Tapasin viikko sitten ystävän vuosien takaa; puhuttiin paljon ja päivitettiin tilannetta. Kerroin, että olen eronnut avopuolisostani (joka kylläkin vielä majailee saman katon alla muutaman viikon, jolloin saa asunnon). Siinä ruodittiin syitä, mitkä olivat johtaneet eroon ja tarinaani kuunneltuaan ystäväni totesi, että on pitänyt minua aina vahvana naisena eikä oikein käsitä kuinka olen voinut antaa kohdella itsenäni niin. Tuo kysymys mursi, jonkin padon sisälläni, jopa niin että tänään lounastauolla en mennyt syömään vaan istumaan merenrantaan ja itkemään… Kerronpa siis tarinani täällä, jospa se auttaisi minua eteenpäin.

Tämä avopuolisoni, josta erosin on toinen elämänkumppanini. Ensimmäisen mieheni kanssa olimme yhdessä 12 vuotta, joista 8 naimisissa. Sen aikana saimme 4 lasta. Tuo avioliitto kariutui miehen ainaisiin työreissuihin, suureen alkoholin kulutukseen ja niistä seuranneisiin työuuppumukseen ja keskivaikeaan masennukseen. Kaiken sen seurauksena hän alituiseen pyysi minua muuttumaan. Nyt ymmärrän, että kuvitteli, että muuttamalla ympäristöään tai jos hänen ympärillään olevat ihmiset muuttavat käyttäytymistään hänen olonsa helpottuu. Apua hän suostui hakemaan itselleen vasta kun erosimme. ☹️ Mutta näin jälkeenpäin voin sanoa nykyisten kokemusteni siivittäminä, että hän ei ollut lainkaan ilkeä vain neuvoton.

Aika pian eron jälkeen tapasin uuden miehen. Hän oli kaikin puolin hurmaava ja sai minut kokemaan itseni ihanaksi naiseksi, joka on muutakin kuin talouskone. Rakastuttiin ja hyvin pian muutimme yhteen. Lapseni olivat hänelle tärkeitä ja nauroimmekin usein, että kun hänellä ei ollut yhtään omaa niin saikin sitten heti kerralla oikein monta. Nuorimmaiseni oli tuolloin 2,5v ja miehelle ja tyttärelleni syntyi tiivis aikuinen-lapsi suhde. Elämä oli ihanaa vaikkakaan ei aina ongelmatonta. Meillä oli tasaisin väliajoin riitojen joiden seurauksena hän usein sanoi haluavansa erota minusta. Minä raukka niin rakastunut etten halunnut päästää menemään. Eikä hän itse asiassa halunnut lähteä (tajuan nyt), se oli vain keino saada minut tuntemaan itseni surkeaksi ja kertomaan kuinka tärkeä hän on meille ja kuinka en halua elää ilman häntä… Vähitellen hänen käytöksessään alkoi esiintyä myös piirteitä siitä, kuinka asioiden pitäisi tapahtua hänen ehtojensa mukaan. Lapset asuivat meillä tuolloin 2vko ja isänsä luona 2vko ja mieheni saattoi esim. yhtäkkiä vaatia, että hän ei nyt jaksakaan että lapset ovat meillä ja heidän olisi mentävä isänsä luo. Tai kun olimme sopineet että menemmä äitini syntymäpäiville, niin kun me muut olimme autossa hän sanookin ettei tule, koska hän on niin väsynyt. Jos sanoin, että minun tulee paha mieli Tuli riitaa ja taas uhkailtiin erolla.

Pikkuhiljaa erolla uhkailu sai rinnalleen myös viikkokausien mykkäkoulut ja läheisyydestä kieltäytyminen. Onneksi tai ehkä onnettomuudeksi hyvät jaksot olivat alussa varsin pitkiä, joten elämä kulki eteenpäin, mutta nyt jälkeenpäin katsottuna kun jokainen aallon pohja oli toistaan syvempi.

Parin vuoden yhteiselon jälkeen riidat muuttuivat rajummiksi. Muistan kerran kun tulimme kotiin pikku jouluista, joissa hän oli halaillut toista naista. Minä tietenkin suutuin. Mutta hän käänsi sen niin, että olen tyhmä, idiootti akka enkä tajua että se oli vain leikkiä. Taksiin juostessani hän tuli perääni ja löi minua kasvoihin. Hän ei kuitenkaan antanut minun mennä kotiin yksin vaan tuli kanssani samalla taksilla. Kotona hän leikkasi minun hänelle syntymäpäivälahjaksi ostamani Kalevala rannekorun tuhannen palasiksi ja repi kaulastani kaulakorun. Tämän tapahtuman jälkeen alkoi tulla riitoihin piirteitä, että hän yritti heittää minut yöpuvussa talvipakkaseen pihalle tai heitti sinne tavaroitani tms.

Lisäksi hän oli jo tuossa vaiheessa onnistunut torpedoimaan kaikki ystävyyssuhteeni niin ettei minulla ollut kuin työkavereita, jotka hänkin tunsi. Olimmehan samassa työpaikassa. Miten hän siinä onnistui? No, vähätteli aina kaikkia ystäviäni ja jos halusin mennä jonkun ystäväni luokse kylään niin hän yleensä sanoi, että saathan sinä mennä, mutta olisihan tuo ollut kiva olla yhdessä. Muistan eräänkin kerran kun rakas ystäväni oli muuttamassa valtameren toiselle puolelle ja hän piti itselleen läksiäiset. Sanoin miehelleni, että olin pyytänyt äitiäni hoitamaan lapsia, jotta pääsisin läksiäisiin. Hän pyysi etten menisi, jos lapset menevät mummolaan meillä olisi aikaa ihan toisillemme. Ja kun päivä koitti hän oli vaihtanut työvuoronsa niin, että pääsi töistä klo24. No ei siinä paljon yhdessä olla =(

Tulin raskaaksi ja sen myötä tilanne paheni entisestään. Muisten ensimmäisen ultra-ajan kun hetkeä ennen kuin lapsenvahvi tuli mies sanoi, ettei lähde mukaani, vaikka niin olimme sopineet. Hän kun ei ollut ihan varma olikohan lapsi kuitenkaan hänen. Ihmeellinen mustasukkaisuus alkoi nostaa päätään suhteessamme. Raskausaika oli minulle henkisesti rankkaa. Miehen käytös minua kohtaan vaihteli palvonnasta sihinään siitä, että on onnellinen että tulee isäksi mutta että minun kaltaisen naisen kanssa, hyi ***vetti.

Kun sitten lapsi syntyi, pääsi ***vetti valloilleen… Edellä kuvaamaani vuoristorataa oli eletty koko ajan, mutta tapahtui jotakin käsittämätöntä (miehen päänsisällä siis) jota en voi vieläkään käsittää. Olimme sopineet, että hän jää pojan kanssa vanhempainrahakaudelle. Tämä oli hänen ensimmäinen lapsensa ja minä olin jo hoitanut 6 vuoden kotiäidin pestin edellisessä liitossani. Odotukset olivat korkealla kun olimme sopineet että hän hoitaa kodin ja minä käyn töissä. No mitä se arki oli. Koko 8kk aikana hän laittoi ruoan ehkä 10 kertaa, ei koskaan käynyt kaupassa, puhumattakaan pyykin pesusta. Siivoukseen hän osallistui oman käsityksenä mukaan. Joka tarkoitti sitä, että kävi sormella pyyhkimässä pintoje minun ja lasten siivousten jäljiltä ja huuteli mihin oli jäänyt pölyä. Minulla oli satunnaisesti töitä myös iltaisin ja tuolloin töistä tullessani vanhempien lasten vatsat kiljuivat nälästä, koska välipalaa ei ollut saanut ottaa ja ruokaa laittaa sitten äiti kun tulee. Erään kerran muistan kun oli sairauslomalla flunssan vuoksi ja vauvakin oli sairaana. Minulla kuumetta rapiat 38 ja kaupassa piti käydä. Pyysin miestä, johon hän totesi, että nyt kun kerta olet tänään kotona etkä töissä niin käy sinä.

Aiemmin riidat olivat lähteneet erimielisyyksistä suhteessa johonkin asiaan tai sitten siitä, etten toiminut hänen haluamallaan tavalla, mutta lapsen syntymä jälkeen logiikka katosi. Hän alkoi raivostua aivan ihmeellisistä asioista ja raivo oli pelottavampaa kuin ennen. Kerran olin työmatkalla (päivän reissu) olimme sopineet että mies hakee minut vauvan kanssa kentältä. Lentoni oli lähdössä kotia kohti ajallaan, mutta rullattuaan kiitotien päähän odottelimme lähtölupaa 15min. Tämä tarkoitti tietenkin sitä, että lento saapui 15 min myöhässä. Kun tulin ulos terminaalista, miestäni ei näkynyt. Soitin hänelle ja kysyin missä hän on niin kertoi lähteneensä kun minä olen niin tyhmä, etten tajua että pitää ilmoittaa, jos myöhästyy. No Anteeksi nyt vaan, mutta minulle ei ole eri oikeutta käyttä puhelinta lentokoneessa!!! Mutta ei mies ei vaan ymmärtänyt ja olin tyhmä, lehmä, huora jne. Tämä oli myös ensimmäinen riita jonka seurauksena tilanne kotona kävi niin tukalaksi, että jouduin lähtemään pois. Välitöntä fyysisen väkivallan uhkaa ei ollut, mutta pelotti kuitenkin. Hän saattoi kulkea perässäni ja räksyttää kuinka tyhmä olen tai muka yskäisi, mutta sanoikin huora… jne.

Tätä ihmeellisyyttä katselin tuonkin tapahtuman jälkeen yli vuoden… aivan liian pitkään. Asiat alkoivat kulminoitua viime joulukuussa. Silloi mies suuttui minulle siitä, että lapset söivät suklaamuroja ja varrasleipää. Liikaa herkkuruokaa iltapalalla kuulemma. Tästä raivostuneena mies halusi nähdä tilin, jolle ex maksaa elarit. Sanoin, että se on minun tili (hänelläkin on omansa, jonne minulle ei ole asiaa ja sitten meillä oli vielä yhteinen mihin tuli palkat). Kohta hän tuli ja kysyi, että milläs ajattelit elää.. Hän oli siirtänyt palkkani hänen tililleen. Lisäksi hän otti hänen nimissään, mutta käytössäni olleen auton avaimet ja sanoi, että tästä lähtien voisin kävellä. (No se ei olisi ollut ensimmäinen kerta. Olihan hän jo useampaan otteeseen syksyn aikana kieltänyt minulta auton käytön) Menin nukkumaan ja mies jäi tupisemaan ja huutelemaan perääni hävyttömyyksiä. Aamulla hän sitten tuli ja läsäytti päin näköä, kun olin lähdössä lasten kanssa bussilla töihin ja he kouluun. Juoksimme bussiin ja vasta työpaikalla repesin. Työtoverini sanoin, että nyt haet nuorimmaisen ja menet vaikka vanhempiesi luokse, jotta tilanne rauhoittuu (mies oli menossa yöhön töihin, joten lapsen hänelle jättäminen ei olisi onnistunut). Otin isäni mukaan, koska oli hieman epävarma kuinka lapsen hakureissulla käy. Ja niinhän se meni, että poliisit soitin paikalle. Mies uhosi kaikille paikalla olijoille, haukkui minut jne. Poliisit antoivat hänelle kolme vaihtoehtoa 1) lähteä jonnekin pois kotoa muutamaksi päiväksi, 2) antaa lapsi ja auto minulle, 3) lähteä putkaan. Ja arvaatte jo varmaan minkä hän valitsi. Oikein: putkan! Lastesuojelun kanssa sovin, että menen hetkeksi vanhempien luokse asustamaan, jotta tilanne rauhoittuisi. Olimme siellä viikon, jonka aikana tulin tulokseen että annan hänelle vielä yhden mahdollisuuden. Kotiin tullessamme keskustelimme tapahtuneesta useaan otteeseen mutta hänen oli vaikea nähdä omaa osuuttaan siihen, miksi joutui putkaan. Olin kuulemma ylireagoinut ja poliisit ylittivät valtuutensa viedessään hänet jne. Juttu meni sovitteluun, jonka aikana mies hankki itselleen myös lähetteen terapiaan. Ajattelin, että kyllä tämä tästä.

Toisaalta oli myös päättänyt,, että jos vielä kerran joudun lähtemään lasten kanssa kodistani pakoon, on tämä taputeltu tähän. Tähän päätökseen vaikutti myös se, että lapset kokivat tilanteemme ahdistavana ja että suuttuessaan mies saattoi käydä sanomassa lapsille, että teidän äitinne on huora tms. No tuon putkakeikan jälkeen hän oli sanonut lapsille myös, että me vain kuvittelimme hänen lyöneen… Voi jeesus!

Sovittelun jälkeen elämä oli kuitekin suht hyvää. Pieniä riitoja mutta mies skarppasi ja hillitsi itsensä. Sitten tuli syyttäjän päätös jättää syyttämättä ja ensimmäinen riita ja homma repes jälleen. Taas tuli kaikki mahdollinen nimittely ja jo vakioksi käyneet tapa ittes, ja jos uskallat lähteä niin tiedä että menetät kaikki lapsesi, koska ”yllättäviä” lastensuojeluilmoituksia alkaa sadella. Hänen raivonsa kärjistyi niin, että menin lasten kanssa vanhempieni luoksi turvaan ja päätös erosta oli minulla tehty.

Nyt olen saanut asiat hoidettua niin, että ostin hänet ulos yhteisestä talosta, josta hän myös kohta onneksi muuttaa pois. Mutta hän kruunasi kaiken vetämällä minua turpaan matkalla pankkiin kauppakirjan kirjoitustilaisuuteen. Jäi muuten autoon marttyyrinä mököttämään ja pankinjohtajan piti soittaa hänet tilaisuuteen, koska hänen allekirjoitus tarvittiin panttikirjoihin tehtiin kauppa tai ei. Ja ajatelkaa vielä siellä hän kehtasi sanoa minulle että olen niin hävettävä kun käyttäydyn sillä tavalla pankissa. Ai millä tavalla. No joo itku silmässä menin, mutta kyllä ihminen on sisältä kuollut jos mikään ei kolahda kun toinen lyö.

Mitä tajusin ystäväni kysymyksestä? SEn että väkivalta on kuin ylipaino, joka tulee pikkuhiljaa ja sen huomaa vasta kun vyöstä loppuu reiät…