Hei!
Veikkaan, että teillä molemmilla on paha olla riitojen takia. Oman esikoisen nuoruusvaiheen aikana meillä oli monestakin syystä alttius ajautua riitelyyn, ja meillä molemmilla oli tosi kurja olo riidan jälkeen. Mutta kuopuksen vastaavassa ikävaiheessa olemme ajautuneet hyvin harvoin riitapoluille. Siihenkin on monta syytä, mutta ei niistä tässä tarkemmin.
Kun olin itse nuori, vanhemmillani oli paljon henkilökohtaisia ongelmia. Äidilläni ne purkautuivat henkisenä ja fyysisenä aggressiivisuutena. Pelkäsin häntä. Vetäydyin pois, kuoreeni. En uskaltanut riidellä, en edes pitää puoliani, joka näkyy nyt myöhemmin pelkona kaikenlaista riitaisuutta kohtaan, mikä on oikeasti hankalaa.
Tästä taustasta johtuen olen yrittänyt olla tyytyväinen, että omat lapset ovat uskaltaneet sanoa vastaan. Mutta mitä rakentavammin osataan sanoa vastaa, sen parempi. "Rakentavaa riitelyä" pitää kuitenkin harjoitella, jos sitä nyt riitelyksi voi nimittää. On siis sinänsä hyvä, että uskallat riidellä - jos nyt näin voi sanoa!
Riitelyn sijaan minä kirjoitin nuorena päiväkirjaa. Voisiko siitä olla sinulle apua? Haluaisitko yrittää kirjoittaa tunteita ja tilanteita paperille? Paperilla omat tunteet jäsentyvät ja saavat toisenlaiset mittasuhteet. Jo pelkkä asian kirjoittaminen ulos itsestä voi helpottaa.
Jos innostut kokeilemaan kirjoittamista, ehkä voisit aloittaa muutoksen kirjoittamalla kirjeen äidillesi, että sinusta on kurjaa, kun kanssakäyminen ajautuu riitelyyn. Että haluat yrittää muuttaa kommunikointia ja kirjoittaminen olisi yksi kokeilu. Ehkä voisit myös sopia äidin kanssa, että päiväkirjan kirjoittamisen lisäksi voisitte kirjoittaa toisillenne kirjeitä, joissa keskustelette paperin välityksellä kipeimmistä asioista. Paperilla on myös helppo esittää toiselle pyyntöjä ja perustella niitä. Paperilla asia pysyy ja sitä voi lukea uudelleen: väärinymmärrykset ja asian unohtamiset vähenevät. Myös positiiviset tunteet, toisesta välittäminen ja kiittäminen on joskus helpompaa kirjoittaa kuin sanoa. Tärkeää on puhua minä-viestein: minä koen, minusta tuntuu jne.
Ainakin alkuun kirjeet voisi olla viisasta lukea silloin, kun toinen ei ole kotona (tunteet ehtivät tasaantua). Kirje voi olla myös hyvä aloitus rakentavalle keskustelulle ja auttaa, ettei keskustelu ajaudu riitelyyn. Kirjeessä voi myös sopia tilanteen katkaisu-koodin. Eli on yhdessä sovittu jokin sana/lause/toiminto, jonka seurauksena molemmat tietävät lopettaa riidaksi ajautumassa olevan tilanteen ja vetäytyä erilleen tasaamaan tunteitaan. Meillä on sovittu kuopuksen kanssa tällainen lopetus-käsky. Sen mukaan toimiminen ei ole aina helppoa, koska tekisi niin mieli sanoa vielä yksi lause ja tietenkin toisen tekisi mieli sanoa sen perään vielä yksi asia jne.... Mutta ilman sitä kohta olisikin täysriita päällä!
Jos kotikonstit eivät riitä, perheneuvoloissa ja seurakunnilla on tarjolla ilmaista keskustelupalvelua. Kun paikalla on ulkopuolinen henkilö, keskustelu ei ajaudu niin helposti riitaan ja molempien näkökulmat pääsevät paremmin esille. On tietenkin oma kynnyksensä lähteä kodin ulkopuolelle puimaan perheen asioita. Varsinkin vanhempi saattaa kokea sen epäonnistumisena: enkö osaa kommunikoida lapseni kanssa.
Toivottavasti tästä oli jotain apua tilanteeseesi.