Ahdistus ja syyllisyys itsellä muihin kohdistuvasta arvostelusta.
Havahduin taas ilkeään tunteeseen, että parisuhteeni ei kestä
Näin on käynyt jo liian usein. Aiemmin kuvittelin oikeasti että miehessä on vika, kun arvostelin ja moitin, yritin ohjailla ja neuvoa.
Ja kun se ei tehoa, niin alan ilkeäksi. Kadun heti sanomisiani ja olen ihan rikki siitä tunteesta mikä tulee kun tajuan että olen ilkeä ja pirullinen suustani ja mielestäni.
Mutta normaalisti en ole sellainen. On aikoja että olen iloinen ja onnellinen, mutta kaikki keikahtaa yhdessä hujauksessa enkä pysty hillitsemään itseäni vaan annan aina ns. ”korville” kun kumppani mielestäni tekee jotain väärin tai tuntee tai on tuntematta jotain.
Olen ollut yksinäinen jo pitkään sillä tavoin ettei minulla ole oikein läheisiä suhteita kehenkään, kun ärsyynnyn niin herkästi ja ehkä olen sitten loukannut muita ja muut ei halua olla lähellä. Joitain ystäviä vielä on joita näen harvoin ja puhun harvoin joten en tiedä heidän elämästään juuri mitään. En ainakaan niin paljoa että voisin alkaa arvostella.
Minua häiritsee tämä luonteeni synkkä puoli. Se häiritsee myös suhteissa lapsiini, arvostelen heitäkin, tosin selän takan kun edessä en uskalla, koska he kyllä pistävät välit poikki jos moitin ja saan tehdä kauan töitä sen eteen, että he suvaitsevat olla minuun yhteydessä.
Olen kuitenkin nyt onnellinen siitä että heräsin huomaamaan tämän, ja uskalsin päästää tietoisuuteen tämän asian. Se on ollut kuin oven takana ja en ole päästänyt sitä tietoisuuteen. Siis tätä että olen ilkeä ja arvosteleva ja että itse kärsin siitä eniten kun tulee paha mieli ja syyllinen olo siitä ja se lisää kiukkua entistään ja ei lopu ennenkuin olen ”riehunut” tarpeeksi ja itken tms.
Onko muita samanlaisia?
Tunnistan joitain kertomistasi asioista itsessäni -- osin menneisyydessäni. On tosi hyvä, että olet alkanut tiedostaa, että arvostelet muita kohtuuttomastikin. Se oli ainakin itselläni ensiaskel tilanteen korjaamiseen.
Vieläkin sorrun joskus muiden kohtuuttomaan arvosteluun. Saatan huomata vasta jälkikäteen, että tein niin. Olen opetellut pyytämään anteeksi, jos sorrun vähänkään turhaan arvosteluun, vaikka varsinkaan alussa se ei tuntunut helpolta. Juurikin siksi, että asian tiedostettuani oma käytökseni hävetti.
Vähitellen olen oppinut myös harkitsemaan sanojani. Että onko oikeasti tarpeen sanoa ja arvostella? Että onko siitä mitään hyötyä siinä tilanteessa? Yleensä ei. Yritän hyväksyä läheiseni sellaisina kuin he ovat -- toki helpommin sanottu kuin tehty.
Jos esim. miesystäväni tekee jonkin asian ihan eri tavalla kuin minä tekisin, yritän miettiä, onko hänen tavassaan oikeasti jotain ongelmaa, haittaa. Ja vaikka joskus olenkin sitä mieltä, että minun tapani olisi parempi, tehokkaampi tms., niin annan miehen silti tehdä omalla tavallaan. Ei hänen tarvitse täyttää minun vaatimuksiani.
Olen huomannut itsestäni sen, että arvostelua tulee tehtyä helpoiten silloin, kun itselläni on jotenkin paha olla. Jos olen johonkin asiaan elämässäni tyytymätön tai pettynyt -- liittyipä se arvostelun kohteeseen tai ei, useimmiten ei. Silloin voi olla vaikea kohdata ko. asiaa tai "katsoa itseään peilistä", ja sorrun purkamaan mielipahani toiseen syyttä suotta.
Joskus olen hoksannut syyttäneeni toista sellaisesta käytöksestä, ominaisuudesta tms., joka itse asiassa onkin ongelmani. On helpompi syyttää muita kuin kohdata omat heikkoutensa.
Nämä olivat tällaisia omakohtaisia huomioitani. Toivottavasti saat näistä jotain irti. Koskaanhan ei ole liian myöhäistä muuttaa itseään häiritsevää käyttäytymistä. Se vaan voi vaatia sopivanlaista nöyryyttä ja rohkeutta. 🙂🌻
Ihanaa että joku vastasi ja tunnistaa samanlaista käytöstä. Vaikka toki tiedän etten ole ainoa joka kärsii omasta pahasta olosta jonka sinkoaa toisia kohtaan.
Olen ihan "järkevästi" käyttäytyvä silloin kun mielentila on tasainen ja puhun noista arvosteluista ja kadun niitä, pyydän anteeksi, mutta kun se tunnetila on päällä en muista hillitä, tai en pysty hillitsemään, vaikka muistankin hetkittäin sanatulvan välissä että "hei, älä sano mitään, hillitse" mutta sanoja vain tulee...
Viime päivinä on taas riittänyt näitä kohtauksia että moitin ja arvostelen, syytän ja vaadin. Mietin oikeasti voiko minulla olla jokin sairaus. Illalla on nukahtamisvaikeuksia ollut jo monena päivänä, asiat pyörii päässä enkä pysty nukkumaan. kaikki huolet tulee kerralla päälle ja vaikka teen vaikka mitä temppua ja ohjeitten mukaan yritän saada unta niin silti olen hereillä. Joudun ottamaan nukahtamistapletin.