Olen seurustellut vuoden verran miesystäväni kanssa. Ongelma on, että hän yhtäkkiä keksii minun haluavan jotakuta toista, ja näin ollen lähtee lätkimään, ensin ehkä syydeltyään joitain katkeruuksia minulle päin naamaa. Tätä on tapahtunut esim. kun olen moikannut työkaverille (yhteinen kaveri), polttanut jonkun toisen tupakkaa (”toisen kelpaa, hänen ei”) jne jne. Joskus en edes tiedä, mitä raskauttavaa olen hänen mielestään tehnyt ja kenen kanssa. Miehellä tai pojalla, johon miesystäväni mukaan haluan hänet (silmää räpäyttämättä) vaihtaa, ei ole mitään ikä, koko, varattu tai muita rajoituksia, t s hän saattaa epäillä minun haluavan ketä tahansa. .

Koskaan en ole aihetta antanut mustasukkaisuuteen, enkä ole ollut uskoton. On lähes tragikoomista kuinka metsään hänen epäilynsä menevät. Olen viettänyt monia sinkkuvuosia ja saanut kokeilla ihan tarpeeksi, uuden etsiminen on todellakin viimeisintä mistä olisin kiinnostunut. Sen takia minua surettaakin, että jos tämä turhanaikainen sekoilu ei lopu, enkä kestä näin rasittavaa suhdetta enää… taas olisi uuden etsintä edessä. Yäk.

Siksi toiseksi on älytöntä riskeerata saavansa huonoa seksiä vieraan kanssa, kun kerran kotona saa varmasti hyvää.

Kun hän syyttää minun haluavan muita, minusta tuntuu, että hän nollaa kaikki minun häntä kohtaan tuntemat tunteet – ja se ei ole vähän. Ei siis ota vastaan rakkauttani – tottakai jokaista rakastunutta kiinnostaa, mitä toinen ajattelee hänen tunteistaan, miten rakkaus otetaan vastaan? Hän nollaa myös kaikki yhteiset hetket ja koko suhteen… Tosin väittäen, ettei se merkitse mitään MINULLE. Se tuntuu tosi pahalta.

On ehkä jonkinnäköistä kehitystä tapahtunut – ennen hän syytteli vielä kaksi päivää, ja suhde oli poikki sen aikaa, ennen kuin tajusi muuttaa kantaansa ja ”käskystä” pyysi vielä anteeksikin. Anteeksipyyntö on sitä, että sanoo a:lla alkavan sanan kerran. (Minusta kyllä, jos on sanonut jotain mitä ei tarkoita, pitäisi sanoa, että en tarkoittanut sitä ja sitä.. Muuten jää epäilys kalvamaan mieltä, minulle ainakin. Muttei kaikkea saa.) Nyt hän tajuaa mustasukkaisuutensa aiheettomuuden jo alle puolen vrk:n ja pyytää anteeksi omatoimisesti. Alkoholilla on osuutta asiaan. Mutta selvittyäänkään hän ei välttämättä pysty lopettamaan riitaa. Tai sitten hän kuvittelee tai haluaa kaiken jatkuvan niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ja suuttuu minulle, kun yllättäen ei jatkukaan – ja alkaa kantaa siitä kaunaa. Tai hän ei uskalla puhua, koska minä ”haukun”. Jättää minut, sitten vaikka ei haluaisikaan suhteen loppuvan, ei uskalla ottaa kontaktia, kun ei pysty/halua vastata teoistaan ja/tai sanoistaan.
Sen ajan minä olen epävarmuudessa onko hän nyt oikeasti jättänyt minut vai leikkiiikö vain tunteillani vai onko vain pelkuri? Nyt tässä on mennyt viimeiset 3 päivää niissä merkeissä. Olen ollut masentunut ja välillä niin voimaton, etten jaksa edes kättä liikuttaa. Tämä on henkistä väkivaltaa nimeltään.

Minulle kohtaukset ja/tai jättäminen tulee aina kuin salama kirkkaalta taivaalta. Silti olen aina minä, joka saa ottaa ensin yhteyttä välirikon jälkeen.

Sitten on tämä kostaminen; jos kritisoin häntä jossain asiassa, hänen täytyy myös keksiä jotain kritisoitavaa minussa, míeluiten tuplasti. Tämä tyrehdyttää keskustelua tehokkaasti. Hän kuulee asiat mieluummin negatiivisesti. Jos taas yrittää kehua häntä, hän väittää vastaan eikä usko minun oikeasti pitävän hänestä.

Miesystäväni mustasukkaisuus on sairaalloista lajia, vaikkei siihen liity tavaroiden penkomista ja muuta tarkkailua. Se johtuu hänen huonosta itsetunnostaan.

Hänen taustaansa kuuluu pitkäaikaisia suhteita, joiden alkuvaiheessa nainen petti häntä – sitten hän petti kostoksi, sitten he menivät naimisiin (lapsia) eivätkä edes maininneet asiasta toisilleen! (”Vaikka kyllä se tiesi”) Tämä on minulle käsittämätöntä, en voisi jättää tällaisia asioita käsittelemättä suhteessa. Sillä tavoin olemme hyvin erilaisia.
Miesystäväni taas ei pidä asioiden ”vatvomisesta” ja analysoiminen on hänen mielestään ärsyttävää ja turhaa. Minä taas haluan tietää mistä asiat johtuu. Mustasukkaisuutensa vuoksi hänen pitäisi mennä tutkituttamaan päänsä 🙂 mutta sellaisesta ehdotuksesta hän tod näk suuttuu.
Olenkin itsekseni pähkäillyt, että onko typerää toivoa sen loppuvan ilman terapiaa? Tai edes terapian kanssa? Vai tällaistako minun elämäni tulee olemaan? Osa-aika-kynnysmaton elämää? Kun ei koskaan voi luottaa milloin kohtaus tulee.

Hän on eronnut kahdesti, ja molemmilla kerroilla on ollut uusi suhde niin äkkiä, ettei hän ole ehtinyt sulattelemaan eroa lainkaan (mielestäni). Itse asiassa hän on jo katsonut seuraavan valmiiksi, ennen kuin on eronnut entisestä. Eli minunhan pitäisi olla huolissaan ,että HÄN löytää toisen. Ja vähän kai olenkin. Usein minusta tuntuu, että hän kerjää syytä lähteä ”kostamaan” minun (muka) uskottomuuttani. Tunnustan, etten sisimmässäni usko hänen jättävän minua, ennen kuin hänellä on seuraa seuraavasta.

Olen tässä mollannut miesystävääni raskaalla kädellä – mutta ongelmistahan tänne kirjoitetaan. Minulla on kyllä paljon hyviä syitä viihtyä hänen kanssaan ja suurimman osan aikaa olemmekin kaunis pari😀 Olen hyvin rakastunut häneen.
Olen vain erittäin epävarma voiko ja kannattako tällaisen miehen kanssa rakentaa mitään tulevaisuutta…? Ja epävarma siitä, haluaako hän mitään sen erityisempää tulevaisuutta minun kanssani. Hän ei tarvi esim lisää lapsia, ja minä ”tarvisin”, kun ei vielä ole.
Meidän tapauksessa on tapahtunut jonkinlaista positiivista kehitystä asiassa (olen sanonut, että minä en semmosta aiheetonta paskaa (sori) kauaa kuuntele.)
Toisaalta tällaiset piirteet kyllä yleensä pahenee, mustasukkaisuus ja henkinen väkivalta, ja yks jos toinenkin on tullut huomaamaan ettei rakkauden voima muutakaan toista paremmaksi.