Miten jaksatte tsempata aikuisia lapsianne henkisesti heidän elämänsä haasteissa? Ja mistä saatte voimaa siihen ja viisaita sanoja itsellenne, yhä uudestaan?

Itelläni on poikia, vähän yli 20-vuotiaita, olen eronnut ja lapsilla etäinen suhde isäänsä. 

Vuosien varrella on tapahtunut monenlaista, kuten nuorilla miehillä tuppaa käymään. Välillä jaksan kannustaa ja tukea, helpostikin. Toisinaan kun tapahtuu ”liian paljon” , tuntuu, että on seinä vastassa.

Yritän harrastaa ja jättää välillä aivoni narikkaan, mutta usein on avuton olo ja vaikeaa löytää viisautta ja voimaa eteenpäin rämpimiseen.