Hei!
Olen uusi täällä. Ongelmani ovat ehkä lieviä, mutta aiheuttavat surua, masennusta, epäonnistumisen, arvottomuuden ja riittämättömyyden tunteita.
Tunnen epämääräistä sosiaalista pelkoa, joka ilmenee toiminnassa siten, että tarkkailen toimintaani ja jännitän muiden ihmisten parissa. Minulla on huono itsetunto ja koen epäonnistumista ja elämän merkityksettömyyttä. – kuin elämäni olisi turhaa ja en olisi rakastettu tai tarpeellinen. Tämä alkoi nuoruudessa, jolloin vetäydyin itseeni ja vietin usein aikaa yksinäisyydessä ja alakulossa. Olen pystynyt käymään ammatin ja jonkin verran työskentelemäänkin parissa pätkätyössä, vaikka mitään pidempää työtä ei vielä ole tullut vastaan repaleisen elämän varrelle. Hassuinta on, että nykyinen ammattini on ihmisläheistä työtä ja joudun pelkojeni kanssa vastakkain kunhan joskus siihen tilanteeseen pääsen/joudun. Vauva-ajan jälkeen pitäisi aloittaa työt ja sekin luo paineita – pystynkö, uskallanko ja osaanko. Toisaalta haluaisin uusperheen ainokaiselle vauvalle sisaruksen, koska muut lapset ovat huomattavasti vanhempia eikä heistä ole kaveriksi. Iän vuoksi sisarus pitäisi tehdä aika pian, jos meinaa. Mies puhuu omien piuhojensa katkaisusta ehkäisykeinona ja tämäkin aiheuttaa surua ja suhteeseen lisäpainetta. Olo on aika ristiriitainen.
Kumppanin mielestä välttelen tietoisesti ihmisiä ja olen liian ankara ihmisille enkä hyväksy heitä sellaisina kuin ovat. Odotan heiltä hänen mukaansa täysin epärealistisia asioita ja olen tiukka ja ehdollistava. Minulla onkin vaikeuksia pitää yhteyksiä harvoihin ihmisiin ja olen jotenkin saamaton sekä omanarvontunne kateissa. Puolisoni puhuu ihmiskammosta ja se loukkaa ja surettaa minua vielä enemmän. Olen kotoisin pienestä pitäjästä ja viettänyt aikaa yksin. Kuitenkin olen tavannut hänen ystäviään ja yrittänyt tosissani olla mukava ja lähestyttävä. Mielestäni olen hyvin onnistunut ja nauttinutkin seurasta välillä eli edistymistä on tapahtunut, mutta välillä vanhat kaavat ja ahdistukset nousevat pintaan ja käyttäydyn omituisesti eristäytyen tai kiukutellen tyhjästä tai vaivun itsesääliin ja kelpaamattomuuteen.
Pidän ovia lukossa enkä mielelläni mene avaamaan ovea ovikellon soidessa, jos en etukäteen tiedä, kuka sieltä on tulossa ja millä asioilla. Lapsuuden perheessä on ollut uhkailua, mielenterveysongelmia, alkoholin ja lääkkeiden väärinkäyttöä sekä hylkäämistä ja ehdollistettua rakkautta narsistiseen tapaan. Onneksi isommat ongelmat alkoivat, kun olin jo muuttanut pois kotoa. Silti ne ovat vaikuttaneet minuun paljon ja olen joutunut sovittelemaan riitoja ja draamoja ja kokemaan hylkäyksiä sekä henkistä väkivaltaa. Suhteita muihin perheenjäseniin ei paljoa ole. Isäni on kuollut, äitini erakoitunut mielenterveysongelmainen päihteiden väärinkäyttäjä joka uhkailee vuoroin ja välillä yrittää leikkiä kuin mitään ei olisi vialla. Tuollainen ailehtelevuus on kuormittavaa enkä haluaisi olla tuollaisessa äitisuhteessa. Hänestä ei ole mummiksi mitenkään lapsillemme eikä hän ole halunnut tavata uutta pienokaista vedoten rahaan, ettei ole varaa kulkea. Tämä on vain tekosyy. Toisaalta olen hyvilläni, ettei hän tule sekoittamaan elämäämme. Haluaisinkin joskus katkaista häneen välit kokonaan, mutta pelkään, että hän jättää minut perinnöttömäksi tai lakiosalle. Sillä hän on uhkaillut monta kertaa. Yhtä viinaan menevää ja väkivaltaan taipuvaa sisarusta hän lellii ja rahoittaa. Korvaa meidät muut lapset vain keskittyen tähän yhteen. Jotain läheisriippuvuutta ja hyväksikäyttöä on heidän välillään. Ehkä tuo sekavuus ja heikkous heitä sitten jollain tavoin yhdistää.
Nykyisellä miehellä on aikaisemmasta liitosta kohta täysi-ikäinen lapsi ja häneen on huonot välit, johtuen lapsen erakkoluonteesta ja sosiaalisesta kyvyttömyydestä tulla muiden ihmisten kanssa toimeen. Hän ei puhu tai kommunikoi mitenkään kanssani, vain isänsä kanssa satunnaisesti tapailee nykyisin, ei puhu puhelimessa ja vastailee erittäin vähäsanaisesti ja töykeästi myös isälleen. Toisaalta kun hän joskus erittäin harvoin suvaitsee tulla meille kylään, hän lukkiutuu omaan huoneeseen eikä tule kuin ehkä syömään tai laittamaan pyynnöstä jotain ruokaa. Ruokapöydässä hän katsoo minusta poispäin ja ei puhu minulle missään tilanteessa mitään. Tunnen tästäkin painetta, ahdistusta, surua ja masennusta, enkä jaksa ymmärtää hänen käytöstään. Olen kuitenkin useimmiten ihan mukava, empaattinen ja ymmärtävä, vaikka on minulla omat huonot hetkeni ja menneisyyden paineet nousevat joskus pintaan käsittämättömänä käytöksenä tai ylireagointina. Mielestäni en ole kuitenkaan tehnyt mitään, ansaitakseni tuollaista käytöstä. Mieheni mukaan kyseessä on lapsen omat ongelmat, joihin tarvitsisi apua, mutta ei osaa hakeutua tai halua. Eikö ymmärrä oman käytöksensä seurauksia tai osaa ottaa vastuuta, vaan luulee, että kaikki surun tuottaminen on aiheellista ja ansaittua ja hän täysi-ikäisyyden kynnykselläkin syyntakeeton omasta käytöksestään.
Yritän kovasti olla hyvä äiti ja hoitaa hommia sen mukaan mitä jaksan. Olen suorituspainotteinen ihminen ja vaadin itseltäni paljon. Olen kai sairastunut vahvuuteen, koska sitä on vaadittu perhekriisien ratkaisemissa. Edellisessä liitossani olin hyvin onneton, koska entinen mieheni oli vakavasti sairas, mikä näkyi väsymyksenä, ärtyisyytenä ja vetäytymisenä omiin oloihin, sairaalareissuina ja kulissien pitämisenä pystyssä. Hellyyttä tai edes keskusteluja ei meillä ollut tai tasapainoista perhe-elämää. Samaan aikaan lapsuudenperheeni draamat ja sekoilut kuormittivat valtavasti ja minua käytettiin milloin sovittelijana ja kuuntelevana roskapussina ja toisinaan akuutissa kriisissä neuvojana 😞 Joskus tärisin puhelimessa, kun niin rajuja asioita tapahtui ja minun piti neuvoa kuin kriisityöntekijän ☹️ Vastassa oli usein sekava alkoholisti milloin lääkkeissä ja milloin tunteettomana narsistisena syyttäjänä. Entinen kumppani ei jaksanut ymmärtää asioita ja haukkui minua syyttäen suvustani ja sen ongelmista.
Isäni kuoli itsemurhan kautta ja äitini on yrittänyt aikaisemmin pari kertaa itsemurhaa. Nyt sitten enemmän on vain erakkona turvautuen lääkkeisiin ja viinaan. Minusta hän ei välitä, tuskin koskaan todella on välittänyt. Ehkä enemmän tuntenut kateutta, koska isäni kuitenkin piti minusta ja olin nuorempana aika kaunis ja pärjäsin hyvin koulussa ja harrastuksissa.
Tällainen sekava alkukirjoitus. Onko täällä muita, joilla edes jokseenkin samanlaisia kokemuksia tai menneisyyttä?
En halua lääkkeitä vaan jotenkin vapautua tuskasta ja paineista, joita vielä kannan ja jotka vaikuttavat nykyiseen aika hyvään parisuhteeseen. Yritän kyllä hakeutua ihmisten ilmoille ja harrastuksiin ja usein onnistunkin hyvin. Välillä vaan ahdistus valtaa mielen ja synkkä menneisyys kaatuu päälle. Haluaisin kokea oikeaa välittämistä, onnistumista elämässä ja ystävyyssuhteissa, tuskan ja ahdistuksen helpottamista.
Hei Äitikulta ☺️❤️
Hyvä jotta kirjoiti tuntemuksia. Sinussa mielestäni on rohkeutta. Olethan aikaisemmasta liitostasi eronnut ja se kuvastaa että haluat henkisen vapauden olla oma itsesi.
Ne lapsuuden kodin mallit ja tavat toimia on niin syväsyntyisiä, kun niistä yrittää irtaantua. Meidän mielemme on niin salakavala, että vääjäämmättä ne mallit popahtaa esiin omassa parisuhteessa. Ja jos ne ei kohtaa nykyisen miehen kanssa, on soppa silloin valmis. Ja ehkäpä nykyisellä miehelläsi on myös niitä asioita, joista etsii sinusta ns. syyllistä. Ja ikävä kyllä meillä naisilla on tuo syyllisyys niin vastaanottavaista lajia. Se on opettelu itselle, ettei ota kaikea kantaakseen. Antoisaa kuitenkin kun paksuntaa sitä omaa nahkaansa. Sitä oppii suodatamaan ihmeen kautta.
Taitaapi olla tänä päivänä tämä uuspeheiden kuvio sitä luokkaa, että on isopia ja pienempiä lapsia. On minun ja sinun lapset sekä yhteiset. Toki se tuo sosiaalisuutta, vaan se yhteisymmärrys, jotta kaikki menee sopuisasti eteenpäin. Meidän tulee muistaa myös se, että me olemme myös malli lapsille. Ja niiden vääränlaisten mallien on syytä katkaista kuvastamaan vääriä periaatteita. Se katkaisun kun oivaltaa on se lottovoitto.
Jokseen kuvastui se että olet saanut kantaa paljon lapsuuden kodissa itsesi varassa. Oletko ollut valmis ottamaan niitä kanettavaksi? Vai onko ne tuleet niin kuin manulle illallinen sinulle. Se rakkaus sieltä isältä ja äidiltä on tärkeää! Ja jos vanhemmillasi on ollut ns. kilpailutilanne sinusta ja isäsi on antanut sinulle enemmän huomiota toi se ehkä äidillesi kateutta ja mustasukkaisuuden oireita, jotka sinä tunne ihmisenä huomioit sen vanhemmassa iässä.
Se että sukupolvi on muuttunut ja meidän lapsemme elää sellaisessa yhteiskunnassa, jossa on kaikki helposti saatavilla. Ne on vaan jotenkin niin itsestään selvyyksiä. Minkä mallin se luo sitten lapsiin? (nyt menee kyllä hieman sivu aiheen 😎) Tarkoitan tuolla edellisellä sitä, että lasten täytyy oppia seisomaan omilla jaloilla. Rakkautta ja rajoja! Kunnoitus ja hyvän tahtoisuus tuppaa karisemaan tämän päivän nuorilta.
Äitikulta; on hienoa jotta pystyt menemään harrastuksiin. Se on paljon ja laajalti. Ja mitä kerroit omasta työstäsi, niin ehkäpä me juuri hakeudumme niihin ammatteihin, jotka kaipaa sitä oppimista ja uudistamista meissä itsessämme. Hakeudumme vääjäämättä niihin jossa on se meidän peili. Ja mitä se sitten kuvastaa on se meidän tutkittva itessämme ja purkaa ne tuntee sanoina vaikka.
Oletko kokeillut mitään kotikonstia sinua jännittävissä tilanteissa. Se oikea peili on oiva kuvastin sanoa ulos lähtessä: Minä olen rohkea tai muuta vastaavaa. Sitten on eteerisiä tippoja, joita voi laittaa vaikka ulkotakin kaulukseen.
Halaus ja vahvistus sinulle! Rentouta itsesi ja kuuntele mitä sinun sydän sanoo! Voimaa ja jaksamista! 😍
Kiitos Mantelinkukalle kannustavasta viestistä 🌻🙂🌻
Kyllä vahvuutta on tarvittu, että on selvinnyt. Välillä olen itkenyt, kun voimat ovat olleet ihan loppu ja välillä on ollut halu kuolla, kun ei ole meinannut jaksaa. Lasten takia on kuitenkin pitänyt aina kerätä itsensä kasaan ja viedä elämää eteenpäin.
Rooli perheen kriisien selvittäjänä tuli siitä, kun olin siihen sisaruksista luonteeltani sopivin kärsivällinen ja psykologista silmää omaava. Ei siinä valinnanvaraa ollut, kun muut sisarukset olivat kovempia ja heillä oli omat käytösongelmansa eikä samanlaista empatiaa kärsimykselle tai pitkäjänteisyyttä olla selvittäjänä. Toisella on lapsellinen tarve olla aina se jota huomioidaan erityisesti ja saa kaiken periksi joko kiukuttelemalla tai vain jättäytymällä vastuunkannosta ja toisella viina ja väkivaltainen riitainen luonne, jota kuitenkin lellittiin äidin taholta.
Äiti on saanut omassa lapsuudessaan traumoja siitä, että poikia on lellitty ja tyttöjä nimitelty. Hänellä on varmaan omat alemmuuskompleksinsa ja siirtää noita malleja nyt eteenpäin.
Aikaisemmin tuota uhrautuvuutta ei edes ymmärtänyt, että perheen toiminnassa on jotain pahasti pielessä ja minulla ei kuuluisikaan olla tuollaista rasitetta vanhemmista ja sisarusten ongelmista oman raskaan elämäntilanteen lisäksi. Vieläkin tunnen katkeruutta siitä, että minä en saa tukea, välittämistä, apua ja luotettavaa ihmistä, koska sukuni ihmiset nyt sattuvat olemaan aivan erilaisia.
Mieheni on lähtöisin alkoholistiperheestä, joten meidän uusperheessä kohtaavat menneisyyden painolastit. Ennen vauvan tuloa tapasin miehen kauempana asuvan veljen, kun hän tuli lapsensa kanssa käymään kylässä lomareissulla. Välit häneen loppuivat kuin seinään yhden tapahtumakulun vuoksi. Ensimmäisenä päivänä otimme kaikki kolme ja oli ihan hyvä tunnelma. Toisena päivänä itselläni oli krapula ja jouduin makoilemaan sängyssä. En olisi edes halunnut juoda enää enkä osannut odottaa sitä veljeksiltäkään. Salaa he olivat kuitenkin aloittaneet juomaan jo heti aamusta ja jatkoivat melkoisessa humalatilassa koko päivän ja yötä myöten homma vaan kiihtyi. Oma mieheni ei huomioinut minua juuri mitenkään vaan jätti minut yksin. Kun oli saunailta niin esitin pyyntöni miehelle saunoa kanssani, että saisin edes hetken hänen kanssaan kun hän oli jo ensin saunonut ja ryypännyt samalla veljensä kanssa. Mies vain oli terassilla ja raskaassa humalatilassa puheli veljensä kanssa. Kävin sitten selvin päin ja ärsyyntyneenä sanomassa, että sietäisi tulla saunaan, kun oli jo ikävä ja tympääntynyt olo olla yksin ja huomioimatta. Tästä tuli valtava riita, kun minut tulkittiin sellaiseksi, että haluan vain hallita viinankäyttöä ja veljesten illanviettoa - joka siis oli jo toinen juomapäivä ☹️ Veli suuttui niin paljon, että oli heti lähdössä pois (humalatilassa ylireagoi) ja sanoi, ettei ikinä tule tänne ja minut haukuttiin pahasti. Myös mieheni oli hiljaa ja käytöksellään ikään kuin hylkäsi minut. Tämä tilanne on vieläkin hankaloittamassa elämää, vaikka miehen veli asuukin kaukana ja ovat enimmäkseen puhelimella yhteydessä. Miehen mielestä runsas juominen tilanteessa oli hänen ja veljensä tapa puhua menneisyydestä ja vaikeista asioista. Minusta pitäisi olla muitakin tapoja, koska niin paljon tuskaa tuollainen tuotti.
Itselläni on traumoja alkoholista riitojen aiheuttajana oman perheeni vuoksi. Veljeni on usein sekoillut alkoholin vaikutuksen alaisena ja isäni sekä äitini. Siksi humalahakuinen juominen ja hylkääminen ovat itselleni kovia paloja ja nostavat tunnereaktion pintaan.🤔 Yritän varmaan liikaakin sitten hallita tilannetta ja selviytyä, vaikka sisällä minä olen pelokas ja varuillani, miten tilanteet menevät. Kun omakin suku on niin hajanainen ja joudun selviämään yksin kuin orpona, niin miehen perheen tuomat ongelmat hankalan eristäytyvän ja kunnioittamattoman lapsen kanssa sekä viinaa lohduksi käyttävän ja näin ongelmia aiheuttavan miehen veljen kanssa ovat aikamoisia kapuloita rattaissa.
Omia lapsia olen joutunut vuoroin väsymyksen ja syyllisyyden vuoksi lellimään ja antamaan asioita periksi ja heillä on myös omat vikansa. Yksinhuoltajana ja opiskelijana ei ole jaksanut vetää niin tiukkoja rajoja kuin olisi pitänyt. Pelaavat suhteellisen paljon ja ovat ronkeleita ruuan suhteen ja nuorempi vielä tiuskii ja hakee kovasti kyseenalaista huomiota kimpaantuen hetkessä, mutta mielestäni ne ovat pieniä vikoja totaalisen kieltäytymisen ja eristäytymisen kanssa, jossa on mukana myös piittaamattomuutta ja ylimielisyyttä. Noita piirteitä olen huomannut mieheni veljessä ja mieheni lapsessa.
Kyllähän noita hankaluuksia uusperheissä on aina, joten täytyy vain jotenkin yrittää yhdessä voittaa ongelmia ja rakentaa uudenlaista toimivampaa mallia.
Nykyään olen ajatellut, että kohtuullinen alkoholin käyttö on ok, mutta ei raskas humalahakuinen - se nostaa liikaa ongelmia ja traumoja esiin.