Moi vielä,
muutkin kuin epäilyn kohteeksi joutuneet, kommentteja kiitos.
Toivottavasti voitte kuvitella miten tällainen ihmistä romuttaa; minun lisäkseni kaikki viranomaistahot ovat siis puolellani. Äiti ei suostu vastaanottamaan hänelle tarjottua apua, minä onneksi vastaanotin. En halua katkeroitua loppuiäkseni, vaan haluan antaa anteeksi.
Tässä on tullut mieleen jo jonkinlainen persoonallisuushäiriö toisella osapuolella. Mainitsin lastensuojeluun, että " minusta tuntuu että vaimo tarvitsee enemmän apua kuin minä", ja
vastauksen perusteella he ovat samaa mieltä.

Heippa
Joo pitikin sinulle vastata heti kun luin sinun juttusi mutta töissä vähän
kiirettä jouluun asti mutta sitten on aikaa.
Tuo sinun kertomasi juttu on nyky suomessa yllätävän yleistä ja
varsinkin riitaisissa eroissa jne.
Kävikö ne sossun akat tiukastikin sinun kimppuusi ???
Ei viranomaisia ikinä pidä säikähtää aina pitää olla näyttöa noin vakavista
syytöksistä.
Ikinä ei pidä elämään katkeroitua vaan aina ratkaistaan ongelmat ja mennään
hiljakseen elämässä eteenpäin.
Minun mielestä ei ihmiselle tarvitse antaa anteeksi jos on toisen elämää
tahallaan vaikeuttanut ja tehnyt harmia.
Onkos sinulla ystäviä / kavereita jolle voisit kertoa iloja ja suruja ???
Se helpottaa elämää.
Kaunista loppuvuotta sinulle

Kiitos kommentista.
Itseasiassa kävi päinvastoin; kaikki viranomaistahot, lääkärit ym olivat hyvin ymmärtäväisiä. Minulle jäi sellainen käsitys, että tutkintapyyntö tehtiin juuri minun oikeusturvani vuoksi: äitiä ei luultavasti olisi saanut ikinä lopettamaan mielestäni sairaita vihjailuja/epäilyn ylläpitämistä, ellei tutkintaa olisi suoritettu.
Oikeuspsykiatrian osaamiskeskus haastatteli minua ja äitiä erikseen ( oli muuten helvetillinen kokemus, vaikka olivat hyvin asiallisia ja jopa myötätuntoisia), ja tuloksena oli se, ettei tytärtä ole tarvetta kuulla.
Poliisi ei missään vaiheessa kuulustellut minua; myöhemmin kuulin heidän ihmetelleen "Mikä ihmeeen juttu tämä on". Äiti ei siis ikinä tehnyt rikosilmoitusta (eihän siihen loppujen lopuksi ollut syytäkään), vaan jatkuvien vihjailujen (10 vuotta!) päätteeksi
lastenpsykiatri teki tutkintapyynnön.
Ihme kyllä olemme edelleen naimisissa (mutta emme kauaa); osasyynä se, että pelkäsin menettäväni lapseni aiheettoman epäilyn takia.
En tiedä pystyttekö edes kuvittelemaan sitä piinaa, kun kun kenellekään ei 10 vuoteen uskaltanut asiasta puhua: loppujen lopuksi oli onni, että tuo tutkinta tehtiin. Vihdoinkin
uskalsin avata suuni ja kertoa ystävilleni ilman pelkoa siitä, että kenellekään jäisi epäilys siitä, että olisin oikeasti tehnyt jotakin. Mutta kyllä avasin suuni viime hetkellä, tässä on mieli niin romuna.
Runsaan vuoden kestänyt tutkinta oli aivan hirveää aikaa. Vaikka tiesin syyttömyyteni, olo
oli kuin olisi odottanut teloitusta. Pakko oli pinnistellä töissä, hoitaa lapsia, jne. Vasta nyt tosiaan tuli pysähdys, kun antoi itsellensä luvan puhua asiasta.
Jonkinnäköinen postraumaattinen stressireaktio tms. (en ole alan ihminen ) lienee kyseessä, kun tuosta epäilyn piinasta ei pääse yli (olen saamassa siihen myös ammattiapua). Olen todella kiitollinen ystävilleni tuesta, ja onneksi avasin suuni; kaikki ovat olleet sitä mieltä, että kyllä se toinen osapuoli on vielä suuremmassa avuntarpeessa kuin minä (valitettavasti hän ei tunnusta sitä edes itselleen). Pakko uskoa, että tästä selvitään enkä katkeroidu loppuiäkseni.
Mutta siis mikään viranomaistaho ei missään vaiheessa ole syyttänyt minua mistään, eihän siihen ollut aihettakaan. He vain halusivat saada äidin vihdoinkin lopettamaan kuvitelmansa.

Kyllä tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei tätä voi ikinä antaa anteeksi. Mutta jollain lailla tästä pitää yrittää eteenpäin, ystävien ja terapian avulla. Olen asettanut itselleni tähtäimen vuoden päähän, liian nopeasta selviytymisestä ei kannata haaveilla. Kunhan tämä käynnissä oleva eroprosessi olisi kuukauden sisällä ohi, niin ei tarvitse katsella toista osapuolta enää saman katon alla. Lapsetkin tullevat olemaan joka toinen viikko seuranani 🙂 Raivostuttaa silti, että miksi ihmeessä toisen piti pilata 10 vuotta elämästäni.
Jos hän oikeasti olisi uskonut, että lapsilla olisi jotain hätää, ei lapsia ikimaailmassa olisi jätetty yksin minun seuraani. Pitipähän vain ylläpitää löysää hirttä kaulassani. Sairasta.

Oikeen paljon jaksamista ja valoisampaa uutta vuotta sinne...

Luin viestiketjusi ja mietin miten epäoikeudenmukaisesti sinua on kohdeltu. Tällainen
perätön syytös...kamalasta ja vakavasta asiasta, josta on tosi vaikea puhua.
Onko sinulle selvinnyt mistä vaimosi sai tällaisia epäilyjä mieleensä???

Tässä kohdassa omat ongelmat ( miehen petturuus ) tuntuu isolta ohgelmalta, mutta sinuun kohdistunutta perätöntä syytöstä, ei toivoisi ikinä kenellekkään....
Olet kumminkin selvinnyt tilanteesta eteenpäin🙂👍 ja asiat ovat selviämässä....

Oikeen iso voimahali...koita tehdä myös iloisia asioita kaiken sen epäoikeuden keskellä , jota olet kokenut ja koita jutella vaimosi kanssa asiasta...toivotaan, että löydätte pienen sopuisuuden, riitojen tilalle.🙂🌻