Äidin vakava sairaus
Hei,
Sain tietää viikko sitten, että äidilläni on levinnyt syöpä. Olen ottanut tiedon todella raskaasti, vaikka emme koskaan ole olleet äitini kanssa erityisen läheisiä – päinvastoin. Menin tiedosta niin sekaisin, että jouduin tällä viikolla kriisiosastolle, josta pääsin eilen pois.
Taustani on siis sellainen, että olen elänyt perheväkivallan keskellä koko elämäni. Olen itse tällä hetkellä 27-vuotias ja äitinikin alle 60-vuotias, eli hänkään ei ole vielä kovin iäkäs. Vanhempani ovat aina olleet väkivaltaisia toisiaan kohtaan sekä äitini myös minua kohtaan. Meillä ei siis tosiaan ole koskaan ollut erityisen lämpimät välit.
Vanhempani asuvat minusta monen sadan kilometrin päässä toisella puolella Suomea ja minulla on nyt kamala syyllisyys koko ajan siitä, että minun pitäisi olla kuolevan äitini seurassa koko ajan. Toki haluaisin kaikesta huolimatta olla, mutta vanhempieni kodin ilmapiiri on niin ahdistava, että en kestä olla siellä yhtään. Olin vanhempieni luona viime viikolla kokonaisen viikon ja tämä viikko johti osastohoitoon. Olen kuitenkin koko ajan valtavan huolissani vanhemmistani. Tilannetta mutkistaa entisestään äitini jo aiemmin diagnosoitu lihassairaus, minkä vuoksi äitini on nykyään aivan hoidettava sekä isäni, joka on huomattavasti äitiäni iäkkäämpi. Hän siis hoitaa yksin äitiäni kaikki päivät (ja yöt).
Minulla on Kelan kuntoutuspsykoterapia käynnissä, mutta laitoin sen nyt tauolle, koska voimavarani eivät riitä kaikkeen. Luonani käy myös kerran viikossa kaupungin kotikuntoutus ja se on tällä hetkellä ainoa tukimuotoni. Tosin silloin jos ja kun joudun olla vanhempieni luona, kotikuntoutuskaan ei onnistu ja osin siksi tauotin terapiankin, koska tietenkään sekään ei onnistu, jos olen vanhempieni luona.
Onneksi minulla on rakas siskoni, jonka kanssa voin jakaa tätä tilannetta. Tosi mielelläni kuitenkin kuulisin, että olisiko täällä (ollut) ketään samanlaisessa tilanteessa? Vertaistuki olisi todella tervetullutta. Tämä tilanne on ollut jo nyt todella raskas ja odotan tätä kevättä todella kauhulla. Mielessäni pyörii vain koko ajan ajatus siitä, että miten perheestäni kukaan tulee selviytymään.
Anteeksi todella sekava teksti, halusin vain niin kovasti kirjoittaa tilanteestani tänne.
Terveisin,
Wimpula
Hei Wimpula,
olen sua vanhempi (41 v), mutta mulla oli vielä vähän aikaa sitten aika sama elämäntilanne kuin sulla. Äiti sairastui vakavaan lihassairauteen ja menetti lopulta kokonaan kaiken toimintakykynsä. Olin monen sadan kilometrin päässä ja tunsin siitä syyllisyyttä. Lopulta muutin vanhempien luo äitiä hoitamaan. Ilmapiiri oli kotona hirveä, mikä herätti ahdistusta. Aluksi mun isä auttoi äidin hoitamisessa, mutta sitten hänkin sairastui. Tilanne oli helvetillinen. Annoin viranomaisille luvan isin lähettämiseen hoivakotiin. Mutta sitten äiti alkoi kuihtua ja kuoli minun käsiin kolme viikkoa sitten. En tiedä, miten pystyn enää jatkamaan elämää. Yritin viimeisen vuoden ajan kaikkeni ja olin 24 h sitoutunut äitiin. Silti hän kuoli. Olisi ollut parempi auttaa jo aiemmin, mutta kun ilmapiiri kotona oli niin huono. Vanhemmat tukivat minua rahallisesti juuri psykoterapian kaltaisissa asioissa, mutta äidin sairastuttua ei voinut enää pyytää. Eikä siis psykoterapia muutenkaan oikein auta näin helvetillisissä tilanteissa. Nyt olen sitten yhtäkkiä ihan yksin, kuin pikkutyttö kaiken hävityksen jäljiltä. Äiti kuollut, isä hoivakodissa (ei muista enää äitiä), ei sisaruksia. Kuka voisi auttaa, onko missään ketään? Tuska on vallitseva tunne.
Hei!
En ole tällä hetkellä aivan samanlaisessa tilanteessa, mutta reilu kolme vuotta sitten äitini oli vakavasti sairas ja hän nukkui pois vajaa kolme vuotta sitten.
Sisarukseni oli äitini omaishoitaja, mutta itse kävin auttamassa joinakin viikonloppuina (välimatkaa oli). Kärsin itse esim.masennuksesta ja pakko-oireisesta häiriöstä, joten omat voimani eivät riittäneet äitini omaishoitajaksi ryhtymiseen ja minulla oli oma perhe eri paikkakunnalla. Jokatapauksessa äidin sairastuminen vaikutti itseeni paljon. Äiti oli minulle kovin rakas ja tuntui pahalta nähdä hänen kuihtuvan pois.
En tiedä osaanko antaa sopivia vinkkejä, mutta ehkä tilanteessasi olisi tärkeää pyytää mahdollisimman paljon apua kunnalta (esim.kotihoito mahdollisuuksia tms) ja sinun olisi tärkeää huolehtia mahdollisimman hyvin itsestäsi, jotta jaksat tarvittaessa auttaa läheisiäsi. Jossain määrin avun antamista saattaa olla myös pakko rajata, jotta jaksat itse. Sellainen sopiva kompromissi asioiden suhteen?
Tuo tilanne vaatii voimasi ja toivon, että sinulla on joku paikka jossa käydä keskustelemassa asioista.