Hei. Kirjoitan tähän vaikka minun ADHD läheinen ei olekkaan aviopuoliso. ÄitiVaimoHoitaja kuvaus sopii hyvin meidän yhteen perheenjäseneen. Tämä meidän sottapytty läheinen asuu yksin omassa pienessä asunnossa. Tavaraa on aivankuin hän asuisi 200m2 asunnossa. Hän kyllä osaa siivota, mutta ehkä hän ei tiedä/osaa /ymmärrä mistä alottaisi. Itse en kykene menemään paikanpäälle katsomaan tilanetta. Hän on juuttunut jotenkin puberteetti ikään. Tunnen itseni täysin epäonnistuneeksi vanhemmaksi.
Muistan miten onnellinen/helpottunut olin kun hän sai ADD diagnoosin. Mutta lääkitys ei auttanut. Terapiassa juostiin aikamme, mutta sekään ei ollut avuksi. Hän on keskeyttänyt monta opiskelujaksoa. Nyt hän on sairaseläkkeellä ja jotenkin sanoutunut irti normaalista elämästä. Olen hyvin huolestunut mitä tulevaisuus tuo tullessaan jos emme saa häntä tarttumaan kiinni elämästä.
😑❓

Hei! Olen nyt lukenut lukuisia foorumeja läpi aiheesta ja koin itsekkin tarvetta kirjoittaa omasta tilanteestani.

Olen reilu parikymppinen nainen ja seurustellut nyt 3 vuotta ADHD miehen kanssa. Mies siis saanut diagnoosin jo lapsena, ymmärtääkseni lapsuudessaan kärsinyt oireista vahvastikkin. Lapsuudessa myös kokeiltu lääkkeitä ja hoitoja, mutta keskeytetty niiden toimimattomuuden vuoksi. Myöhemmin on kokenut pärjäävänsä ilman minkäänlaista apua.

Edeltävät 3 vuotta elämästäni on ollut niin rikasta, onnea, jännittävyyttä. Toisaalta myös surua, pettymystä, turhautuneisuutta, ymmärtämättömyyttä. Nykyään ehkä noita edellämainittuja hiukan enemmän.
Ensimmäinen vuosi miehen kanssa meni tietysti alkuhuumassa enkä silloin vielä tiennyt ADHD sta ”sairautena” mitään. En osannut erotella miehen käyttäytymistä ADHD ksi, en edes pitänyt mitään hänessä negatiivisesti erilaisena, vaikka hänen diagnoosistaan kyllä aivan alusta asti tiesinkin. Toisaalta ensimmäinen vuosi meni myöskin suht vähäisellä näkemisellä, kun välimatkaa oli hieman.

Tämän jälkeen olemme asuneet yhdessä noin 1,5 vuoden ajan. Ennen tätä jaksoa suhteemme on myös ollut myrskyisää, eroja on ollut lukemattomia. Suurinosa niistä kuitenkin aivan lyhyitä. Mies AINA jättäjänä, ja mies toisaalta myöskin aina katuvana takaisin pyytelevänä osapuolena. Ja kun hän sitten pyyteleekin anteeksi, niin hän lupaa kuut taivaalta ja kaiken muuttuvan ja on aivan ihmeellisen ihana hetken. Tietenkään en nyt oikein enää usko häntä, mutta valehtelisin myös jos sanoisin etteikö se hieman lämmittäisi. Rakastan häntä hyvin suuresti ja yritän nykyään olla hänelle paras mahdollinen tuki ja turva mutta hän vain työntää minua pois vaikeina hetkinä. Kuitenkin jo yhteen muuttaessamme tiesin hänen oireistaan ja ADHD sta yleisesti paljon enemmän, mutta en kuitenkaan vieläkään oikeastaan nähnyt miehen käyttäytymistä ADHD na. Yhdessä asuminen oli suhteemme onnellisinta aikaa. Mies otti huomioon ja oli rahankäytössä jopa vastuullisempi kuin minä. Nyt kun olemme taas muuttaneet erillemme yhden pidemmän ja raskaamman eron seurauksena niin olen alkanut miettiä asioita uudestaan ja yritän myös jotenkin itselleni selittää tapahtumia.

Mieheni on siis peruluonteeltaan esimerkiksi seuraavia:
-AINA ajoissa jokapaikassa. Hermostuu jos esimerkiksi minä viivytän lähtöä jostain syystä emmekä ehdi paikalle vähintään puoltuntia ennen tiettyä aikaa.
-Aina ollut vastuullinen rahankäyttäjä, tottakai osteli itselleen asioita mutta ei ikinä yli varojen.
-Ei ole ollut uskoton ainakaan tietääkseni, mutta on myös kohtuullisen huono valehtelija joten olisi jo jäänyt kiinni vaikka olisikin..
-Hermostuu hyvin nopeasti, sivuuttaa vaikeat asiat ja niistä on hyvin vaikea puhua tai käsitellä jälkikäteen. (Tämä kohta on minulle vaikein)
-Miehelläni on kyllä keskittymisvaikeuksia mutta ei oikeastaan ylivilkkautta.. Valmistui koulusta hyvin arvosanoin vaikka opiskelut venyivätkin pitkälle.
-Toisaalta kuitenkin osaa huomioida minua perusasioissa, tekee minulle ruokaa, miettii mitä minä haluaisin kaupasta ja esimerkiksi laittaa minulle kahvinkeittimen valmiiksi.
-Häntä ahdistaa suunnitella valmiiksi edes huomista mutta ei kuitenkaan ole ollenkaan spontaani asioissa.
-Äärettömän luova ja viisas. Myös suuri unelmoija, haaveilee lapsista, isosta omakotitalosta, kultaisesta noutajasta ja farmarista.
-Omaa todella huonon itsetunnon. Myös tämä painaa suhteessamme äärettömästi.
-Hieman huono sosiaalisissa suhteissa, ei oikein pidä kavereihin yhteyttä ja heitä hänellä onkin vain muutama.
-Ei onneksi enää käytä alkoholia juuri ollenkaan. Joskus nuorempana yritti lievittää sillä pahaa oloaan.

Siinä muutama esimerkki. Oikeastaan mieheni ADHD on selkeästi lievittynyt lapsesta, ja nämä jutut saattavatkin nyt monen muun ADHD puolison kanssa elävän korvaan kuulostaa lieviltä.

Oikeasti elämä onkin suurinpirtein onnellista, mutta juuri tuo jatkuva epävarmuus, mies saattaa jättää milloin vain mistä asiasta vain, ja lisäksi täysi empatian puute minua kohtaan niissä eroissa. Minä en esimerkiksi ikinä voisi onnistuneesti pyytää miestäni takaisin, hän ei edes kuuntelisi minua. Nämä jutut ovat alkaneet raastaa minua ja jaksamistani niin paljon että en enää tiedä mitä tehdä.. Sydän ja järki taistelevat toisiaan vastaan jatkuvasti.
Mieheni sanoo ettei häntä voi kukaan auttaa, eikä hoidoista ole mitään hyötyä, mutta ei niitä myöskään suostu kokeilemaan. Kuitenkin puhuu kokoajan siitä kuinka paha hänen on olla itsensä kanssa. Olisinko jo siinä asemassa että voisin vaatia miestäni hoitoon edes minun takiani? Kokeilemaan edes? Hän on kovasti lääkehoitoa vastaan ja kunnioitan sitä mutta tiedän olevan lukuisia muitakin hoitomuotoja. Koitan ihan kovasti itse ymmärtää että mies ei todellakaan tarkoita olla ilkeä ja välittää minusta suuresti. Kiitos kaikille jotka jaatte täällä kokemuksianne. Kaikki kunnioitukseni teille, jotka olette yhtään samassa tilanteessa!

Terve,

olen ADD vaimon ja lapsen kanssa elävä mies. Tietääkö täällä kukaan, onko olemassa mitään läheisten tukiryhmää, joka kokoontuisi asiasta keskustelemaan face-to-face?

Meidänkin "perhehelevetti" sai jonkinlaisen nimen viime syksynä, kun puolison raivokohtauksia, masennuskausia, organisoitumiskyvyttömyyttä ja huonoa itsetuntoa alettiin tajuta pitää add:nä. Lääkitys auttoi ensi alkuun (lokukuussa n. 2 vk), tuntui kuin olisin katsonut hetken sitä ihmistä, jota rakastan: hän puhui rauhallisesti, teki asioita valmiiksi, oli lasten kanssa vielä illallakin ja osallistui kotitöihin. Alkuhuuman jälkeen tilanne romahti - ehkä vielä pahemmaksi. Adhd-lääkityksen alettua hän jätti pois Sepramin, joka oli selvästi tasannut pahimmat tunnekuohut. Nyt meillä on ollu 9 kk putkeen liki jokapäiväisiä jonkin asteen raivareita tai sitten itkukohtauksia.
Olemme olleet yhdessä yli 20 vuotta, meillä on kolme lasta. Yritän luovia tässä kuviossa - selittää ja avata lapsille, mikä isää milloinkin vaivaa. Ei vain omat voimat meinaa riittää.
Liki päivittäin manaan sitä, että miksi en lopettanut tätä suhdetta silloin, kun ei vielä ollut lapsia tai taloa. Toisaalta lapset ovat ihania... Meitä yhdistää lisäksi moni muu asia, mutta viime kuukausien aikana en ole jaksanut tajuta, miten olen tällaisessa parisuhteessa sinnitellyt.
Asioiden unohtelu ja sekasotku - no, ne ovat arkea ja itse kukin aina välillä unohtaa jotain. Mutta raivokohtaukset ja masennukset, niitä en enää yhtään jaksaisi.
Olemme käyneet pariterapiassa vuosia, viime aikoina on alkanut tuntua, ettei puolisoni enää välitä yhtään siitä, miten hän meitä kohtelee. Ihan kuin hän diagnoosin jälkeen olisi entistä enemmän vain kääntynyt sisään päin.
En enää oikein osaa puhua tästä läheisilleni. Vain pari ystävää tietää enkä viitsi heitä enää kuormittaa. En jaksa sopia tapaamisia, sillä parisuhteen harmaus lamauttaa kaiken ajattelun.