Äidin pitkään jatkunut masennus - mitä tehdä?
Hei,
En nyt oikein tiedä miten tämän kaiken oikein edes aloittaisin ja olenko edes oikealla palstalla. Nyt tuli vain sellainen olo että jonnekin pitäisi kirjoittaa ja kysyä edes jonkinlaista neuvoa. Minun äitini on ollut masentuneena jo varmaan kymmenisen vuotta. Hän ei ole koskaan ollut kovin vakavasti masentunut, lievä masennus voisi olla ehkä parempi kuvaus. Äitini on jo kuusikymmentä vuotias ja on sairastanut nivelreumaa jonkun viisitoista vuotta. Tämä masennus on siis hyvin vahvasti linkittynyt hänen sairauteen. Ongelma on se että hän ei ole koskaa suostunut hakemaan/saamaan minkäänlaista apua. Hän ei suostu menemään psykologille/terapeutille. Hänen mielestään se tarkoittaisi sitä että hän on hullu. Hän on myös moneen otteeseen sanonut että me muut perheenjäsenet pidetään häntä hulluna koska yritämme laittaa häntä hullujenhuoneeseen (tämä on tapahtuu aina silloin kun edes ehdotamme avun hakemista).
Olen nyt 26-vuotias ja olen kasvanut koko ikäni äidin masennuksen kanssa. Olen yrittänyt ja yrittänyt auttaa häntä, tukea ja kuunella. Joskus se auttaa mutta vain vähäksi aikaa ja sitten kaikki taas menee alamäkeen. Vanhempani ovat edelleen yhdessä mutta isäni käy edelleen töissä (äitini on ollut sairaseläkkeellä yli kymmenen vuotta). Äitini on siis paljon yksin, koska minäkään en enää asu lähellä. Toisella siskollani on kaksi lasta ja oma perhe, eikä hänelläkään ole aina aikaa olla äitini kanssa.
Äidilläni on myös se tapa että hän syyttää meitä kaikkia, hän ei myönnä omaa sairauttaan ja on erittäin katkera. Minulta on nyt voimat aivan lopussa ja en halua edes mennä enää käymään kotona koska se on vain pelkää tappelemista, huutoa ja taistelua. Isäni oli tässä taannoin muuttamassa pois kotoa mutta minä pakotin heidät keskustelemaan asioista ja hetken aikaa kaikki meni ihan hyvin mutta nyt asiat ovat taas samalla mallilla.
Ilmeisesti olen hyvin itsekäs ihminen koska nykyään ajattelen että ei pitäisi olla lapsen tehtävä selvittää omien vanhempiensa riitoja ja välejä. En myöskään jaksa auttaa äitiäni koskaan mitään muutosta ei tapahdu.
Yritin etsiä vertaistukiryhmää mutta tällaista vertaistukiryhmää ei ilmeisesti ole vielä. Kaikki jotka löysin olivat vanhemmille joiden lapset ovat masenntuneita, mutta entä kun roolit ovatkin kääntyneet ja lapsi joutuu kantamaan kaiken vastuun vahemmastaan?
Ymmärrän kyllä että omista vanhemmista pitää pitää huolta mutta en enää jaksa. Joka kerta kun äitini soittaa tulee pahamieli, ahdistus ja itku – kurkkua alkaa kuristaa. Taannoin menentin myös kaikki uneni kun mietin vain vanhempiani.
Mitä siis teen? Mistä saan apua itselleni? ja kuinka voin saada apua äidilleni?
Heippa
Niin ymmärrän sinua ja sinun asiaasi kyllä hurjan hyvin ja ´jos ihmisellä on
vaikeata niin näin keväällä sen asian huomaa ( Tarkoitan äitisi asiaa )
äidilläsi vaan pitäisi olla jotain tekemistä ja harrastusta mutta yleensä ne ei lähde
mihinkään kotona vaan miettii asioita.
Voihan se äidistäsi tuntua pahalta mutta sano suoraan niin kuin asiat on
ja sano että et jaksa tyollaista elämää ja että sinulla on oma elämä.
Sano äidillesi että etsii vaikka tukihenkilön.
Onkos sinulla ystäviä/ kavereita jolle voit iloja ja suruja kertoa ???
Huolehdi omasta jaksamisesta ja hyvin voinnista se on tärkeintä.
Kuinkas sinä nyt olet jaksanut.???
Kaunista kevättä sinulle
Hei!
En ole hyvä kirjoittamaan ,mutta yritän.
Minulla on ollut samanlaisia kokemuksia oman äitini kanssa ja on yhä edelleen. Ja toisaalta olen itsekkin masentunut äiti , ja miettinyt omalta kohdaltani ja lasteni kohdalta näitä asiota. Olen kyllä sinua paljon vanhempi niin että äitinikin on sinun äitiäsi vanhempi.
Minunkaan äiti ei ole missään hoidossa enkä usko että menisi. Se on vaikea auttaa jos toinen ei halua tai pysty myöntämään asiaa. Minulla on omaan sairasteluun mennyt voimavaroja etten ole jaksanut olla äidin apuna mielestäni tarpeeksi. Ja on ollut pakko vähentää yhteyden ottoja oman jaksamisen takia.Se tuntuu itsekkäältä mutta kun taas pitää ajatella myös omia lapsiakin. Mutta toisaalta olen kyllä voimakkaasti sitä mieltä ettei lapsen kuulu äidistään sillä lailla huolehtija tai olla terapeutti. Enkä mitenkään tahtoisi ja olen yrittänyt että minun omat lapseni olisi siinä tilanteessa minuun nähden. Toivottavasti en muutu sellaiseksi vanhetessanikaan.
Minä tein niin että kysyin aidiltä luvan ja otin yhteyttä luterilaisen kirkon diakoniin. Sieltä ottivat äitiin yhteyttä ja nykyään käy myös kerhossa siellä ja tykkää kovasti. Elämään on tullut uusia ihmisiä ja ajateltavaa. Kun ennen enemmän vaan suri valitti kun kukaan ei käy yms. (vaikka kävikin kun meitä on useampi sisarus).Kyllä vieläkin ja usein tosi paha mieli sen jälkeen kun olen hänelle soittanut.Asumme eri paikkakunnikka)Hän jotenkin kummallisella tavalla saa toisen pahalle mielelle puheillaan. Ja koskaan mikään ei ole riitävästi tarpeeksi hyvä yms.
Mutta kuitenkin toi ryhmässä käynti on ollut hyvä juttu. niin sellaiseen kannustaisin jos keksit jotain vastaavaa ja äitisi suostuu lähtemään.Loppujen lopuksi se hänestä itsestä kiinni ja hänen vastuulla hänen elämänsä. Toi seurakunnan juttu on mun äidille tosi tukea antavaa kun sieltä tulee joku vapaaehtoinen kotoa hakemaan kun hänellä on huonot jalat ja muuten huonosti lähtis.
Itselleni olen löytänyt tärkeäksi jutuksi mieleterveysyhdistyksen . Yritin vaan pakottaa itseäni lähtemään jonnekin kodin ulkopuolelle ja lopulta onnistuin sieltä löytämään minulle sopivia ryhmiä ja uusia ystäviä. Kun olin siinä tilanteessa että lapset kasvoi ja minulla ei tuntunut olevan mitään omaa elämää. Varmaan pelkäsin myös että tulee samanlainen tilanne kuin äidillä.
Tälläisia kokemuksia mulla. Tuli pitkä ja sekava juttu. Voimia sulle ja mun mielestä on oikeus ja velvollisuus pitää huolta omasta jaksamiseta vaikka se vaatisi jotain rajan vetoa vanhempiin nähden.
Hei!
Kirjoitan vielä vähän lisää.Onko äidilläsi esim. nukkumis ongelmia tms. josta hän puhuisi lääkärille kun joskus lääkäri voi siitä huomata masennuksen ja äitisi olisi helpompi puhua ehkä siitä kun masennuksesta.Esim pyyttää unilääkettä.
Kun minä itse en alkuun tajunnut tai halunnut myöntää olevani juuri masentunut mutta lääkäri tajusi sen muista oireista.
tTetysti äidilläsi on varmaan särkyjä ym. johtuen toisesta sairaudestakin.
Olen ollut masentunut ja loppuun paloin työelämässä. Minulla on 3-aikuista lasta joille olen kertonut tilanteeni ja sen että töissä menee huonosti. Mutta en halua olla heille taakka´, olen hakenut tukea milenterveyshoitajalta. Olen nyt kunnossa eli masennus on väistynyt. Mutta äitinä ajattelen näin, sain 3-ihanaa lasta joiedn elämstä ja itsenäisyydestä iloiten. En halua olla heille taakka ei lasten tehtävä ole hoitaaa vanhempiaan. Vanhemmat on lapsia varten heidän tehtävä on tukeaheitä itsenäiseen elämään. 🙂
Olen semmoinen masentunut äiti, jonka lapsi on joutunut siitä kärsimään. Olin aikoinaan tietämättäni ja tahtomattani marttyyrimainen, ja lapseni sanoi, että syyllistän häntä. En itse ymmärtänyt sitä ollenkaan, kun en sanallisesti koskaan syyttänyt häntä. Kerran sitten koin valaistumisen lapseni selvittyä pahasta kriisistä. Iloissani siitä, että sain pitää hänet, halusin tehdä hänelle vain hyvää ja päätin, etten ikinä enää nalkuta. Päätökseni on pitänyt parikymmentä vuotta, ja välimme ovat olleet loistavat. Tajusin myös olemuksellani syyllistäneeni häntä ja lopetin sen. Nalkuttaminen ja epäsuora syyllistäminenhän ovat samaa asiaa, toisen asioihin puuttumista ja toisen kykyjen väheksymistä. Tärkeätä on huomata, että olemme erillisiä ihmisiä ja määräämme kukin omasta elämästämme. Omasta huonosta olosta ei saa syyllistää muita eikä myöskään pidä syyllistyä, jos toinen yrittää aiheetta syyllistää. Vanhempien velvollisuus on huolehtia lapsista, mutta he eivät saa jäädä roikkumaan lapsistaan ja sitomaan näitä itseensä syyllistämällä. Kun erillisyys säilytetään, lapset huolehtivat luonnostaan omista vanhemmistaan. Minunkin lapsestani on tullut mitä huolehtivaisin ja auttavaisin, kun en enää syyllistä häntä, vaikka masennukseni ei vieläkään ole hävinnyt.
Sinäkään et ole vastuussa kaikesta, mitä äidillesi tapahtuu. Koeta säilyttää itsenäisyytesi huolimatta siitä, että tuntuu pahalta, kun äitisi kärsii!