Säpäle2 kirjoitti 16.11.2014 22:28

Olen tavattoman väsynyt itseeni ja siihen etten saa mieltäni kuriin. Pariin topiikkiin olen kertonut omasta tilanteesta eli mies petti minua panemalla puolituttuaan kerran. Asia jäi siihen ja tuli myöhemmin ilmi ja sen jälkeen olenkin elänyt aallonharjalta pohjalle. En ole pystynyt puhumaan asiasta ystäville enkä kenellekään muullekaan ja varmaan siksi tämä onkin niin hankalaa. Mies ei halua asiasta puhua, hänestä aihe on käsitelty ja tokihan me sitä puimmekin aluksi. Tiedostan kyllä senkin ettei se vatvomalla muuksi muutu, mutta....Koen ihan hirvittävää luottamuspulaa häntä kohtaan ja silti rakastan. Avioliitto on kuitenkin silmissäni menettänyt tarkoituksensa ja koen hänen lytänneen koko liiton mitättömäksi. En haluaisi edes seuraavaa hääpäivää juhlia,en koe siinä mitään pyhää enää. En vain VOI käsittää miten voi muka sanoa rakastavansa ja tehdä noin?? Ehkä se on se isoin juttu mulle. .en pysty ymmärtämään. Tunnen edelleen kaikkea rajusta vihasta ja inhosta rakkauteen. Ajattelen asiaa päivittäin ,en osaa päästää irti. Auttakaa!

Säpäle2, moni täällä käy samaa aallokkoa. Niin minäkin. Ei kai näistä aallokoista pääsekään nappia painamalla. Tunteet ja ajatukset on käytävä läpi joka kerta. Mä olen kertonut yhdelle ystävälle ja tiedän hänen kuuntelevan tarvittaessa. Kriisin alussa kävin juttelemassa ammattilaiselle. Sen lisäksi olen kirjoittanut omaa päiväkirjaa. Se selventää ajatuksia ja auttaa eteenpäin. Jonkun kanssa on hyvä puhua tai ainakin kirjoittaa ajatukset sekä tunteet pois päästä kuleksimasta. Itse huomaan, että voin monta päivää pyöritellä jotain päässäni ja kirjoittamalla saan ajatuksen jäsentymään ja asian pyörittely mielessä jää pois. Puolison kanssa voin myös puhua, vaikka näen että hänelle tulee asian muistamisesta paha mieli. Välillä on vain pakko pukea ajatukset sanoiksi puolisolle, mutta sanon aina myös jotain positiivista.

Tekstisi oli aivan kuin minun kirjoittama. Sillä erolla että miehelläni oli jonkin tasoinen suhde melkein vuoden. Ja ihan pian on ensimmäinen päivämäärä minkä tiedän mieheni ottaneen vapaaksi voidakseen viettää sen silloin vuosi sitten sen naisen kanssa ja se on vieläpä meidän kihlapäivä, miten siitä selviän, en todellakaan tiedä.

Minulla tilanne on se että en tiedä tukahdutanko tunteeni vai eikö niitä oikeasti ole? On päiviä kun en asiaa ajattele koko ajan mutta sitten yhtäkkiä saattaa tulla totaalinen romahdus. Välillä öisin en saa nukuttua kun vaan mietin kaikkea tapahtunutta.

Mieheni kyllä haluaa ehdottomasti jatkaa eikä suostu edes puhumaan erosta, eikä kyllä enää tapahtuneesta muutenkaan. Enkä todellakaan tiedä mitä hänelle vastaan jos hyvää kihlapäivää toivottaa... mieli tekisi haistattaa....

Olen viime päivinä vakavasti miettinyt terapiaa tms. Koska tuntuu että en omin avuin pääse eteenpäin... tuntuu että tää tuska ei helpota ikinä. Ja se että syytän itseäni kuinka en huomannut mitään ja myös itsetuntoni on aivan nollassa ja se ei ole hyvä juttu...
☹️

Samaa aallokkoa se on kaikilla pettämisen kokeneilla. Vaikka tuskinpa se tieto paljoa lohduttaa. Parisuhde on isketty säpäleiksi eikä siitä enää saa samaa rakennettua. Kunpa tietäisikin, miten siitä tuskasta, raivosta, ahdistuksesta ja surusta pääsisi eroon. Välillä pystyy hetken elämään ihan normaalista ja sitten se taas tulee. Ihan jostain tyhjästä se vain taas hiipii pään sisään.

Koska parisuhde ei enää ole se, mikä se oli ennen pettämistä, olen ajatellut, että sille pitää löytää jokin muu merkitys. Luottamus ei palaa, ei voi enää suunnitella yhteistä elämää, ei uskalla rakastaa, pitää varautua kokemaan taas sama uudestaan ja pitää valmistautua henkisesti mahdollisesti uuden pettämisen tuomaan eroon.

Pystytkö löytämään jonkin hyvän syyn, miksi haluat suhdetta jatkaa? Minä mietin pettämisen jälkeen sitä, huomasin että tunteita on, vaikka olisi parempi ettei niitä olisi, huomasin että minulla on mukava miespuolinen kaveri, jonka kanssa on kiva viettää aikaa ja tulin siihen tulokseen, että lakkaan suhtautumasta mieheen kuten mieheen suhtaudutaan ja teen hänestä sen hyvän kaverin. Se on helpottanut omaa oloa. Joka kerta, kun paha olo pettämisen takia taas tulee mieleen, muistutan itseäni, ettei meillä ole enää rakkaussuhdetta. Parisuhde kyllä, mutta luottamuksellinen parisuhde loppui miehen ratkaisuun. Pettäminen oli hänen valintansa, joten kaipa jokin satunnainen pano on sitten tärkeämpi kuin se, mitä meillä oli. Kun suhtautumiseni on muuttunut, on mieskin yllättäen alkanut kaivata jotain, mitä oli ennen. Olen aistivinani jonkinlaista hätää.

Tulinpahan tänne taas pitkästä aikaa. Tuota aaltoliikettä on vaan kestettävä jos jatkaa yhdessä pettäjän kanssa. Pääseekö siitä joskus eroon, en tiedä mutta toivottavasti.

Jos sinulla on hyviä päiviä niin nauti niistä täysillä ja kerää energiaa niitä huonoja päiviä varten. En tiedä kuinka kauan tätä aaltoliikettä täytyy kestää mutta nyt 11 kuukauden jälkeen se tuntuu hieman tasaantuneen. Olisiko syy siinä, että olen pystynyt viimeiset 2 viikkoa nukkumaan. 🙂 Nukkua täytyy sillä vähäinen uni aiheuttaa kummallisia asioita kehossa ja aivoissa.

Minä sain selville 11 kuukautta sitten että miehelläni on ollut toinen nainen 15 vuotta. Tässä jatketaan edelleen, käyn läpi näitä 15:ta vuotta enää noin joka 2 tunti. Vielä kesällä nämä asiat raastoivat joka 10:s minuutti.

Olen miettinyt että olisiko ollut parempi jos olisin lähtenyt, tämä yhdessä jatkaminen on välillä niin vaikeaa ja sattuu niin hurjasti että ei tiedä mihin piiloon itsensä työntäisi. Tiedän että kun olen päätökseni tehnyt ja päättänyt jäädä, on minun päästävä asian yli, mutta kuka kertoisi kuinka se tapahtuu. Tiedän myös että mieheni ei ehkä kohta enää jaksa, joskin ajattelen että "mitäs sitten jos ei jaksa, lähteköön", vaikka on tässä vaarana että minäkin sekoan.

Mutta meillä on yksi yhteinen asia mikä pitää meitä yhdessä, rakkaus! Kuulostaa varmaan oudolta mutta rakastamme toisiamme. Välillä ajattelen että olenkohan ihan idiootti, typerä ja hyväksi käytetty. Luottamus on poissa ja edelleen tuntuu että jotain minulta piilotellaan tai sitten olen jo vainoharhainen. Tämä toinen suhde on loppu, sen tiedän mutta jokin minua vielä kalvaa eikä anna rauhaa, ihan kuin olisin ohittanut jotain tärkeää!

Elämämme on 100 kertaa parempaa kuin 11 kk sitten, ehkä se on syy miksi tässä vielä olen. Toivon hyviä ja myötäisiä tuulia kaikille teille aallokossa seilaaville!

Hei kohtalotoverit. Olen itse juuri tänään nousemassa aallolla ylöspäin, sieltä pohjalta. Myrsky rysähti silmille pian 5kk sitten ja paljastui kymmenen vuotta kaksoiselämää, josta kukaan ei tiennyt mitään. Olen pyrkinyt pitämään ajatukseni toiminnassa ja teoissa tulevaisuuden suhteen, mutta välillä valitettavasti tunne meinaa ottaa vallan - ja silloin aallonpohja imaisee ihan aina. Seuraan kalenterin kanssa näitä romahtamissyklejä ja pystyn sen avulla ennakoimaan lähestyvää notkahdusta. Silloin ahdistus ei pääse iskemään niin kovalla voimalla. Toisaalta tiedän, että notkon pohjalta on ennenkin noustu, joten uskon pystyväni siihen jälleen kerran. Hyvän jakson ollessa päällä olen kirjoittanut samaisen notkahduskalenterin viereen ne asiat, joiden koen nyt olevan oikein ja rehellistä parisuhteessamme. Pahalla hetkellä niitä asioita ei muista, mutta kun se on kirjoitettuna ylös, saan faktoista tukea.

Olen myös ajatellut, että jos sodan kokenut ikäluokka tai tulipalossa kaiken menettänyt ihminen pystyy jatkamaan eteenpäin, niin miksi en minä. Minulta kun kukaan ei kuitenkaan vienyt mitään pois. Totuus on, että mieheni ei vain ole tähän saakka pystynyt antamaan itseään minulle koskaan kokonaan. En vain sitä tajunnut.

Silti, olisi äärettömän hienoa, jos joskus joku ulkopuolinen, silti läheinen, saman kokenut ihminen halaisi ihan fyysisesti ja kysyisi miltä juuri tänään tuntuu. Sen olen päättänyt, että jos koskaan kuulen kenenkään olevan tässä samassa helvetissä, kerron täysin rehellisesti olevani samassa jamassa. Ja silti elossa.

Kiitos kaikille kommenteista ja samalla virtuaalihalaukset kohtalotovereille. Samassa veneessä siis seilataan. ☹️ Ihan samoja ajatuksia minullakin on eli että välillä pelkään sekoavani ja iskee hätä myös siitä että karkotan mieheni pois jatkuvalla aallokkoliikkeellä. .ja sitten ajattelen samalla tosiaan että menköön sitten jos ei jaksa. Toisaalta koitan irrottautua väliin kauemmaksi miehestäni ja rakentaa itselleni kaikkea muuta elämään. ..toisaalta välillä haen läheisyyttä todella kipeästi. Tiedostan oman heilurikäytökseni ja mustasukkaisuuden joka on tullut tämän jälkeen,mutta en osaa korjata itseäni vaikka kuinka yritän. Ja tästäkin tulee välillä suuttumuksen tunteita ;minunko harteilleni tämä kaikki nyt jäikin? !?

Täällä ollaan taas pohjalla... tulee minullekin olo että minäkö tässä nyt vaan yritän selviytyä ja pyristellä eteenpäin... mieheni on ottanut meinaan asiakseen puhumattomuuden! kuinka raivostuttavaa... 😠 en ymmärrä jos kokee syyllisyyttä jne. ni miksi ei puhu, miksi ei enään kykene puhumaan kanssani asioista? sanoo vaan "no höh" kun kerron valvoneeni taas viime yönä ja miettineeni asioita... no höh todellakin... hän tietää että se että puhuisimme asioista auttaisi meitä molempia, miksi ihmeessä se on niin vaikeaa?!

Ja todellakin se olo että toinen vaan mennä porskuttaa vailla huolen häivää ja itse painin tämän asian kanssa vaikka haluaisin myös porskuttaa eteenpäin. Se tuska kun asiaa ajattelee ja yrittää ymmärtää... niin mitä yritän ymmärtää? sen että mies halusi jotain teinipelleilyä ja sähläsi melkein vuoden jonkun muijan kanssa, sekö nyt pitäisi ymmärtää... juu ei. Se sattuu niin lujaa kun pitäisi vaan hyväksyä. Se taas kun ajattelen että eroaisimme, ei satu ollenkaan niin lujaa... olen miettinyt tunnenko enää miestäni kohtaan mitään vai enkö vain anna tunteille valtaa? enkö uskalla enää heittäytyä ja uskoa ja luottaa että ollaan vielä onnellisia? toisena päivänä koko tämä yhteiselo tuntuu ihan hyvältä mutta heti seuraavana olen valmis eroamaan... olen jumissa! en pääse eteenpäin...ja toi miehen puhumattomuus ei auta asiaa ollenkaan... 😞

ehkä tämä tästä jonain päivänä helpottaa...