Olen keski-ikäinen naimissa oleva nainen. Monien YT-neuvottelujen jälkeen sanoin itseni irti viime keväänä ja sain työnantajan tukipaketin. Näin 20 vuoden työrupeama loppui. Perusairauteni oli yksi syy, miksi en jaksanut enää jatkuvaa työpaikan ilmapiiriä ja jatkuvaa kiirettä. Mieheni on pienyrittäjä.
Aikuinen YH-tyttäreni sairastui samaan aikaan epilepsiaan ja sai vakavan yleisinfektion joka johti kuukausien sairaalahoitoon. 7-vuotias lapsensa pikasijoitetiin meille myös äidin huume-epäilyjen vuoksi. Paraikaa on menossa sijaisperheprosessi jossa päätetään, kelpaammeko lapsen sijaisvanhemmiksi.
Nyt kuuliin että tyttäreni on joutunut vakavaan onnettomuuteen omaa syytään. Hänellä on mm lukuisia murtumia ja selkäranka on leikattu. Halvaantumisen vaaraa ei käsittääkseni oli. Olen itkenyt koko viikonlopun ja mieheni on ollut tukena mutta hänenkin on hoidettava työnsä. Ystävienkin kanssa olen jonkin verran keskustellut ja saanut tukea.
Hämmästyttävintä tässä on se että tunnen niin suurta vihaa ja turhautimista tämän tyttäreni vuoksi. Miksi aina käy näin? Miksi hän ei saa itseään kuntoon? Miksi hän kiletää henkilökuntaa antamasta minulle tietoja mitä todellisuudessa tapahtunut? Miten kauan jaksan? Jne. Loputonta miettimistä.
Tämä ekaluokkalainen on kyllä ihana lapsi ja hän on meidän elämän keskipiste. N yt vain pelkään miten tämä heijastuu meidän kaikkien elämään. Ja onko tyttäreni enää valmis jatkamaan elämäänsä ja miten.
Miten kauan minun pitää äitinä jaksaa ja mistä hakisin apua…?
Kirjoittaminenkin auttaa joten kiitos kun luit näinkin pitkälle.
Eipä taida aihe kiinnostaa tai koskettaa ketään... 😞
Hyvää talven jatkoa kaikille ja jaksamista.
Hei RRAA,
luin kirjoituksesi ja se herätti kovasti huolta jaksamisestasi. Joudut kantamaan suurta taakkaa ja tarvitsisit kovasti tukea. En osaa neuvoa mistä saisit tarvitsemaasi apua. Oletko kirjoittanut tänne tukinettiin tukihenkilölle? Ehkä hän osaisi antaa käytännön neuvoja mistä apua kannattaisi hakea. Toivotan kovasti jaksamista sinulle.
Hei!
Tiedän miltä susta tuntuu.. Olen itse ollut samassa tilanteessa. tuntenut hätää omaista kohtaan. yrittänyt keksiä keinoja millä saa toisen muuttumaan. lopulta luovutin ja keskityin omaan elämään mikä jäi elämättä.
Vaikka pahalta se tuntui niin oli siitäkin hyvää. tämä ihminen on nyt jollain tavalla elämässä kiinni. nyt voin vain murehtia omia asioita kun ne jäi murehtimatta.
joten tyttäresi on aikuinen ja itse teoistaan vastaa. napanuora on katkennut. Itsellänikin on lapsia mutta vielä kovin pieniä. ehkä se napanuora on ikuisesti äidissä kiinni mutta se on näkymätön. Teoista pitäisi kantaa itse jo vastuu aikuisena, mutta toiset tarvitsevat vanhempia läpi elämän.
en osaa sanoa vastauksia mutta tiedän hätäsi. ☹️
äidin hädän ymmärrän kyllä oikein hyvin, itsekin kolmen aikuisen lapsen äitinä. Me äidit emme taida osata koskaan olla huolehtimatta lapsistamme, ovat he sitten minkä ikäisiä hyvänsä. Kuitenkaan meillä äideillä ei ole enää vastuuvelvollisuutta aikuisten lastemme teoista. Meidän olisi osattava antaa heidän itse huolehtia elämästään, vaikka se ei sivusta katsoen näyttäisikään onnistuvan. He eivät koskaan opi luottamaan itseensä jos äidit aina rientävät selvittämään sotkut.
Tässä tapauksessa on luonnollista, että olette lapsenlapsen ottaneet luoksenne äitinsä sairastumisen ja siitä parantumisen ajaksi.
Näkisin kuitenkin, että olisi viisaampaa antaa lapsi muuhun sijoituskotiin. Eihän se estä teitä tapaamasta häntä, viettämästä viikonloppuja tai loma-aikoja luonanne.
Luulen, että tyttärennekin voisi havahtua ja ryhdistyä korjaamaan omaa elämäntapaansa.
Jos lapsi jäisi teille, tyttärenne pääsisi kuin koira veräjäst, hänen ei vieläkään tarvitsisi ottaa vastuuta elämästään, kun te vanhemmat kuitenkin aina autatte.
Toisekseen ajattelen teidän omaa jaksamistanne lapsen kanssa. Lisäksi luulisin, että paremmin iältään vanhemmiksi sopivat jaksaisivat kaikki murrosiän ja koko nuorten elämän tarpeiden kanssa. Usein myös sijoituskodeissa on muitakin lapsia, joten hän oppisi ottamaan muitakin huomioon ja kaikilla olisi samanlainen kuri. Uskon myös sen onnistuvan paremmin muualla kuin isovanhempien luona.
Mitä tulee tyttärenne salaamispyyntöihin sairaalassa tietoon tulleista asioista, on se hänen oikeutensa aikuisena ihmisenä. Hän ei ole enää teille mitenkään tilivelvollinen. Hänen tulee saada pitää se oikeutensa.
Tiedän, että kirjoitukseni voi tuntua ensinäkemältä kovalta ja tunteettomalta. Kuitenkin olen tässä vain ajtellut teidän kaikkien parasta. Näin kun katsoo asiaa sivusta, näkee paremmin. Varsinkin jos tyttärellänne on huumeongelmia, voisi lapsen teilläolo olla tukalaa. tyttärenne voisi saapua sinne milloin tahtoisi, sekoittaa teidän ja lapsensa mielen myllerryksiin. Näistä voisi ainakin lapselle olla pysyviääkin haittoja elämässään. Vieraaseen sijoituspaikkaan ei niin vain mentäisikään ja suhde pysyisi asiallisena ja sovituista asioista pidettäisiin paremmin kiinni. Tytär ei kehtaisi käyttäytyä huonosti. Vanhempien luona sitä sitävastoin voi helposti tytärkin tavallaan "taantua" lapsen tasolle ja unohtaa oman vastuullisen elämänsä.
Neuvojen hakeminen näissä asioissa käy varmasti parhaiten ottamalla sosiaalihuollon lastenvalvontaviraston ihmisiin yhteyttä. Sieltä osataan neuvoa ja auttaa oikeisiin paikkoihin ja he osaavat keskustella asioista ammattitaidolla ja tietävinä mitenkä tämänkaltaisissa asioissa on yleensä käynyt.
Voimia teille tahdon toivottaa ja tyttärellenne pikaista paranemista kunnon äidiksi, se olisi kuitenkin se onnellisin ja parhain ratkaisu.
Kyllä kosketti. Kuulosti kamalalta kauhu elokuvalta... 😮
Hyvä puoli tuossa kaikessa on se, että onneksi sijaisvanhemmat löytyy noin läheltä. Lähisukulaisista, eikä lapsi näin ollen joudun muualle/ventovieraille sijaiskotiin. Kohti tuntematonta. Vaan saa ja pääsee elämään tuttujen turvallisten aikuisten kanssa 🙂
Kaikella on tarkoituksensa, vaikkei siltä nyt ehkä tunnu.
Tsemppiä! Toivotaan parasta sekä tyttärelle, että kaikille teille!