Ahdistus ja pitkän suhteen lämmittäminen
Hei,
Olemme tunteneet puolisoni kanssa noin kymmenen vuotta. Suhteen alkuvaiheita varjosti oma epävarmuuteni, mutta eron ja yhteenpaluun jälkeen puolisoni tuli raskaaksi, ja muutimme jälleen yhteen noin viisi vuotta sitten. Nyt meillä on kaksi lasta ja yhteiselomme on sujunut viimeiset pari vuotta ihan onnellisissa ja lämpimissäkin merkeissä. Ongelma viimeisen parin vuoden ajalta tosin on se, että mitään romanttista parisuhdetta meillä ei ole ollut.
Asia on ollu näin ihan ok, olemme jossain vaiheessa kasvattaneet muurin välillemme ja lakanneet yrittämästä olla pariskunta. Kai myös epävarma menneisyytemme on vaikuttanut sekä se, että pikkulapsiaika on kuormittanut meitä molempia. Olemme puhuneet satunaisesti avoimesti, mutta lyhyesti siitä, että muutamme erillemme, kunhan lapset kasvavat. Olen kuvitellut olevani sinut asian kanssa.
Mutta sitten jotain tapahtui. Pienet asiat laukaisivat minussa voimakkaan tarpeen yrittää vielä uudestaan. Olla taas niin kuin ennenkin. Meillähän on kaikki hyvin ja ihana perhe. Miksemme voi vain rikkoa tuota muuria ja päästää tunteita valloilleen. Mehän selvisimme raskaimmista vuosista, ei nyt ihan ehjin nahoin, mutta yhdessä.
Tämän myötä minulle on iskenyt voimakas ahdistus ja läheisyydenkaipuu. Myös vanhoja tunteita on jälleen noussut pintaan. Olen pyrkinyt puhumaan asiasta mahdollisimman avoimesti myös puolisolleni. Minun näkökulmastani ongelma tuntuu olevan se, että hän on liian tyytyväinen nykyisenkaltaiseen kämppäkaverisuhteeseen, jossa molemmat hoitavat osansa lapsista ja iltaisin saa rauhassa tehdä omia juttujaan. Rauhassa ilman parisuhteen tuomia velvoitteita. Hänelläkään ei ole halua rikkoa perhettä, mutta hänellä ei ole kiire minnekään eikä vastaavaa tarvetta läheisyyteen. Tunteita tulee, tai sitten ei tule. Aikaa voi mennä kuukausia, ehkä kauemminkin.
Olen hämmästynyt siitä, kuinka rikki ja ahdistunut olen tämän myötä. Nukkuminen on vaikeaa, oleminen on vaikeaa, asiat pyörivät kehää päässäni. En tiedä miten minä, sydän auki ja repaleina, jaksan odottaa kuukausia. Haluaisin vain olla lähellä, saada kosketusta. Halauksia, suudelmia, seksiä. Tuntuu kuin tämä tarve olisi patoutunut tässä yli kahden vuoden aikana sisälleni, ja nyt jonkinlainen lukko auennut ja päästänyt nämä kielletyt tunteet valloilleen. Pakkohan ne on jotenkin tukahduttaa, jos joudun elämään päivä kerrallaan tässä etanan vauhtia etenevässä epätietoisuudessa? Epätietoisuudessa siitä, mitä puolisoni haluaa ja koska haluaa. Jos haluaa.
Onko minkäänlaista vertaistukea tai etäisesti samankaltaisia kokemuksia kenelläkään? Tai muita ajatuksia? Selviytymiskeinoja?
Samaistuin kirjoitukseesi vaikka meillä ei ole parisuhteessa pikkulapsia. Itse kärsin läheisyyden kaipuusta ja ahdistuksesta monena päivänä viikossa. Ja joka päivä tässä mietin miten eteenpäin. Kirjoittelinkin tänne ryhmään otsikolla "onko ero ratkaisu" jos kiinnostaa enemmän tilanteesta lukea.
Mutta siis me olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 10 vuotta ja minulla on edellisestä suhteesta täysi-ikäinen poika. Meillä on tilanne lähtenyt huonompaan suuntaan muutama vuosi sitten kun sairastuin astmaan jota pahentaa mm. eläinallergia ja meillä siis kaksi kissaa. Kun asioista juteltiin, mieheni ehdotti melkein saman tien että kissat ei lähde mihinkään vaan ratkaisu on kaksi kotia. Minä en siinä vaiheessa halunnut vielä luovuttaa ( vaikka jo sillon kaipasin läheisyyttä ja seksiä) vaan siivottiin useammin, vaihdettiin nahkasohviin jne.. välillä menee astman ja allergian vuoksi paremmin ja välillä huonommin.
Me elämme tuota mainitsemaasi kämppäkaveri arkea. Mies tekee töiden jälkeen omia juttuja mutta yhdessä tekeminen ei kiinnosta. Hän on tyytyväinen näin ja kokee lähinnä painostavana jos ehdotan seksiä tai haluan olla lähellä. Olen itse tehnyt hänelle kaiken helpoksi, pidän kodin siistinä, pesen pyykit ja teen ruoat. Olen sellainen näkymätön kodinhengetär nykyään.
En osaa oikein neuvoa mitä kannattaa tehdä mutta halusin jakaa oman kokemuksen, ihan vaan sillä, jos edes vähän lohduttaa että on edes joku samanlaisessa tilanteessa.
Kiitos sari_00. Kaikki vertaistuki jollain lailla helpottaa. Tilanne ei ole juuri edennyt mihinkään suuntaan meillä. Välillä tulee helpompia ja välillä vaikeampia päiviä. En oikein itsekään tiedä, miksi jonain päivänä meidän vaikea parisuhdetilanteemme ahdistaa enemmän kuin toisena. Kai se on vain uskottava, että tilanne etenee päivä päivältä edes jotain määränpäätä kohti, ja että jonain päivänä tulevaisuudessa voi kokea tunteen, että näinhän asioiden pitikin mennä.
Luin kirjoituksesi ja pystyn samaistumaan moneen elementtiin mitä toit esille, läheisyyden kaipuu, "kämppiselämää", (pikku)lapsiarki, työ/harrastukset..
Minulla on yli 13 vuotta yhdessä oloa puolisoni kanssa, mielenterveysongelmia ja 2 yhteistä lasta.
Omalla osallani auttoi kirjeen kirjoittaminen puolisolle, jossa kerroin ajatuksistani, tunteista ja kuinka silloinen tilanne vaikutti omaan vointiin. Kirjeessä kerroin tiivistetysti, että;
- En halunnut erota, mutta aloin uskomaan siihen että meillä ei ollut muista vaihtoehtoja kuin omat osoitteet lapsista huolimatta.
- Kuinka kaipaan puolisoani monella muulla tasolla(läheisyyttä, juttukaveria), enkä halunnut "vain arjessa auttajaa"
- Olen huolissani puolisoni voinnista vaikka tämä ei antanut sanallisesti viestiä voinnistaan
Jätin kirjeen keittiön tasolle löydettäväksi, että hän sai lukea sen rauhassa ajatuksen kanssa. Tälläinen tapa herätti puolisoni tarkastelemaan käytöstään minua ja perhettämme kohtaan. Tästä lähti yli vuoden kestävä prosessi ja se on vaatinut paljon uusien toimintamallien opettelelua pariskuntana. Myöhemmin tämän kirjeen jälkeen puolisoni haki itselleen ensin keskusteluapua ja aloitti eräänlaisen hoitoyhteistyön terapeutin kanssa. Kun hän oli siellä aloittanut niin pikku hiljaa puolisoni alkoi kertomaan asioita, mitkä on häntä vaivannut minun käytöksessä.
Halusin kertoa pähkinän kuoressa, että ymmärrän turhautumisen ja ahdistuksen tunteesi.
Varmasti kyseinen tilanne on molemmille stressaavaa omilla tasoillaan. Voi olla, että sinun puolisosi on "sokeutunut" tilanteelle, sinun pahaan oloon ja ympärillä vallitsevalle ilmapiirille. En puolustele puolisosi käytöstä vaan pohdin vaihtoehtoja.
Tilanteesi on vaikea ja varmasti pelottaa lastenkin puolesta, että lapsilla olisi ehjä koti. Tämä kirje voisi auttaa ehkäpä sinun tilannettasi sillain että puolisosi saisi viestin ilman että "tulkitsee" sinun äänenpainon, ilmeen/eleen tai äänen volyymin väärin.
Toivon todella että saat tilanteeseesi ratkaisun! Voimia sinulle!