaisia kohtauksina, enkä pysty hallitsemaan niitä sitten yhtään. Puran kiukkuani kuin pikkulapsi, miten sitten käy kun lapseni on uhmaiässä? en edes halua kuvitella sitä kun tiedän kuinka tulen menettämään hermot monta kertaa lapselleni...

Heippa Eva
Voi älä huolestu kyllä sinä olet hyvä äiti vaikka välillä tuntuu toisin.
Sulla on varmaan sellainen väsymys / pahaolo joka pitäs saada pois sillä se
syö sisältä ja on todellakin henkisesti raskasta ja yleensä se vaan pahenee
ajan oloon pitäs saada sellainen iloinen / positiivinen mieli.
Kyllä se on sallittua että käyt välillä kavereiden kanssa jossain vestareilla, syömässä
jne ja itse asiassa pitääkin käydä sillä se tuo varmaan iloa elämääsi ja näet kavereita
joiden kanssa voit jutella ja näin ollen taas saat elämään uutta virtaa ja näkökulmia.
Puhut miehellesi avoimesti että sulla on välillä vaikeata ja sanot että tarvitset tukea
ja olen ennenkin sanonut että tuette toinen toista niin hyvinä kuin huonoina
hetkinä niin siinä teillä on sellainen voimavara ja yhteishenki että et uskokaan???
Sillä mulla on sellainen kuva / tunne että pienellä parannuksella saisitte onnellisuuden
takaisin ja tehkää sen onnellisuuden eteen kumpikin lujasti töitö sillä se on palkitsevaa
ja antoisaa ja näet kun lapsi / perhe kasvaa ja kehittyy.
Vaikka on nyt vaikeata niin kun jaksat 1- 3 vuotta niin varmasti elämä helpottaa
sillä tiedän sen kokemuksesta, tiedoillani ja taidoillani nyt vaan katselet elämää vähän pitemmällä aikavälillä ja tähtäimellä.
( Minä jouduin kauheen nuorena yllättävän suureen vastuuseen ja oli elämä kauheen vaikeata ja monesti olen miettinyt että miten olen selvinnyt mutta niin vain olen selvinnyt nut olen 44. vuotta ja haluan auttaa ihmisiä joilla on vaikeuksia nyt mulla lapset on aikuisia ja kiva katsoa kun omaa elämää rakentavat ) eli kun olen itsekkin selvinnyt niin sinäkin selviät nyt vaan pitää saada
sulle elämänuskoa ja eteenpäin katsomista / menemistä niin tulet voittajana maaliin sen tiedän.
Mutta yksin sinun ei pidä ongelmiesi kanssa jäädä miettimään sillä muuten on äkkiä oravanpyörässä eikä osaa tehdä mitään.
Minä olen sinun tukenasi tässä netin välityksellä niin kauan kuin apua tarvitset niin jos sekin helpoittas sinun elämää???
Ja kokeile ota tukihenkilöön yhteyttä niin saat varmasti apua ja auttaa eikä maksa
mitään.
Mullakin on ollut valtavan hyvä kaveri / ystävä verkko en muuten olisi yksin itsekkään
selvinnyt.
Voi sitä välillä huutaakkin ja raivota mutta älä lapsen nähden sillä se tosiaankin pelästyy mene vaikka ulos tai toiseen huoneeseen.
Ja lapselle voi kyllä sanoa suoraan että äidillä on kiukkunen olo sillä lapsi kyllä ymmärtää .
Joo kirjoita miten olet jaksanut niin vastaan sulle tosin on paljon maa / metsätöitä ja
olen kaupassa töissä niin vähän vastaus voi kestää muutaman päivän sisällä vastaan.
Joo kaunista kesää sulle ja mennään hiljakseen vaan eteenpäin

Hei eva_

Itselläni ei ole tuohon biologiseen äitiyteen sanottavaa, kun en ole sitä kokenut. Ja täällä olet saanut paljon vinkkejä ja neuvoja ja lohtua jo siihen puoleen. Mutta kun luin viestejäsi ja tuossa viimeisimmässä puhut kiukkukohtauksestasi ja arvostelet itseäsi ankarasti. En tiedä äitiyteen liittyvästä masennuksesta, mutta pahanlaatuisen masennuksen muista syistä olen kahlannut läpi. Olen myös kahlannut läpi kaksi työuupumusta. Ja sitä kautta ajattelen, että sinä taistellessasi yksin pienen vauvasi kanssa olet myös inhimillisesti kaikin puolin uuvuksissa. Voin hyvin kuvitella, että äitiys tuo pintaan monenlaisia kriisejä, itsen ja puolison kanssa. Onhan se yksi suurimpia mullistuksia ihmisen elämässä. Joten ei mikään ihme, kun yrität yksin ja väsyneenä, että alat räiskiä ympärillesi omaa pahaa oloasi. Ja sitä paitsi, ei lapset ole posliinia, sanon minä. Vain siitä vinkkelistä, että meidän jokaisen oman kasvumme takia pitäisi nähdä lapsena kodissamme myös niitä hankalia vanhempien tunnekuohuja. Muutenhan kuvittelemme, etteivät ne kuulu normaaliin elämään. Vaan kuuluvathan nekin. Ei meidän tarvi olla aikuisina loppujen lopuksi muuta kuin omia itsiämme. Sitähän lapset vanhemmiltaan tarvitsevat, että he uskaltaisivat elää täysipainoisesti omina itsinään. Eivät he kaipaa valheellisia kiiltokuvahahmoja, joiden kiilto kaatuu pienestä puhalluksesta.

Olen nyt monessa kohtaa törmännyt siihen viime aikoina, kuinka yksin me nykyihmiset elämmekään huolinemme ja murheinemme. Joten ajattelin, että se on varmasti sinullekin yksi suurimpia paineen aiheuttajia. Hyvä että olet täällä mukana. Mieleeni tuli sekin, että eivätkö ystäväsi (niin lapsettomia kuin ovatkin!) voisi joskus tulla babysitteriksi. Sitähän itsekin olen tehnyt varsinkin ennen minkäänlaisia vanhemmuuden omakohtaisia kokemuksia. Entäpä sukulaisesi? Jos pyydät ystäviä tai sukulaisia kyläilemään luonasi (äidin oikeus on olla itsekäs ja laittaa liikettä muiden kinttuihin, kun on itse väsynyt!), saisit kaipaamaasi vaihtelua rutiineihin. Voisit pikku hiljaa opetella, samalla kuin hekin, että elämässäsi on tapahtunut Iso Juttu, joka on nyt osa elämääsi. Varmasti jos pyydät, joku heistä suostuisi lapsenvahdiksi. Olipa se sitten sitä varten, että varaat sen ajan ihan itsellesi tai miehesi kanssa kahden vietettäväksi. Sukulaisiltasi voisit saada myös sitä kaivattua vanhemman sukupolven turvaa ja elämänkokemusta avuksesi. Älä jättäydy yksin, älä eristäydy. Tai voisiko se tuki olla naapurustossa joku, joka olisi lähellä ja jolta saisi tukea ja apua, kun sitä tarvitset? Sodassa ja äitiydessä kaikki keinot ovat luvallisia! Ja unohda täydellisyyden vaatimukset tarjoilujen ym. suhteen. Jolleivät vieraat tajua tuoda tarjoamisia tullessaan, se on heidän häpeänsä. Ei sinun. Kaikkein tärkeintä on, että tulet itse sinuksi uuden tilanteesi kanssa. Tyyliin puutarhanhoito vain on tärkeää elämässä eikä sekään niin kovin tärkeää ole. Eli itsesi kuuntelu ja auttaminen on tärkeintä, millään muulla ei ole merkitystä juuri nyt. Muut sopeutukoot sinun tilanteesi mukaisesti, se on heidän velvollisuutensa ja sinun oikeutesi.

Ja hae apua mistä vaan ikinä sitä saat. Älä jätä itseäsi väsymyksen kierteeseen. Tiedän omista kokemuksista, kuinka helposti sitä ahdistaa itsensä silloin nurkkaan ja on itse pääpyöveliäkin julmempi tuomari 😋 Älä myöskään hätiköi ratkaisuja suuntaan tai toiseen parisuhteessasi. Ei kukaan ole valmis äiti tai isä syntyessään ja harva kuollessaankaan. Tai puolisonakaan. Yhtä opettelua harmittavaisesti tuntuu olevan koko elämä 🙄

Joten summa summarum, mitä halusin sanoa. Hae, pyydä, vaadi apua kaikilta mahdollisilta ihmisiltä. Sinulla on siihen äitinä oikeus. Olet se ihminen, johon pieni ihmisen alku turvaa. Tarvitset voimasi siihen. Joten huolehdi itsestäsi ja hyvinvoinnistasi kuten kultakimpaleesta. Kun saat voimasi takaisin, jaksat katsella asioita uusin silmin ja miettiä asioita isommista perspektiiveistä. Mutta nyt kun olet väsynyt, ole itsellesi inhimillinen ja rakastava. Heti kun se itse pääpyövelilevy alkaa junnaamaan päässäsi, taistele. Heitä se roskiin tai ainakin pysäytä. Olet arvokas äitinä tai ilman. Kohtele itseäsi sen mukaisesti 🙂🌻 Voimia